Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran. Kuva: Janne Vasama

1

Tunnustan heti alkuun, että itselleni manserock on aina ollut vähän vaikea rasti. Asuin Helsingissä 1980-luvun ja pääkaupunkiseudun vinkkelistä tamperelaisbändien diggailu ei ollut kovin coolia. No, vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja suhtaudun tänä päivänä manserockiin paljon lempeämmin.

Siedätyksessä apuna on ollut muun muassa laulaminen tamperelaisessa sekakuorossa, jossa Eppu Normaalin ja Popedan klassikot ovat saaneet aivan uuden elämän viihteellisinä kuorosovituksina. Pate Mustajärven upeasti sanoittama Punaista ja makeaa on ehdoton suosikkini.

Eppu Normaali esiintyy tällä viikolla Ratinan stadiolla kolmen konsertin verran ja paikalle odotetaan noin 100 000 katsojaa. Lukema herättää kunnioitusta. Kuinka moni kotimainen artisti/bändi pystyisi samaan? Samaisella stadionilla ovat esiintyneet jo Popeda ja Hassisen kone. Kaikki kolme kokoonpanoa ovat saaneet alkunsa yhtenäiskulttuurin Suomessa ja edustavat kukin kaipuuta johonkin menneeseen. Nostalgia ja yhteiset muistot myyvät.

Ja nostalgian nälkään auttaa myös mainio Manserock-näyttely Vapriikissa. Se on auki vielä tämän vuoden loppuun saakka.

2

Edelliseen tärppiin liittyen voin lämpimästi suositella Pate Mustajärvi – Testamenttini -teosta (Docendo). Pauli Mustajärven kuolema tapaninpäivänä 2025 pysäytti suomalaiset. Vain pari kuukautta aiemmin syöpädiagnoosistaan kertonut artisti ehti vielä suunnitella 70-vuotisjuhlavuottaan, jäähyväiskonserttiaan ja uudenlaista elämänvaihetta vaimonsa Tiinan (kirjailijanimi Tina Finn) kanssa.

Heinäkuussa ilmestynyt Testamenttini sai Mustajärven sairastumisen ja poismenon myötä väistämättä uuden merkityksen: uramuistelman rinnalle kasvoi koskettava dokumentti hänen viimeisestä elinvuodestaan.

Kirjan vahvuus on sen poikkeuksellinen henkilökohtaisuus. Mustajärvi kertoo itse elämästään, urastaan ja viimeisistä projekteistaan, mutta ääneen pääsevät myös läheiset, ystävät ja työtoverit. Näiden muistojen kautta hahmottuu kuva rehellisestä, lojaalista ja suorapuheisesta ihmisestä, joka oli paljon muutakin kuin karismaattinen rocktähti. Teos ei kaihda vaikeitakaan aiheita, kuten alkoholismia, sairastumisen herättämiä tunteita tai läheisten kokemuksia suomalaisen terveydenhuollon puutteista.

Vaikka Popeda on edelleen monelle Mustajärven uran tärkein viitepiste, kirjan painopiste on hänen soolourassaan ja siinä, miten hän vuosien mittaan kasvoi humoristisesta rocklyyrikosta elämän rajallisuutta pohtivaksi lauluntekijäksi. Samalla esiin nousevat myös epävarmuudet, ramppikuume ja tavallisen elämän kaipuu, jotka jäivät usein julkisen ”Paten” varjoon. Toimittaja Pasi Kostiaisen täydentämät haastattelut syventävät henkilökuvaa onnistuneesti, ja erityisen koskettava on tytär Jenni Mustajärven näkökulma isäänsä.

Testamenttini onnistuu välttämään perinteisten uramuistelmien luettelomaisuuden ja rakentaa lämpimän, moniäänisen muotokuvan suomalaisen rockin ikonista. Lopulta kirja muistuttaa, että rock-kukko Paten takana oli tavallinen suomalainen mies haaveineen, pelkoineen ja puutteineen. Kohtalo katkaisi hänen suunnitelmansa liian varhain, mutta musiikki ja muistot jäivät elämään.

Lue Päivi Vasaran haastattelu Tina Finnistä ja kirjan kirjoittamisesta täältä.

3

Taas on se viikko vuodesta, jolloin Tampereen kaikki näyttämöt täyttyvät kiinnostavista esityksistä. Teatterikesän (3.–9.8.2026) pääohjelmiston valinnat ovat aina kompromissi sisällöllisesti kiinnostavien ja tuotannollisesti mahdollisten esitysten välillä. Teatteri on hyvin paikkasidonnainen taiteenlaji eivätkä kaikki taiteellisesti kunnianhimoiset ja ehkä jotain uutta teatteritaiteeseen tuovat esitykset pääse osaksi festivaalin ohjelmistoa. Suurin syy on usein, että niitä on hankalaa tai liian kallista tuoda Tampereelle uuteen esitystilaan.

Tsekkasin juuri festivaalin kotisivuilta lipunmyynnin tilannetta ja moneen esitykseen näyttäisi olevan vielä tilaa. Itse odotan eniten Kansallisteatterin Muistopäivä -esitystä, joka kertoo suomalaista Neuvostoliittoon loikanneista ihmisistä, joiden utopia vaihtui Stalinin terroriin 1930-luvulla.

Teatterikesä on myös ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä ulkomaisia vierailuesityksiä. Kielimuuriakaan ei pidä pelätä, koska esitykset on lähes poikkeuksetta tekstitetty suomeksi ja englanniksi.

Tämän vuoden festivaaliyleisö taitaa tosin koostua pääosin tamperelaisista ja pirkanmaalaisista katsojista. Samaan aikaan kaupungissa järjestettävät Eppujen jäähyväiskonsertit ja Messukeskuksen Tampere City Festival ovat pompsauttaneet hotelliöiden hinnat tähtitieteellisen korkeiksi. Liekö se syynä siihen, että vielä näin festivaaliviikolla moniin esityksiin näyttäisi olevan tilaa.

4

Muistopäivä-esityksestä siirryn oivalla aasinsillalla ohjaaja Riikka Oksaseen, joka on siis ohjannut tämän Kansallisteatterin kevään merkkitapauksen. Toinen Oksasen täysosuma on Missä kuljimme kerran -näytelmä, jota esitetään vielä elokuun ajan Suomenlinnassa. Esitystä on jo kertaalleen kehuttu Parasta juuri nyt -palstalla, mutta ihan pakko on myös itse hehkuttaa tätä teatteritapausta.

Kjell Westön vuonna 2006 ilmestynyt Finlandia-palkittu, eeppinen sukupolviromaani on Oksasen käsissä muotoutunut tiiviiksi kolmituntiseksi teatteriesitykseksi kadottamatta tippaakaan alkuperäisteoksen tunnelmasta. Tulkinnan eetos on vahvasti ihmisen keskeneräisyydessä ja lähihistoriamme totuuden etsimisessä. Tähän kannattaa kysellä suoraan peruutuspaikkoja, sillä kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja.

Lue Eija Niskasen arvio näytelmästä täältä.

5

Kesäisin on aikaa päivittää myös kehuttuja tv-sarjoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet itseltäni huomaamatta. Yksi sellainen on The Bear, jonka viides tuotantokausi julkaistiin kesäkuussa. The Bear kertoo huippukokki Carmen ”Carmy” Berzattosta, joka palaa Chicagoon pyörittämään edesmenneen veljensä jättämää vaatimatonta voileipäravintolaa. Samalla hän yrittää selvitä surusta, perheongelmista, talousvaikeuksista ja ravintola-alan armottomista paineista.

Sarjan edetessä tarina kasvaa kertomukseksi siitä, kuinka sekava perheravintola pyritään muuttamaan kunnianhimoiseksi huippuravintolaksi. Keskiössä eivät kuitenkaan ole niinkään ruoka-annokset kuin ihmiset: heidän traumansa, ystävyytensä, ristiriitansa ja yrityksensä kasvaa paremmiksi versioiksi itsestään.

Sarja tuntuu poikkeuksellisen aidolta. Ravintolakeittiön kaoottinen rytmi, jatkuva kiire, huutaminen ja paine tuntuvat poikkeuksellisen todellisilta. Sarja ei romantisoi ravintola-alaa, vaan näyttää sen sekä palkitsevana että kuluttavana työnä.

Myös roolihahmot on kirjoitettu poikkeuksellisen taitavasti. Vaikka keskiössä on huippukokki Carmy Berzatto (Jeremy Allen White), sarja antaa tilaa myös sivuhenkilöille, joiden kehityskaaret ovat harvinaisen moniulotteisia.

Aloitin sarjan katsomisen ensimmäisestä kaudesta ja alkuun koin ahdistusta tapahtumista jopa siinä määrin, että olin jättää katsomisen kesken. Keittiön stressi ja Carmyn perheen sekopäinen toistensa päälle huutaminen uuvuttivat, mutta onneksi tarinasta alkoi löytyä myös lämpöä ja huumoria.

Teknisesti sarja on ohjattu, leikattu ja kuvattu poikkeuksellisen näkemyksellisesti. Erityisesti pitkät, hengästyttävät kohtaukset, joissa useita asioita tapahtuu yhtä aikaa, ovat suorastaan taidetta. Ja rosoinen tuulten Chicago on sarjassa paljon enemmän kuin pelkkä kuvauspaikka – autenttiset kuvat kaupungin ravintolaelämästä ja maisemista antavat sarjalle sen hengen ja paikallisidentiteetin.

Olen tätä kirjoittaessa kolmoskaudessa ja hyvä niin. Annostelen sarjaherkkua vain jakson kaksi päivässä, jottei tule ähky. Aivan kuten The Bearin fine diningissä – hetkistä pitää nauttia.

The Bear Disney Plus -palvelussa.

Jussi Kareinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua