Yle 100-år bussen på väg genom Österbotten. Kuva: Yle

1

Flamencosta mieleeni häivähtää vieläkin ensin espanjalainen aktivistiryhmä Flo6x8, joka nousi laajaan kansainväliseen julkisuuteen Espanjan finanssikriisin aikoihin 2010-luvun taitteessa. Sevillasta kotoisin ollut kollektiivi toteutti pankeissa yllätyksellisiä flash mob -esityksiä, joissa he protestoivat pankkiirien toimien, korruption ja talouskurin vaikutuksia tavan ihmisen elämään. Ryhmä sen kuin astui sisään pankkikonttoreihin ja alkoi tanssia ja laulaa kantaaottavia flamenco-kappaleitaan.

Nyt olen voinut nauttia flamencosta ja tangosta Tampereella ja myös parissa konsertissa Porissa. Tangon parissa suurimman vaikutuksen teki bandoneónisti Henrik Sandås, joka oli sovittanut itselleen ja Pori Sinfoniettalle lähes parituntisen kavalkadin Ástor Piazzollan tango nuevo -sävellyksiä. Kokonaisuus toimi yhteen kuin Suomen miesten lentopallomaajoukkue, ja mikä ettei olisi toiminut, tango á la Piazzollahan on yhdistelmä niin montaa: perinteistä Buenos Airesin kapakoiden, tanssihallien ja näytösten (tango)musiikkia, klassista, jazzia ja yhtä sun toista muuta.

Flamenco-huipennukseen olen tätä kirjoittaessani vasta menossa. Tiedossa on flamencoduo Taija Robaltan ja kitaristi Tony de Marian (Toni Jokiniitty) show. Kyseinen show kuuluu Validi Karkia -klubin flamenco-konserttisarjaan sen Porin päivän (27.9.) matineana. Que genial!

Taija Robalta ja Tony de Maria. Kuvat: Liisa Mäkinen

2

Aikaansa auki selittäviä tietokirjoja on kuluvan vuoden satona saatavilla niin kahdella virallisella kotimaisella, kuin myös sillä epävirallisella kolmannella, eli englanniksi. Viimemainittuihin kuuluvista nautin nyt seuraavista:

Jean-Baptiste Fressoz’n More and More and More, An All-Consuming History (alk. Sans transition: une nouvelle histoire de l’energie, 2024). Tämä kirja on jo jossain määrin tunnettu Suomessa. Siinä tieteen ja teknologian historioitsijana tunnettu Fressoz selvittää, millä lailla erheellisiä taustakäsityksiä käyttämäämme energiasiirtymä-käsitteeseen usein liittyy. Saatamme ajatella ja valitettavan usein ajattelemmekin, että ainakin länsimaiset, 1800-luvulla teollistumisvaiheessa olleet yhteiskunnat siirtyivät ensin puusta hiileen pääenergialähteenään, sitten vähitellen hiilestä öljyyn ja että nyt olisimme hyvää vauhtia jättämässä niin hiilen kuin öljyn siirtyessämme uusiutuvan eli vihreän energian varaan.

Mutta ei se niin ole mennyt eikä mene, Fressoz todistaa. Puuta, hiiltä ja öljyä käytetään nyt jopa enemmän kuin koskaan. Toisin sanoen, uudet energiamuodot ovat aina tulleet vanhojen lisäksi, eivät niiden tilalle. Fressoz ei toki vastusta energia- ja/tai vihreää siirtymää mutta puhuu myös muun muassa energia-amputaatiosta: tarpeellista ei ole vain siirtymä energiamuotojen välillä, vaan on myös vähennettävä absoluuttista energian kulutusta.

Näpäkän tiivis mutta hieman näitä rivejä pidempi katsaus Fressoz’n ajatteluun löytyy esimerkiksi niin&näin -lehden numerosta 3/2026.

Ibram X. Kendin Chain of Ideas, Great Replacement Theory and the Origins of Our Authoritarian Age (2026) puolestaan pyrkii osoittamaan, mitkä voimat ja ideologia vaikuttavat tällä hetkellä maailmanlaajuisena voimistuvan autoritaarisen liikehdinnän taustalla. Rasismi- ja antirasismitutkijana tunnettu Kendi käyttää ilmiötä selittävässä teoriassaan mielenkiintoisesti sinänsä jo tunnettua väentönvaihdon ajatusta, eli salaliittoteoriaa, jonka mukaan tietyt yhteiskunnalliset tahot pyrkivät niin paikallisesti kuin globaalisti korvaamaan ainakin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa valkoista, usein kristinuskoista (kanta)väestöä värillisillä, maahanmuuttajilla ja eriuskoisilla.

Kendin mukaan nimenomaan autoritaarisuuteen mieltynyt oikeistopopulismi ohjaa juuri väestönvaihtoteorian avulla äänestäjiä näkemään maahanmuuttajat syyllisiksi mitä moninaisimpiin länsimaisten markkinatalouksien nykyisiin ongelmiin. (Muista ”persujen” keep ’em out -lippikset.)

Kirja on hyvin konkreettinen, hätkäyttäväkin, ja siinä sivutaan myös Suomen poliittista skeneä.

Kendin kirjoittaminen on kiistämättä varsin poleemista, mutta asiantuntevaa ja loogista, ja hän tukeutuu työssään suorastaan valtavaan lähteistöön, joka löytyy erilliseltä verkkosivustolta.

Kuva: Penguin Random House

3

Karin Pennasen esikoisdokumentti Päivien lumo yllätti minut. Nyt jo monista teattereista valitettavasti kadonnut elokuva kertoo Pennasen originellista sedästä Markusta, multimediataiteilijasta, joka asui Karinin lapsuuskodin naapurissa Helsingissä. Myöhemmin Markku muutti (pakeni?) Riihimäelle ja erakoitui lopullisesti vuosikymmeniksi.

Mutta mitä Markku oikein etsi ja elämältään halusi ja miksi hän muutti pois sukulaistensa luota? Entä miksi Markku jätti sekä Sibelius-Akatemian että Kuvataideakatemian opintonsa kesken ja veti teoksensa pois Taidehallin Nuorten näyttelystä? Sitä kaikkea Karin Pennanen elokuvassaan tutkii. Samalla hän onnistuu syventämään ja levittämään kysymystenesittelyään pohdintoihin taiteen olemuksesta, luomisesta ja ihmisyydestä. Markku-setä oli kuollessaan jättänyt taakseen valtavan määrän maalauksia ja c-kasetteja, jotka sisältävät hänen säveltämäänsä musiikkia mutta myös, tai ennen kaikkea, hänen eksistentiaalisia pohdintojaan. Siitä kaikesta sekä omistaan ja sukulaistensa Markkua koskevista muistoista Pennanen onnistuu muokkaamaan omaperäisen ja vangitsevan näkökulman ihmismielen ja inhimisenä elämisen usein niin hämmentäviin ulottuvuuksiin.

4

Monella tapaa hyvin erilainen henkilödokumentti on Laula minulle Arja!, joka tietenkin kertoo version jokaisen vähänkään vanhemman suomalaisen tunteman tai ainakin tietämän iskelmälaulajan ja ihmisoikeusaktivistin Arja Saijonmaan elämästä. Varsinaisesti uutta Marko Tallin ohjaama elokuva ei nähdäkseni kaiva esiin, mutta onnistuu materiaalin valinnassaan ja painotuksissaan hyvin.

Dokumentti keskittyy Saijonmaan ystävyyteen säveltäjä Mikis Theodorakiksen kanssa ja tuosta ystävyydestä syntyneeseen musiikkiin. Saijonmaan ihmisoikeustyökin luonnollisesti nousee esiin. Siinä missä Päivien lumo on yllättävä ja syvästi filosofinen elokuva, on Laula minulle Arja! taatun tutunomainen ja kevyesti poliittinen, nostalginenkin. Molemmat kuitenkin kertovat luomisesta ja siitä miten se kannattelee ja läpäisee montaa ihmiselämää.

Seuraavaksi hakeudun altistumaan Liisa Akimofin Minä ja Riikka Purra -dokkarille, joka saapunee teattereihin lokakuun lopulla.

Lue Maija Kääntän Laula minulle Arja! -elokuvasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

Vegan ydinalue. Kanava kuuluu huomattavasti laajemmalle. Kuva: Yle

5

Vaikka asun Suomen länsirannikolla, kesti kypsiin aikuisvuosiin asti ennen kuin tutustuin hieman syvemmin suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Jossain vaiheessa prosessia muutin Yle Vegan autoradioni oletuskanavaksi. Enkä ole sitä siitä miksikään vaihtanut (autoa olen!).

Yksi syy Vegalla pysyttelemiseeni on ruotsin kielen ymmärtämisen harjoittelu (asemalla on äänessä myös riikinruotsalaisia), mutta se ei ole syistä ainoa, ei ehkä edes tärkein. Kanavaa voi pitää ruotsinkielisenä Radio Suomena, mutta vain sillä ehdolla, että tunnistaa siinä ison ripauksen suomenruotsalaisesta taustasta ja Ruotsin-yhteyksistä kumpuavaa omaperäisisyyttä. Keskusteluohjelmat toimivat ja elävät, asiaohjelmat ovat sopivalla tavalla rohkeita, eikä hyvin juonnettuja musiikkiohjelmia ole siivottu kokonaan sivuun. Uutistuotantoa ja asiantuntijapoolia vahvistaa mahdollisuus nojata Ruotsiin, myös Svenska Radion kirjeenvaihtajiin. Ruotsin puolen vertauskohde Vegalle lienee lähinnä SR:n P4.

Väl värd att pröva!

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua