Meeri Koutaniemi kiertää nyt kameran kanssa maailmaa pelastamassa tyttöjä silpomiselta

Partaterä, jolla tyttöjen ympärileikkaus usein tehdään. Kuva: Meeri Koutaniemi

Matti Kuusela, teksti

Tapaan Meeri Koutaniemen hänen kotonaan Helsingin Kruununhaassa.

Jännittää aika tavalla. Olen pitkään haaveillut pääseväni haastattelemaan Kuusamossa kasvanutta, Tampereen yliopistossa opiskellutta ja rohkeilla, persoonallisilla valokuvilla maailmanmaineeseen noussutta valokuvataiteilijaa, joka on onnistunut muuttamaan maailman paremmaksi paikaksi elää ainakin nuorille tytöille.

Jotenkuten joutavana eläkeläisenä en ole kuitenkaan keksinyt ainuttakaan järkevää syytä ottaa häneen yhteyttä ja ehdottaa tapaamista.

Nyt sellainen tuli odottamatta vastaan: Koutaniemelle myönnettiin heinäkuussa merkittävä kansainvälinen palkintoapuraha. Sen johdosta myös Kultuuritoimitus.fi-sivustolle tarjottiin mahdollisuutta tavata Koutaniemi.

Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi.

Suotta jännitin. Koutaniemi hymyilee, tarjoaa kahvia ja kotimaisia omenoita. Aloitamme haastattelun palkinnosta. Sillä on komea nimi Canon Female Photojournalist Grant, ja arvoltaan se on 8 000 euroa.

Palkinto on perustettu vuonna 2000 tukemaan ammattimaisia naisvalokuvaajia heidän pitkäaikaisissa projekteissaan.

Oliko palkinto yllätys?

– Oli, todella iso ja iloinen yllätys. En ole hakenut sitä vuosikymmeneen, mutta nyt minua kannustettiin. Tein anomuksen viime hetkillä ja panin sen matkaan juuri ennen deadlinea toukokuussa. Heinäkuussa tuli sitten tieto, että tänä vuonna palkinto myönnetään minulle.

– Kyseessä ei ole tavanomainen apuraha, vaan kyse on myös tunnustuksesta. Sen ovat aiemmin saaneet monet naisvalokuvaajat, joita olen aina katsonut ylöspäin ja jotka ovat inspiroineet minua kuvaamisessa. Senkin takia olin palkinnosta hyvin otettu.

Meeri Koutaniemi. Kuva: Christian Pirskanen

Ympyrä sulkeutuu Keniassa

Mihin apurahan käytät?

– Viimeistelen ja saatan päätökseen tyttöjen ympärileikkauksia käsittelevän pitkän dokumentaation. Apurahan ansiosta pystyn nyt tekemään sen niin, että ympyrä sulkeutuu. Palaan sinne, mistä kaikki 14 vuotta sitten alkoi. Matkustan marraskuussa Keniaan tapaamaan yksittäistä aktivistia, Elizabeth Nkereä. Menen dokumentoimaan mitä Elizabethin työ tyttöjen silpomista vastaan on saanut aikaan, ja miten asenteet ovat muuttuneet niissä yhteisöissä, joissa hän toimii. Osa apurahasta menee luonnollisesti Elizabethille, hänen työnsä tukemiseen.

Koska olet viimeksi tavannut Elizabethin?

– Ennen koronaa, vuonna 2018. Tapasimme ensimmäisen kerran vuonna 2012, jolloin hän oli 17-vuotias. Siitä eteenpäin palasin vuosittain Keniaan Maasai-alueelle kuvaamaan Elizabethia hänen työssään. Tietysti ilmoitin heti palkinnosta Elizabethille, ja hän oli siitä tosi iloinen.

Tytöt kuuluvat kouluun, eivät lapsivaimoiksi

Mitä Elizabeth tekee Keniassa?

– Konkreettista vaikutustyötä jalan, menemällä kouluihin, kirkkoihin ja kyliin Maasai-alueella ja puhumalla ympärileikkausta ja lapsiavioliittoa vastaan. Olen seurannut Elizabethin työtä paikan päällä, kuunnellut kirkon etupenkillä, kun Elisabeth on puhunut tuntikausia. Siellä olen todistanut todellisia ihmeitä, kun auktoriteettiasemassa olevat miehet ovat nousseet puhumaan ja asettuneet Elizabethin tueksi.

– Tyttöjen silpomattomuudella on suora yhteys tyttöjen koulutukseen ja sitä kautta lapsiavioliittoihin. Tytöt kuuluvat kouluun eivätkä neljänneksi vaimoksi itseään neljä kertaa vanhemmalle miehelle. Elizabethin aloittamalla työllä on valtava vaikutus koko yhteisöön. Tästä kirjani pyrkii kertomaan.

– Elizabeth itse pakeni ympärileikkausta turvakotiin 9-vuotiaana. Sieltä hän pääsi ensimmäisen kerran kouluun. Ja vasta koulussa ollessaan hän alkoi ymmärtää ympärileikkauksen seurauksista ja väkivaltaisuudesta. Hän teki sovinnon perheensä kanssa ja sai puhuttua myös äidistään aktivistin, joka alkoi puhua ikäisilleen naisille ympärileikkauksen vaaroista.

Elizabeth Nkere on tehnyt 14 vuotta työtä tyttöjen silpomista ja lapsiavioliittoja vastaan. Hän pakeni itse edessä odottavaa silpomista 9-vuotiaana. Kuva: Meeri Koutaniemi

Elokuva Aavikon kukka herätti

Milloin itse kuulit ensimmäisen kerran tyttöjen sukuelinten silpomisesta?

– Näin elokuvan Aavikon kukka (Desert Flower, 2009) ja olin hyvin hämmentynyt. Se pysäytti, en ollut kuullutkaan tällaisesta tyttöihin kohdistuvasta väkivallan muodosta. Ihmettelin kovasti, miksei koulussa, edes lukiossa, puhuttu asiasta. Olin silloin vasta aloittanut omaa polkua valokuvaajana, silpominen tuntui aivan liian vaikealta ja käsittämättömältä ilmiöltä. En voinut edes kuvitella, että voisin ottaa sellaisen oman työn tutkimuskohteeksi. Se jäi takavasemmalle ja aktivoitui myöhemmin.

* *

Niin, vuonna 2009 ensi-iltaan tullut Aavikon kukka pohjautuu Waris Dirien omaelämäkerralliseen romaaniin. Se kertoo köyhästä somalialaisesta tytöstä, jonka sukuelimet silvotaan mutta joka päätyy kansainväliseksi huippumalliksi.

Meeri Koutaniemi päätyi lopulta kuvamaan ympärileikkauksen marraskuussa 2013. Kuvat herättivät valtavasti huomiota.

* *

Miltä tuntui seurata silpomista sivusta?

– Ei ole mitenkään tärkeää tai oleellista, miltä minusta tuntui dokumentoida ympärileikkausta. Tärkeää on keskittyä siihen, kuinka monta tyttöä voidaan säästää silpomiselta.

– Tyttöjen ympärileikkaus on nyt lainsäädännöllä virallisesti kielletty niin Keniassa kuin monessa muussa perinnettä harjoittavassa maassa. Lailla ei kuitenkaan välttämättä ole aina merkitystä. Esimerkiksi Keniassa maaseudulla yksi paperi ei muuta pitkää perinnettä. Siksi tarvitaan Elizabethin kaltaisia ihmisiä, kyseisen kulttuurin sisältä, jotka menevät paikan päälle puhumaan ja tarjoamaan vaihtoehtoa. Tarinoilla on usein paljon enemmän vaikutusta kuin lakipykälillä.

Pimiön ihmeellinen lumo

Palataan Keniasta Suomeen ja Kuusamoon. Miten Meeri-tyttö löysi valokuvauksen?

– Meillä on ollut iso perhe. Äiti on kuvannut lapsia ja isä on kuvannut luontoa. Kamera on ollut läsnä niin kauan kuin muistan. Dokumentaatio oli luonnollinen osa arkea. Kameralla voi olla joko dokumentoiva tai korostava rooli. Että otetaan nyt koulukuva ja tämä yksittäinen kuva korostaa kouluvuotta. Perheessä meillä oli pikemmin arkea dokumentoiva rooli.

– Olin 14-vuotiaana ensimmäisellä valokuvauskurssilla Kuusamossa yläasteella. Siellä sain työskennellä pimiössä. Rakastuin filmin maagisuuteen, ja olin myös mallina isosiskolle, joka kuvasi minua filmille.

– Lähdin Kuusamosta lukioon, ensin Ouluun ja sitten 16-vuotiaana Helsinkiin ja löysin Annantalon. Siellä oli valokuvauskurssi, jolla sai käydä joka viikko, olla pimiössä monta tuntia kerrallaan. Siitä tuli minulle henkireikä ja iso rakkaus.

– Kuvasin yksityiskohtia. Varjoja seinissä, ystävien kasvoja vahvasti valaistuina pimeydessä, luontokappaleita, kuten maahan pudonneita lehtiä, seinissä olevia murtumia.

Onko mustavalkoisuus perua sieltä?

– Kuvaan molempia hyvin tasajakoisesti. Sanoisin, että kuvistani 90 prosenttia on värillisiä. Tämä nimenomainen sarja Elizabethista ja rituaalidokumentaatio on mustavalkoinen siitä syystä, että halusin vähentää shokeeraavaa informaatiota, kuten veren väriä. Sisältö päättää aina, miten kuvaan. Mutta kyllä, mustavalkoisuus on lähtenyt siitä filmiajasta pimiössä, valon ajatteluni on mustavalkoista.

Kasvoit Suomen ihmeellisimmän luonnon keskellä Lapissa. Olisiko sinusta voinut tulla luontokuvaaja? Niin että kuvaisit kopista karhuja Kuusamossa etkä tyttöjä turvaleireillä Keniassa?

– Olisi! Mutta minulla ei ollut ikinä kärsivällisyyttä siihen. Ymmärsin jo nuorena, etten ole mikään paikallaanolija. Seurasin ja kuuntelin tietysti Hannu Hautalaa ja ihmettelin sitä kärsivällisyyttä, mikä myös isällä ja äidillä luontokuvia ottaessa oli.

– Oma kärsivällisyyteni on ehkä lisääntynyt iän myötä. Viimeisin projekti onkin mennyt luontokuvauksen puolelle. Sen nimi on Puu joka nielaisi naisen. Se on monivalotuksellinen ja nimenomaan tähtää ajalliseen joutilaisuuteen. Saatan tehdä yhtä kuvaa monta kuukautta.

– Vuosikymmenten kuvajournalistinen tahti ja ihmispaljous on vienyt taas luontoon joka ei liiku. Tai liikkumattomuus on väärä sana, luonto koko ajan liikkuu, mutta luonto ei vaadi välittömiä reaktioita…

Eikä luonto puhu?

– Juuri niin, se onkin hyvä! Ehkä siinä saa olla enemmän rauhassa itse. Ei vaadita vastaamista, nopeutta tai responsiivisuutta. Luonto antaa olla, ja on siten kuvaajalle armollinen.

Elizabeth Nkere kiertää Kenian maaseutua ja käy puhumassa kirkoissa, kouluissa ja kylissä tyttöjen silpomista vastaan. Kuva: Meeri Koutaniemi

Hukassa Tampereen yliopistossa

Lukion jälkeen lähdit Tampereen yliopistoon kuvajournalismia opiskelemaan. Olen ymmärtänyt, ettei se ollut ihan sinun paikkasi..

”No se oli myös mun paikka siinä mielessä, että löysin samanhenkisiä ihmisiä, meille syntyi siellä Kollektiivi 11, ja sillä oli minulle iso merkitys.”

Keitä siihen kuului?

”Touko Hujanen, Konsta Leppänen, Aleksi Poutanen, Evelin Kask, Maija Tammi, Miisa Kaartinen, Sakari Piippo, Rami Hanafi, Arttu Muukkonen ja Ossi Ahola.”

* *

Tässä kohtaa kerron Meerille, että Pirkanmaalla freelance-kuvaajien työt ovat käyneet todella vähiin, monet ovat joutuneet myymään kalustonsa ja etsimään muita töitä.

– Näin se on. En minäkään pärjäisi pelkästään freelance-hommilla. Töitä ei ole oikeastaan nimeksikään. Tässä näkyy printtijournalismin murros. Uutiskuvalla ja reportaasilla ei ole tulevaisuutta. Tarinankerronnan pitää olla toisessa muodossa. Minua aina häiritsikin, että tarinat pitää typistää muutamaan kuvaan tai muutamaan tuhanteen merkkiin. Jossain välissä se alkoi turhauttaa ja väsyttää, loi kapinan luoda, etsiä toisia tarinankerronnan muotoja.”

Ei polkua maakuntalehteen

Meeri jatkaa vielä Tampereen yliopistosta.

– Se oli minulle tärkeää ja vaikeaa aikaa. En saanut sellaista vastakaikua kansanvälisille toiveille, työlle. Koulutusohjelma oli hyvin suomikeskeinen. Meillä oli kuitenkin mahtavia opettajia niin kuin Anssi Männistö, Janne Seppänen ja monia vierailevia opettajia. Siellä oli kyllä potentiaalia valokuvan kielen laajentamiseen kansainväliselle tasolle ja filosofisempaan sekä yhteiskunnallisempaan suuntaan, mutta se jäi käyttämättä.

– Silloin kun tahtotila tulla kuvajournalistiksi oli korkeimmillaan, olisi kaivannut mahdollisimman paljon stimulaatiota, erilaisia näkökulmia, erilaisia polkunäkymiä, ei pelkkää pyrkimystä Aamu- tai Kauppalehteen. Ymmärsin ja päätin, että minun polkuni ei johda maakuntalehteen.

– Kyllä minua kiehtoi ja inspiroi lehtikuvaajan työ siinä mielessä, että jokainen päivä on uusi ja erilainen. Jos sen sisällä pystyy säilyttämään oman luovuuden ja innostuksen. Sellaisia kuvaajia Suomessa oli paljon ja on yhä edelleen.

– Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin kunnioitusta lehtikuvaajia kohtaan. Mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi ollut minun polkuni. Olen liian levoton asuakseni yhdessä paikassa, yhdessä työpaikassa. Minulla ei ollut sitä halua eikä kykyä. Maakuntalehtiin hakeminen oli minulta poissuljettu eikä se johtunut ammattikuvasta vaan omasta levottomuudesta, kyvyttömyydestä olla paikoillaan.

”Me elämme usein harhassa, että mihinkään ei voi vaikuttaa. Minulle se on koko elämän vastakohta.” Kuva: Christian Pirskanen

Kuvajournalismin musta lammas

Olet jossain sanonut, että tunnet olevasi ammattikunnan musta lammas. Mitä sillä tarkoitat?

– Ehkä sitä, että Tampereella ollessakin koin, että näkemykseni kuvajournalistin ammatista oli eriävä. Halusin kehittää itseäni ammatissa kansainvälisesti, eikä siitä ollut esimerkkejä eikä siihen kannustettu.

– Törmäsin siihen heti, kun halusin tehdä kandityön Palestiinasta Länsirannalta. Se kiellettiin, sanottiin että opinnäyte pitää tehdä Suomesta. Se pani ihmettelemään, miksi meillä oli tällainen rajoitus.

– Olin onneksi tehnyt kuvajournalismia jo ennen opiskelun aloittamista Väli-Amerikassa ja Intiassa ja tajusin, että lainalaisuudet, joita meihin koulutettiin, eivät päde maailmalla. Haasteet siellä ovat aivan erilaiset. Tarinat vaativat valokuvaajilta aina samoja asioita, kuten läsnäoloa ja keskittymistä, mutta kehittyvissä maissa etuoikeutetusta lännestä tulevan kuvaajan positio on aivan erilainen. Siihen ei valmistettu mitenkään.

– Kyllä, koin yksinäisyyttä Suomessa. Täällä on vain harvoja kuvajournalisteja, jotka ovat valinneet kansainvälisyyden omaksi alueekseen. No, Carina Appel aikoinaan… Kun taas maailmalle suuntautuneita valokuvataiteilijoita oli todella monia, mutta kuvajournalismin sisällä kansainvälisyys ei ollut normi, muut ikäluokassani eivät siitä haaveilleet.

* *

Kerron tässä kohtaa, että tein paljon juttuja Carina Appelin kanssa ja kävimme raportoimassa sodasta niin Afganistanissa kuin Irakissa. Carina kuoli traagisesti vuonna 2012 ja hänen muistokseen perustettiin Carina Appel -palkinto.

Sen sai vuonna 2013 ensimmäisenä Meeri Koutaniemi.

Nyt Meeri kysyy minulta, millainen Carina oli.

Yritän kertoa, mutta pala on mennä kurkkuun. Jotain saan sanotuksi: valoisa, rohkea, rehellinen, ehdottoman oikeudentuntoinen, sosiaalinen, herkkä, hauska, sydämellinen – ja työssään erittäin taitava.

Yhden ruotsalaisen kollegan muistokirjoitus päättyi sanoihin ”älkää unohtako, että Carina oli enkeli”.

Muistisairaiden maailmassa

Olet tehnyt myös Suomessa mielenkiintoisia projekteja. Olit Kokemäellä valokuvaamassa vanhuksia?

– Niin, tein Hanna Jensenin kanssa projektin, jonka nimi oli Ikinä en sano että juurihan tuon kysyit. Siihen näyttelyyn halusimme näkökulman myös muistisairauden ympäriltä, ei siis vain muistisairaiden valokuvia ja heidän tarinoitaan vaan myös omaisten, läheisten ja hoitajien todellisuuden. Näin saimme vähän kokonaisvaltaisemman tarinan siitä, mitä muistisairaus merkitsee kumppanille, lapsille, hoitohenkilökunnalle. Se oli tosi kaunis projekti.

Oletko kyynistynyt missään vaiheessa?

– Olen jossain vaiheessa tehnyt liikaa, uupunut. Se näkyy jonkinlaisena tilanteiden, aiheiden ja väkivaltaisuuksien kumuloitumisena ja luo uupumuksen, joka voi tuntua lamauttavalta ja turruttavalta. Silloin hälytyskellot soivat, on otettava etäisyyttä ja pidettävä itsestä huolta, sillä tätä työtä ei voi tehdä, ellei paloa ja intohimoa ole. Sitä luovuuden ydintä on suojeltava kaikissa ammateissa.

Itse sanoisin, että sanomalehtien toimituksissa ei tällä hetkellä voi työskennellä kyynistymättä, sillä työtä ei ohjaa intohimo tai omatunto vaan analytiikka eli pakko tehdä mahdollisimman nopeasti sitä mitä ostetaan ja myydään.

– Olen itse irrottautunut tuosta. En pysty työskentelemään missään instituutiossa. Koen, että se johtaa tuohon lopputulokseen. Sen takia elän mieluummin illuusiomaailmassa, jossa kukaan ei tule sanomaan minulle, että tämä tarina sai kymmenen klikkauskertaa. Että tätä ei jatketa eikä tästä kannata jatkossakaan tehdä juttuja. En halua altistaa itseäni tuolle. Uskon että marginaalilla on merkitystä. Jos se kiinnostaa yhtäkin, sillä on ollut tarpeeksi merkitystä.

Elizabeth Nkere ripustaa pyykkejä kuivumaan tyttöjen turvaleirillä, jonka hän on perustanut Keniaan Maasai-alueelle. Kuva: Meeri Koutaniemi

Eivät ihmisoikeudet laajasti kiinnosta

– Ei minulla ole varmuutta siitä, että ihmisiä kiinnostaisivat laajasti ihmisoikeudet tai että olisimme kollektiivisesti taiteen ja kulttuurin puolella. Mutta luovan alan tekijöiden tulisi kannustaa toinen toisiamme tässä ajassa, jossa kyynisyys luo meille tunteen, että olemme yksin tai että ketään ei kiinnosta.

– Nykyiset arvomittarit ovat minulle tosi vastenmielisiä ja pyrin pysymään niistä mahdollisimman kaukana. Ihmisoikeudet ovat lähtökohtaisesti marginaalissa. Keskustelua niiden ympärillä pyritään koko ajan hiljentämään tai häivyttämään niiden merkitystä.

– Minulle kyynisyyden vastalääke on tarpeellisuus. Se saa tässä työssä jatkamaan. On niin valtava määrä tarinoita, jotka tarpeellisuudessaan ansaitsevat tulla kuulluksi ja nähdyksi. Esimerkiksi työ mitä Elizabeth tekee ympärileikkausta vastaan ja silpomisen lopettamiseksi.

– Kyynistävintä tässä työssä on hiljaisuus väkivallan ympärillä. Koskettavin ja eteenpäin vievin voima on periksiantamattomuus. Siitä voimme inspiroitua väkivaltaa vastaan, siis ryhtyä toimintaan.

Lähdetkö yksin Keniaan?

– Kyllä, viivyn siellä ehkä kaksi tai kolme viikkoa. Pyrin tämän apurahan avulla tekemään vielä yhden osan kirjaan myös Intiassa.

14 maata, 14 vuotta

Monessako maassa olet käynyt kuvaamassa silpomista?

”Mukana on nyt 14 maata ja 14 vuotta eli minulla on hirveän laaja aineisto, yli 60 000 kuvaa, satoja haastatteluita ja jokaisesta maasta erilainen näkökulma silpomisen vastaiseen työhön. Olen haastatellut laajasti perinteen puolustajia ja vastustajia, aktivisteja, niin nuoria tyttöjä kuin poikia, isiä ja äitejä ja isovanhempia, entisiä leikkaajia, uskonnollisia johtajia, asianajajia ja järjestöjä.

– Pääpaino on ruohonjuuritason työllä, mitä työ vaatii paikallisilta aktivisteilta. Elizabethin ansiosta pääsin ensimmäisen kerran todistamaan muutosta. Kriisejä ja ihmisoikeusrikoksia kuvatessa usein jää näkemättä muuttuuko mikään, mutta nyt voin olla varma, että Elizabethin ja muiden aktivistien työllä on välitön vaikutus tyttöjen turvaamiseen.

Kaiken ei tarvitse mennä päin helvettiä

Dokumentaatiossa on Meerin mukaan tyttöjä, jotka ovat Elizabethin ansiosta säästyneet silpomiselta.

– Usein työ ei ole näin palkitsevaa, eikä myöskään viestien välittäminen. Kriisien kuvaamisessa keskitymme liian usein epäkohtaan, siihen miten kaikki on väärin, että kaikki on menossa päin helvettiä. Paljon enemmän saisimme aikaan, jos antaisimme tilaa tarinoille, joissa asioille on voitu tehdä jotain, näyttää että se on mahdollista.

– Me elämme usein harhassa, että mihinkään ei voi vaikuttaa. Minulle se on koko elämän vastakohta. Teemme nyt ne päätökset, jotka määrittelevät sen millaisessa tulevaisuudessa elämme. Enemmistön valtaa vähätellään. Jos miljardit ihmiset lyöttäytyisivät yhteen eivätkä antaisi valtaa diktaattoreille vaan käyttäisivät kollektiivisen viisauden mahdollisuutta, niin meillä olisi toivoa. Toivon siemeniä on kaikkialla, sellaisen voi antaa yksi ihminen omalla rohkeudellaan. Kuten Elizabeth.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua