Kuin kuvastimessa #50: Kaupunki liekeissä (1979)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

City on Fire. Kanada ja Yhdysvallat, 1979. Ohjaus: Alvin Rakoff. Käsikirjoitus: Jack Hill, David P. Lewis ja Céline La Frenière. Pääosissa: Barry Newman, Susan Clark, Leslie Nielsen, Shelley Winters, Ava Gardner, Henry Fonda.

Tämä kirjoitussarja ei ole olemassa vain korostaakseen sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Tarkoitus on tuoda esille myös elokuvahistorian alavirtoja, sellaisia, joille on omat vannoutuneet ystävänsä, vaikka teokset eivät ole elokuvahistorian liian vakavasti ottavien kriitikkojen kanonisoimia.

Populaari elokuva on tätä nykyä paradoksaalisesti sekä keskiössä että marginaalissa. Sanomalehtien kulttuurisivut ovat kiinnostuneita lipputuloista ja lippulaivoista. Teosten taiteellista arvoa tai yhteiskunnallista merkitystä ei kuitenkaan analysoida. Kulttuurilehdetkin keskittyvät taiteellisuuttaan signaloiviin teoksiin enemmän kuin kysymään sitä, mitä populaari meistä kertoo.

Sama näkyy muissakin taiteissa. Television puolella Game of Thronesia oltiin valmiita analysoimaan jakso jaksolta Helsingin Sanomissa, mutta harva kirjoitti samalla pieteetillä Rillit huurussa -sarjan merkityksestä kulttuurissa, vaikka jälkimmäinen oli ja on edelleen maailman suosituimpia tv-ohjelmia. Se ei kuitenkaan korosta omaa taiteellisuuttaan aggressiivisesti, sillä se on ”vain” kevyt tilannekomedia.

Niin kutsuttu poptimismikin jäi fiilispohjaiseksi ja puolivillaiseksi trendiksi aidon yhteiskunnallisen liikkeen sijasta. Se ihastui artistien tähtikuviin aivan kuten rock-kritiikki ennen sitä ja jäi siksi jumiin affekteihin ja diskurssianalyysiin (muistatteko vielä nämä akatemian taajaan toistamat hitit?) uskaltautumatta laajempaan sosiologiseen visioon.

Videopelejä taas ei taiteenlajiksi ymmärretä aina vieläkään, mistä kertoo mikrotasolla sekin, ettei elektronisille peleille ole tämän sivuston yläpalkissa omaa kritiikkikategoriaa. Mikä pahinta, pelaajakulttuurin taantumuksellisin osa käy videopelien taiteellista analyysia vastaan.

* *

Kuten vakiolukijat ovat huomanneet, moni kirjoitus tässä sarjassa on kirjoitus ilmiöistä, ei itse elokuvista, jotka ovat joskus pikemminkin tyyppiesimerkkejä kuin mestariteoksia. Kaupunki liekeissä (1979) edustaa erästä populaarielokuvan lajia, josta on olemassa jonkin verran akateemista kirjoitusta mutta jonka suosiota tunnutaan kulttuurisivuilla häpeilevän: katastrofielokuvaa.

Katastrofielokuvan vetovoima on brutaali ja näkökulmasta riippuen joko syvällinen tai pinnallinen. Ihminen on eri syistä johtuen aina halunnut todistaa lajitovereidensa tuhoa, minkä huomaa esimerkiksi rikosdokumenttien tai aitojen katastrofivideoiden suosiosta. Itseänikin inspiroi tämän sarjan osan kirjoittamiseen se, kun huomasin etsiväni videoita Japanin vuoden 2011 maanjäristyksestä.
Katastrofielokuva pyrkii tarjoamaan kanssaeläjille tuhon lumousta turvallisesti ja fiktion suoman tarpeellisen suojakerroksen voimin. Näin tuhosta voi nauttia, jopa iloita, mutta katsojalla on eettisempi etäisyys todelliseen kipuun toisin kuin esimerkiksi rikosdokumentteja ahmivilla ja murha.infoa harrastuksekseen selaavilla.

En osaa pitää tätä etäisyyttä tekopyhänä vaan pikemminkin tarpeellisena. Yksi fiktion perusideoista, niin kuin urheilunkin, on etäännyttää meidät sopivassa määrin väkivallan todellisuudesta imitoimalla sitä turvallisesti. Voimme toteuttaa sadomasokismiamme siinä missä huvipuistossa kuolemanpelkoamme.

Siksi esimerkiksi kauhuelokuvien, videopelien ja sarjakuvien sekä väkivallan välillä ei ole olemassa todistettua tosielämän yhteyttä. Suurin osa meistä on viritetty ymmärtämään taide, todellisuuden peili, aina jossain määrin vääristyneeksi.

* *

Katastrofielokuvat ovat olleet alusta asti osa taiteenlajia. Yksi varhaisimmista yhdysvaltalaisista mykkäfiktioista kuvasi pelastusoperaatiota palavasta talosta: James Williamsonin ohjaama Fire! (1901). Katastrofeista tuli budjettien kasvaessa yhä massiivisempia. Italialainen Cabiria (1914) on yksi tunnetuimmista varhaisista esimerkeistä. Samoin D. W. Griffithin ohjaama Suvaitsemattomuus (1916) on monilta osin katastrofielokuva.

Katastrofifilmeistä tuli erityisen suosittu genre erityisesti Paul Newmanin ja Steve McQueenin tähdittämän Liekehtivän tornin (1974) jälkeen. Syntyi suoranainen buumi. Joka kesä teattereihin tulvi koko joukko elokuvia, joissa oltiin kuolemanvaarassa milloin missäkin rakennuksessa, kulkuneuvossa tai luonnonmaisemassa. Elokuvat olivat pääosin amerikkalaisia, mutta esimerkiksi Kanadassa ja Japanissa tuotettiin omia näkemyksiään aiheesta. Toinen toistaan laaduttomampia teoksia tuotettiin niin liukuhihnalta, että niitä parodioitiin jo vuonna 1980 elokuvassa Hei, me lennetään!

Totuus on, ettei elokuvia olisi tehty, jos niille ei olisi ollut yleisöä. Reseptihän on yksinkertainen: Otetaan koko liuta tuoreita kasvoja ja ennen kaikkea kaikille tuttuja mutta parhaat päivänsä nähneitä klassikkonäyttelijöitä. Jos joukkoon saadaan ehta supertähti tai kaksi, ollaan voiton puolella. Asetetaan tämä ensemble cast kiipeliin vaikkapa tulivuoren juurelle tai uppoavaan laivaan. Kaikki eivät selviä hengissä, katsojan viihde koostuu kuolemabingon arvuuttelusta ja kotikutoisten tehosteiden ihastelusta.

Genreen kuuluvat enemmän tai vähemmän onnistuneet pienoismallirakennelmat, shokeeraavat yllätyskuolemat, huolestuneena puutaheinää selittävät tiedemiehet ja niin haudanvakava tunnelma, että se alkaa väkisinkin naurattaa. Katastrofielokuvat ovat pulpia, joka pyytää ottamaan itsensä vakavasti. Kontrasti on herkullinen. Parhaat lajin elokuvat eivät olekaan aidosti tasokkaita vaan silkkaa päättömänä juoksentelevaa kalkkunaa.

* *

Sellainen elokuva on myös Kaupunki liekeissä. Osin valistuksellnen elokuva kertoo, miksi on vaarallista rakentaa öljynjalostamoita niin lähelle asutusalueita. Ajatella. Työpaikaltaan kenkää saanut sekopää pistää firman putket solmuun ja aiheuttaa ohimennen massiivisen luonnonvahingon. (Piru leimaa vielä työkavereiden kellokortitkin väärin! Kiusa se on pienikin kiusa.) Bensaa valuu viemäreihin ja ojiin, joissa se syttyy ja tuikkaa tuleen puoli kaupunkia samalla, kun tehdas itse lentää taivaan tuuliin.

Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee. Maailman epäpätevin palolaitos ei onnistu alussa pelastamaan edes yhtä lasta palavasta talosta ilman vakavia seurauksia. Katsojalle tulee selväksi, että kokonainen kaupunki on tälle porukalle liian iso haaste. Palopäällikköä esittävä kuolemanvakava Henry Fonda, joka toikkaroi sivurooleissa monessa vastaavanlaisessa typeröinnissä, istuu puhelin kourassa komentokeskuksessa ja ihmettelee resurssien puutetta. Tunarointi on sitä luokkaa, että katsojaa oikeastaan ihmetyttää, ettei koko taajama ole palanut maan tasalle sata kertaa aiemmin.

Ava Gardnerin esittämän uutistenlukijan rooli on juopotella peruukki vinossa tv-studion takahuoneessa, josta hänet passitetaan sönköttämään kaikelle kansalle katastrofin viime käänteistä. Gardnerin intonaatio on kuin Bela Lugosilla. Roolilla ei ole elokuvan muiden tapahtumien kanssa tuon taivaallista tekemistä. Muut elokuvan tähdet ovat yhdentekeviä pallinaamoja, jotka eivät osaisi näytellä sormella omaan nenäänsä, saati elokuvassa.

Eikä katsojan nauruhermoja vähennä se, että kaupungin pormestarina palloilee itse Leslie Nielsen, joka oli tähän aikaan vakiokasvo kaikenlaisissa tympeissä katastrofiviritelmissä. Nielsen joutuu muun muassa auttamaan pyörätuolissa istuvaa vanhusta kusemaan kesken kaupungin evakuoinnin. ZAZ-kolmikolta olikin neronleimaus ottaa Nielsen pääosaan Hei, me lennetään! -parodiaan, sillä pohjimmiltaan miekkonen näyttelee siinä täsmälleen samanlaista roolia kuin tässäkin. Ero on vain moodi. Se, mikä on parodiassa tahallista, on Kaupungissa liekeissä tahatonta. Epäonnistumisista ja tahattomasta huumorista nauttivana pidänkin sitä mainittua parodiaa parempana komediana.

Vastapainoksi tehosteet ovat kivoja katsella, paikoin suorastaan vaikuttavia. Ihmisiä juoksee palavina soihtuina niin kuin tällaiseen filmiin kuuluukin, välillä stuntit tippuvat kovaa ja korkealta, pienoismallit sortuvat ja huonon mäihän takia moni kokee kovia kohtaloita. Elokuvan evakuointilopetus on turhan venytetty, mutta muuten aika kuluu rattoisasti noin sadan minuutin ajan, mikä on optimiaika tällaiselle (ja käytän sanaa rakkaudella) moskalle tätä nykyä suosiossa olevien kolmetuntisten eeposten sijasta. Elokuvan loputtua maha on täysi hattaraa ja päässä kuplii. Olemme päässeet jälleen näkemään ihmisyyden siihen puoleen, jonka vain elokuva voi esittää, on kyse sitten oman mielemme pimeydestä tai surrealismista, jonka pukeminen sanoiksi on mahdottomuus.

Mikko Lamberg

Kaupunki liekeissä on katsottavissa YouTubesta. Scorpion Releasingin amerikkalaista Blu-rayta voi yrittää metsästää esimerkiksi Amazonista.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua