Jörn Donner lehtikirjoittajana – arviossa Kai Ekholmin Kirjoittaminen on helvettiä

Kuva: Rosebud Books

Teoksen nimi johtaa harhaan, vaan ei harhapoluille. Kirja ei keskity Jörn Donneriin pelkästään henkilönä tai kirjoittajana, Kai Ekholm pohtii myös intellektuelleja, joiden tärkeimpänä tehtävänä hän pitää älyllisen vapauden ja vapauttamisen määrittelyä. Ekholm kertoo myös älykköjen kulloisenkin pörssiarvon määrittelevistä rankinglistoista, jotka sujahtivat sukkelasti Helsingin Sanomien kulttuurisivuilta iltapäivälehtien kautta kansan syvien rivien keskuuteen.

Kirjoittaminen on helvettiä -kirjan (Rosebud, 2026) keskushenkilönä, mittatikkuna ja mallikappaleena on kuitenkin Jörn Donner, jokaikisen televisiontöllöttäjän tunnistama muttei tuntema, puolivillaisten imitaattoreiden matkima, iltapäivä- ja naistenlehtien seksisymboliksi nostama, tv-ohjelmien itsetietoinen röhnöttäjä ja suomenruotsalaisen ankkalammikon kermaan sijoitettu yleisärsyttäjä.

Siinä julkisuusruletissa oikea Jörn Donner on joko jäänyt, tai piiloutunut omasta tahdostaan, julkisuuskuvansa taakse kirjoittaen sieltä itsensä esiin, monipuolisena omia teitään ajattelevana intellektuellina, jonka merkitys näkyy pitkältä ja pitkälle. Siitä Donnerista Ekholm kertoo:

”Donnerin merkitys suomalaiselle sananvapaudelle on suurempi kuin ajatellaan.”

Ekholm on Donnerinsa lukenut ja kirjoittanut tästä ennenkin. Jörn Donner – Kuinka te kehtaatte ilmestyi Docendon kustantamana Donnerin kuolinvuonna 2020. Seuraavana vuonna Donner Productions julkaisi Ekholmin yhdessä elokuvatutkija Antti Alasen ja Donnerin pojan Rafael Donnerin kanssa kirjoittaman teoksen Donnerin yli 20 000 kirjan kirjastosta.

”Kaikki haluaisivat Donnerin lailla huipulle, mutta sinne ei kivuta ilman perusleiriä. Tuo perusleiritys alkoi jo lapsuudessa. Hän halusi kirjoittajaksi ja teki määrätietoisesti työtä sen eteen. Esikuvat olivat korkeakirjallisia. […] Journalismi edusti vapaata maailmaa, joka antoi hänelle äänen ja työpaikan. Vaikka journalismi elää kädestä suuhun, se on enemmän kuin kasa juttuja.”

* *

Sukujuuriltaan saksalaisen Donnerin äidinkieli oli ruotsi ja hän kirjoitti ruotsiksi, mutta ankkalammikkoon häntä on mahdotonta sijoittaa. Donner oli täysverinen älykkö, asenteiltaan maailmankansalainen, joka piti reviirinsä visusti pikkuporvarillisuuden ulkopuolella. Typerille hän oli töykeä. Ärsyttäminen oli työkalu, jota hän käytti saadakseen keskustelua aikaan:

”Vallanpitäjät pelkäävät sitä, joka yrittää kaventaa heidän valtaansa, edes symbolista. Tämän Donner ymmärsi: härnääminen ei ollut itsetarkoituksellista, vaan yhteiskunnallinen sananvaihto on herättävää. Hän halusi vaikuttaa viestinnän syvärakenteisiin, vaikka operoi sen pinnalla.”

Kirjoittajana Donner oli kunnianhimoinen, tähtäsi ja hioi tekstinsä tarkkaan. Jos se lipsui ohi maalin, voi siitä syyttää viestin välittäjiä ja laiskoja lukijoita.

”Haluan nostaa Donnerin vielä kerran jaloilleen, ravistella arkiston pölyt ja heittää hänet kirjoituksineen keskelle sitä julkista areenaa, jota hän rakasti ja jossa hän kamppaili. […] Hän ei jouda älymystön museoon. Jotakin tuoretta on luettavissa kirjaisinten puhkoman paperin alta. Näemme siinä enemmän hehkua kuin tuhkaa.”

* *

Donnerille journalistinen kirjoittaminen oli jokapäiväistä työtä, helvetillistäkin. Sitä hän jaksoi yli 5 000 lehtiartikkelin verran, yli 70 vuoden ajan. Lisäksi paljon muuta: Donner ohjasi ja tuotti elokuvia, kirjoitti dokumenttiteoksia, käsikirjoituksia ja romaaneja, toimi kaupunginvaltuutettuna ja kansanedustajana, diplomaattina ja liike-elämässä.

Donner ei salaillut heikkouksiaan, eikä epäonnistumisiaan. Hän vaihtoi puolueita ja vaimoja, siitti kuusi lasta, joista eli vain kahden kanssa. Liiketoimet hotellibisneksissä päätyivät taloudelliseen katastrofiin, jossa hän menetti kaiken, sukuperintönsäkin, mutta onnistui lopulla omalla työllään palauttamaan niistä tärkeimmät. Kohuotsikoihin hän ei pyrkinyt, niitä laativat muut.

”Elämme journalismin ja analytiikan aikaa. Kaikki on ohjelmoitu ja tekoäly tuottaa jo otsikoita, jotka eivät kosketa ketään, mutta täyttävät halvalla tilan. Donnerin analytiikka ja pelisilmä olivat muita etevämpiä, mutta kyse oli suuremmasta pelistä: kysymisen ja kirjoittamisen pakosta. Älyllisestä kamppailusta. […] Kirjoittamisen voimana on eheytyminen, integriteetti. Donner pohti lähes pakonomaisesti kirjoittajana (ihmisenä) olemista, oikein tekemistä ja kirjoitti itseään edemmälle, mutta tuskin eheämmäksi.”

Donnerin verkostot olivat maailmanlaajuiset – ja ulottuivat moninaisiin piireihin. Hän matkusti ja luki paljon, useammalla kielellä ja seurasi päivittäin maailman lehdistön parhaimmistoa.

Donnerin metodi oli kirjoittaa vastavirtaan, Ekholm kirjoittaa ja kertoo arkistojen osoittavan tämän halunneen nousta yhdysvaltalaisen Noam Chomskyn kaltaiseksi kansalliseksi omaksitunnoksi ja kansallisessa arvostuksessa yhtä korkealle kuin brittiläis-yhdysvaltalaisen toimittaja-kirjailijan Christopher Hitchensin.

* *

Donnerin kosmopoliittisuus oli tietoista ja poikkeuksellisen kypsää jo 25-vuotiaana, kun hänen Berliini-raporttinsa ilmestyi vuonna 1958. Siinä Donner johdattaa lukijan sodanjälkeisen Euroopan ytimeen, jakautumassa olevaan Saksaan. Kirja häikäisee yhä jokaisella lukukerralla.

Donner vahvisti mainettaan 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyneillä raporteilla, joista tunnetuimmat ja luetuimmat ovat Uusi Maammekirja (Otava, 1967) ja Maailmankirja (Otava, 1968).

”Uudessa Maammekirjassa todistamme planetaarisen kansalaisen syntyä. Kirja tuo mieleen Life-lehden (ja myöhemmin Playboyn, Rolling Stonen ym.) ja juhlitun ’uuden journalismin’ raportit, joissa kohdetta seurataan kuukausikaupalla. Donnerin tyyli on vastaansanomattoman moderni. Uudesta Maammekirjasta todettiin, että Donner oli Oohjoismaiden parhaita reporttereita, joka ei kirjoita vain erittäin elävästi ja asioihin perehtyneesti, vaan myös vastuustaan tietoisena. […] Meille se ennen muuta paljastaa jännittävän Suomen, sen joka on piilossa naapurisuhteiden kaavamaisen esiripun takana.”

Kirjat olivat myös sukupolvikokemus. Ne jättivät jälkensä myös minuun ja maailmankuvani kehittymiseen, kun luin ne heti niiden ilmestyttyyä ollessani 13–14-vuotias. Myöhemmin olen lukenut kirjat uudestaan ja analyyttisemmin kuin itseeni aikuiselämää ahmivana murrosikäisenä. Nyt, kun aikaa on kulunut, teoksia voi katsoa kauempaa ja ymmärtää Donnerin tarkkanäköisyyden myös historiaa vasten.

Ekholm kuvaa Uutta Maammekirjaa näin:

”Se oli sosiologinen kenttätutkimus Suomen modernisaatiosta, taloudellisesta noususta ja uudesta eliitistä. Erik Allard ja Yrjö Littunen olivat julkaisseet Sosiologia-teoksensa 1958, ja Pekka Kuusi julkaisi 1963 esikuvallisen 60-luvun sosiaalipolitiikan. Donner oli lukenut Antti Eskolan varhaisen tutkimuksen maalaisista ja maailmanmiehenä hän tiesi, miten modernia yhteiskuntaa pitäisi kuvata.”

* *

Donnerilla oli tarkka visuaalinen näkemys ja ammattitaito. Vaikka hänen ohjaamansa draamaelokuvat eivät enää säväyttäisikään, ei aika ole latistanut dokumenttifilmejä, kuten Perkele! Kuvia Suomesta (1, 1971 ja 2, 2016) tai Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982). Niissä on taiteellista lumoa, jota aika on vain vahvistanut. Donner teki myös dokumentteja ystävästään elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista. Elokuvia voi katsoa Yle Areenasta.

Viimeisiä aikojaan eläneen Donnerin kirjaston alakaapista löytyi muovikassillinen julkaisemattomia negatiiveja ja valokuvia, joita Donner oli matkoillaan ottanut. Kuvat ovat todellinen löytö ja todistavat Donnerin vahvuutta myös kuvajournalistina.

Kuvista tehtiin valokuvateos Donner matkalla 1951–1968 ja koottiin näyttely Hakasalmen Huvilaan keväällä 2023. Arvion teoksesta voit lukea täältä.

Donnerin kyky katsoa ja ajatella kuvallisesti kulki aina hänen kirjoitustensa mukana. Ekholm kertoo Donnerista valmistautumassa kirjoittamaan Uutta Maammekirjaa:

”Raportti-Donner asettaa tarkkailupisteen maankamaralle ja laatii osallistuvan reportterin työlistan: pysähdy kansakoulun ulkopuolelle välitunnilla, seiso tehtaan portilla kun yövuoro päättyy ja päivävuoro alkaa, etsi maisema jolle antavat leimansa traktori, voimajohdot, rekka-autot, vanhat kirkot ja mainosjulisteet, käy suuren keskussairaalan poliklinikalla, tarkkaile kahdensadan odottavan ihmisen kasvoja, pysähdy sunnuntaina kirkonmäelle jollain seudulla, jossa uskonnolla on vielä jalansijaa. Huomaa silloin, että Suomi on paikka, jossa suomalaiset asuvat.”

* *

Donnerin ura oli pitkä ja työmäärä monipuolinen ja valtaisa. Ekholm, joka on kolunnut arkistoja ja tutkinut materiaalia, tuntee sen määrän varmasti myös omissa nahoissaan, silti tutkittavaa vielä riittää.

”Arkisto osoittaa, että Donner tarkoitti tekstinsä uudelleen löydettäväksi ja tutkittavaksi. Hän määritteli politiikkaa, kulttuuria, ihmisiä ja ympäristöään ja niiden rinnalla kirjoittamisen muotoja ja merkitystä.

 

Tuhansien artikkeleiden läpikäyminen on ollut antoisaa. Olen halunnut mappeja aukoessani huudahtaa: Katsokaa tätä! Donner kirjoitti maahanmuutosta 30 vuotta sitten! Tässä on hänen asiasanahahmotuksensa juttua varten. Tässä hän käy keskustelua Saska Saarikosken kanssa. Tämän jutun hän sai myytyä Dagens Nyheteriin! Ja tässä hän poseeraa kuin eduskunnan kuningas. Kuinka ne muut ovat häntä kadehtineetkaan!”

Kansalliskirjaston johdosta vuonna 2018 eläköitynyt Kai Ekholm ei varmasti ole koskaan vain pyöritellyt kynää käsissään, niin taitavasti hän marssittaa lauseita paperille. Ajatukset, havainnot ja väitteet asettautuvat mallikkaasti suoriin riveihin. Tyylitaiturina Ekholm hallitsee myös rivien välit ja niiden teräviksi hiotut huomiot, joita syöttää lukijan nautinnoksi tasaisin välein.

Röyhkeään briljeeraukseenkin on varaa. Pientä väsymystä näkyy kirjan loppua kohden, kun lyhyiden aforististen lauseiden rivit alkavat luetteloitua – tai ehkä se on kiirettä päästä uusiin aiheisiin pitkien, mutta selvästi myös mieluisten Donner-projektien jälkeen.

Myös jotkut nälväisyt saavat liikaa sarjatulta osakseen, kun sitä tulee yhtä aikaa sekä Donnerilta että Ekholmilta:

”Verbaalisen viettelyn ja loukkaamisen taide. Hän sanoi ääneen sen, mistä muut vaikenivat. ’Eihän niitä malta olla käyttämättä, kun jonkun keksii’, totesi Kekkonen omista ilkeyksistään.

 

Röyhkeydestä on apua, pitää olla nopea kääntäessään ja paiskoa ihmisiä ja esineitä.”

* *

Kirjan purevimpien lohkaisujen kohteet voivat olla eri mieltä, mutta lukijaa naurattaa, varsinkin kun Ekholm pääsee raportoimaan Helsingin Sanomien intellektuelliäänestysten rulettia ja tökkimään ilmareikiä kansakunnan intellektuelleiksi julistettujen, julistautuneiden ja asemiinsa linnoittautuneiden nahkoihin.

Lehti alkoi luetteloida älymystöä keväällä 1989 ja jatkoi sitä noin kymmenen vuoden välein. Tietysti tämäkin muoti alkunsa Ranskasta! Suomeen se ylti, kun sosiologit Keijo Rahkonen ja J-P Roos kopioivat kaavat ja toivat ne Suomeen.

”Tällainen kuratoitu luettelo on varsin yleinen maailman lehdistössä. Ranskalaiset listaavat intellektuellejaan kuin huippu-urheilijoita. Muutenhan eivät tietäisi, keitä siteerata.”

Ekholmin lempiaiheet professori Matti Klinge ja Donner jakoivat 11. sijan. Klingeä sija varmasti kirpaisi, Donneria listaaminen.

”Donner oli kulttuurin sinnikäs toisinnäkijä, joka piti intellektuelliäänestyksiä anti-intellektualismina ja kunniamerkkejä pikkulasten karamelleina. Hän ei piitannut yhteiskunnallisesta hierarkiasta ja käytti politiikkaa omiin tarkoituksiinsa. Hän antoi tunnustuksensa niille, jotka haastoivat vallitsevia käsityksiä, innostivat ajattelemaan tuoreella tavalla ja asettuivat näkemyksineen esille.”

Mutta iltapäivälehdet innostuivat ja pääsivät apajille, kun alkoivat demokratisoida vaalijärjestelmää ja kysyivät kansan mieltä. Ekholm naureskelee:

”Älymystön määrittely valahti hetkittäin parodian puolelle, kun tabloidilehdet tekivät oman listansa ja Ilta-Sanomat kysyi Donnerilta, oliko kansa ymmärtänyt intellektuellin määritelmän. Donner oli hävinnyt pisteellä Kari ’Napakymppi’ Salmelaiselle.”

Hesarin äänestysliput jaettiin kuitenkin vain valikoidulle. Lehden silloinen kulttuuriosaston päällikkö Heikki Hellman nostaa kissan häntää:

”Taustalla oli kymmenen vuotta aiemmin tehty kysely, jossa selvitettiin, keitä suomalaiseen älymystöön kuului. Kysely lähetettiin 300 suomalaiselle vaikuttajalle, joiden ajattelimme itse edustavan älymystöä – sillä älymystönhän voi määritellä vain älymystö itse.”

Valikointi on selvästikin ollut muutenkin varsin tarkkaa ja ajan tavan mukaan varsin sisäsiittoista, sillä intellektuellinaisia ei löytynyt kuin kuriositeeteiksi. Löydän 38 kohotetun joukosta vain kaksi: ruotsalaisen Aftonbladetin suomenruotsalaisen päätoimittajan, kirjailija Yrsa Steniuksen ja Cambridgen yliopistossa väitelleen, tutkijana ja professorina toimineen kirjailija Kirsti Simonsuuren. En väitä heitä vastaan vaan peesaan, sillä he ovat paikkansa ansainneet, mutta listan joukkoälyn tasoa nostamaan olisi tarvittu enemmän naisia.

Kirjan tarkkaan järjestetyissä riveissä on naisen mentäviä aukkoja, ei Ekholmkaan listojen naisvajetta ihmettele, vaikka vääntelee niitä muuten eri kanteilta. Mutta sen, ettei Donnerilla ja fiksuilla naisilla ollut vaikeuksia ymmärtää toisiaan, hän näkee selkeästi:

”Tietenkin Donnerilla oli miesselitystä. Hänellä oli housurooli. Mutta älykkäät naiset kokivat hänet vertaisenaan ja viihdyttävänä, eivät patronoivana. Hänen artikkeleissaankaan ei ole fallista ongelmaa.”

* *

Paavillisista konklaaveista jää aina tilastoharhoja. Yhteiskunnan valtasuhteiden merkityksiä ja asenteita ei näissäkään älykköolympialaisissa juuri kaiveltu. Aika syö myös aina osansa. Osasta kansakunnan kaapin päälle nostetuista kipsipäistä karisee nykypäivän lukijan silmille enää vain pölyä. Kurssit vaihtelevat sesongin mukaan ja sijoitukset menettävät helposti arvonsa. Harvat tunnistavat tänään edes kaikkien Hesarin listoille päässeiden nimiä.

Keitä tuupattaisiin heidän tilalleen tänä päivänä? Kysyn tekoälyltä.

Nimiä en mainitse, mutta tätä tätä sieltä tulee:

”Uuden polven intellektuellit toimivat usein yliopistojen, podcastien, sosiaalisen median ja asiantuntijaorganisaatioiden, kuten Sitran tai erilaisten ajatushautomoiden kautta.”

Pyhä jysäys, Katleena Kortesuo, ja muut mielipideautomaatit!

Katsotaan mitä mieltä Ekholm on. Hän näkee kiintoisan muutoksen Helsingin Sanomien noin kymmenen vuoden välein laadituissa listoissa:

”Journalismiin sisältyy näkyvä intellektuaalinen panos. Kun Helsingin Sanomien aiemmat intellektuelliäänestykset koostuivat filosofeista (von Wright, Niiniluoto, Saarinen), viimeisin vuoden 2025 intellektuellilistaus täyttyi kolumnisteista ja palstanpitäjistä (Korkman, Miettinen, Enqvist, Saarikoski).”

Mistä tämä kertoo? Sellaiset ajatellut kirjoitukset kuin Timo Miettisen essee vallasta (HS 10.5.2026) ovat yhä harvinaisempaa herkkua ja sen jälkeen kun lehti keskitti kolumnien kirjoittamisen omille toimittajilleen, plussapisteitä rapisee yhä harvemmin. Meitä suunnataan yhä kauemmas itsenäisen ajattelun vaikeakulkuisesta maastosta kohti kuviteltuja oikopolkuja.

”Intellektualismi päättyy kun kuukausipalkka alkaa juosta. Kansakunta tarvitsee intellektuellejaan. He ovat yhteiskunnan laadunparantajia”, julistaa Ekholm, mutta lauseista alkaa kuultaa haikeus kun hän kirjoittaa:

”Donnerin edustaman klassisen journalismin kulta-aika alkaa olla ohi. Keskustelunaiheet löytyvät verkosta, jossa sanomalehdet yrittävät olla suurempia kuin verkon samea plankton.”

Eivät tosi-intellektuellit ole kuitenkaan koskaan kysyneet mitä heidän pitää kirjoittaa. He punkeavat sanomisensa vaikka maan alta, eikä tarkoitus ole miellyttää, vaan kyseenalaistaa:

”…Arkisto osoittaa, miten itsenäinen hän oli. Hänellä ei ollut tukenaan toimituksen lähteitä, kuvaajia eikä toimitusjärjestelmiä. Hän ei viittaa jutuissaan juuri kehenkään, vaikka se on kolumnien ja polemiikin yleisin lähtökohta.”

1970-luvulla maassa ei ollut tapana kerskua neuvostovastaisuudella. Donner sai kirjoituksistaan neuvostovastaisuuden leiman, mutta vaali itsenäisyyttään ylpeydellä, mistä oli hintana muutama sensuroitu juttu – ja tietenkin hän sai osakseen sekä inhoa että ihailua.

Ekholm tykittää:

”Donner oli UKK:n eteen työnnetty neuvostovastaisuuden tukikohta. […] ’Minä olen neuvostovastainen’, Donner selittää Newsweekille lausuntoaan, jossa tyrmäsi Etykin merkityksen ja laukoi neuvostovastaista tekstiä. Donner ihmetteli Suomen nykyistä ilmapiiriä, jossa ei voi edes avata suuntaan ilman, että se leimataan neuvostovastaisuudeksi. ’Suomessa ei haluta muistaa panssareita Prahassa’, Donner muistutti.”

* *

”Keuhkosyöpä on poistettu, takana 55 vuotta tupakointia. Donner kutsutaan lääkäripäiville 2006 pitämään esitelmää terveydestä ja ikääntymisestä otsikolla ’Miten vanha jaksaa’ ja tietenkin hän käyttää itseään esimerkkinä.

 

Donner esiintyy ammattimaisesti kuin tohtori Tulpin elävä ruumis: kuulemme mitä häneltä on leikattu (’Minulla on Euroopan ennätys syöpäleikkauksissa, kolme’) ja kaikessa hän osaa olla oma rakastettava ja avoin itsensä. Esitelmä on menestys. Siitä maksettiin tuhat euroa.”

Kaikki kuvittelelevat tuntevansa Donnerin ja Helsingin Pohjoisrannassa sijaitseva työhuone on lehtikuvista tuttu, mutta harvempi on siellä käynyt. Vaikka Donner tunsi valtavasti ihmisiä yhteiskunnan eri tasoilta ja kirjoitti rehellisen avoimesti elämästään, niin lopulta hän oli hyvin yksityinen ihminen ja piti salaisuutensa.

Ekholm pääsi työhuoneeseen, koska ymmärsi Donnerille elintärkeän kirjoittamisen arvon, eikä edes pyrkinyt tunkea sisimpään, intiimimpään Donneriin. Oli kuitenkin yksi hetki, jolloin Donner päästi hänet rajan yli. Se oli heidän viimeinen kohtaamisensa, kun he halasivat jäähyväisiksi. Ekholm tunsi syleilyssään Donnerin pieneksi käyneen hauraan kehon, jossa vielä sykki kirjoittajan sydän, niin helvetillisen vaikeaa kun se välillä olikin ollut.

”Maailmassa on näkymätön raja, joka kulkee ihmisen sisällä. Olemme Donnerin kohdalla saaneet todistaa elämänmittaista sitoutumista, vastuuta, väittelyiloa ja ylpeyttä painetuista sanoista. Aidon intellektuellin tavoin hän jätti meidät epämukavuusalueelle, koska hänellä oli kiire jo toiseen kohteeseen.”

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua