Lappeenrantalainen makeiskääre. Kuva: Sastamalan seudun museo

1

Sunnuntain kuorotreeneissä puhuimme suklaapatukoista ja karkista. Melkein kaikilla on joku oma suosikkipatukka. Kotimatkalla bongaan paikallisroskan: Marianne-kääreen.

2

Löysin Leena Krohnin esseenovellit Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992) Imatran pääkirjaston poistokirjakärrystä. Seuralaista odotellessani avasin sisällysluettelon.

Valitsin novellin nimeltä Jälkikuvan hehku. Siinä kertoja makaa sairaalavuoteessa, osastolla numero 11.

Aavesäryt ovat kertojalle tuttuja, sillä myös hänen amputoitua jalkaansa toisinaan särkee. Tätä kertoja ei kuitenkaan tiedä: aavesärkyjä esiintyy myös sellaisilla, jotka ovat syntyneet ilman raajaa.

Viereisessä vuoteessa makaa yksikätisenä syntynyt poika, Åke, joka kysyy: ”Huomasitko sinä heti, että minulla on vain yksi käsi?” Kun poika kuulee, ettei kertojalla oikeasti ole jäljellä toista, amputoitua jalkaa, hän pettyy. Itse Åke nimittäin tuntee myös vasemman kätensä. Hänellä on aina ollut kaksi kättä, ”näyttää vain siltä kuin niitä olisi yksi.”

Åken näkymättömälle kädelle esineet ovat kuvien kaltaisia, hieman kuin hologrammeja. Käsi ei tunne esineitä eikä pysty niihin tarttumaan.

Kertoja kysyy: ”Tarkoittaako se, että tuntee jonkin olevan olemassa, että se todella on olemassa?” Näin asia Åke-pojan mukaan on, sillä jokainen tietää sen, mikä on totta. ”Ja jos tekee kipeää niin silloin tietää vielä paremmin.”

3

”Tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan […]”

Tänä keväänä Eeva Kilpi teki polun sydämeeni.

Lappeenrannan juuri remontoidussa pääkirjastossa törmään heti kirjauutuuksiin. Hypistelen kauniita uusintapainoksia teoksista Talvisodan aika (1989), Välirauha, ikävöinnin aika (1990) sekä Jatkosodan aika (1993).

Aloitan Kilven lapsuudesta ennen sotaa. Rajattomuuden aika (2021) kertoo pienen tytön elämästä Hiitolassa, Linnavuoren juurella.

Kilpi on 11-vuotias, kun talvisota alkaa. Lapsuuden Karjala on luontoa, maaseutua, juna-asemaa, sukulaisia, kotieläimiä, arkista touhua ja perusteellista hyvästelyä.

On ”[…] dramatiikkaa, jota karjalainen joka silmänräpäys salaisesti kaipaa; hän kaipaa syviä, kouraisevia elämyksiä, itkuun hyvärähtämistä ja kippurassa nauramista, kaulaan kapsahtamista ja tunnustuksia, läheisyyttä intiimiyden partaalle saakka, päät yhdessä nyyhkyttämistä niin ilossa kuin surussakin, voivottelua, kehuja ja osanottoa, virallisuuden rikkomista, jos ei muuten niin jalkaa polkemalla.”

Jälkeenpäin merkkaan teoksen luettujen kirjojen vihkoon. Laitan ylös jonkun ajatuksen siitä, kuinka tällä tavalla tarkasti muistamalla asiat – ne menetetytkään – eivät koskaan täysin katoa, eikä niitä voida hävittää.

Vain Eeva Kilpi laittaa asiat sanoiksi juuri näin.

Rajattomuuden ajan loppupuolella, lapsuusmuistoja seuraavissa merkinnöissä kirjailija pohtii menetettyä Karjalaa, kotia ja uutta alkua.

Tunnelma on, että Suomi on kärsinyt tappion. ”Luulimme, että olimme lyötyjä.”

Mutta Eeva Kilpi jatkaa, tarkentaa. Merkintä päivämäärällä 1.6.2000 kuvaa lopulta menetystä, joka ei ole tappio: ”Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen.”

4

Vaakunat ja muut tunnusmerkit lienevät tärkeitä kotipaikkaan kiinnittymisessä, samoin nimet. Puhun nyt vähän Etelä-Karjalasta.

Alkuun haluan mainita, että tällä nurkalla poimi myös Eeva Kilven evakkoperhe ”elämänlangan pään sormiinsa” talvisodan jälkeen. Kilven isä teki puukauppaa ja toi perheensä Salo-Peltolaan, nykyiselle Imatralle.

Täällä olivat tuttua luonto ja metsätyypit. Karjalassa ja karjalaisten kanssa kaupanteko sujui.

On ihana lukea tällaista kuvausta – etenkin, kun en tällä hetkellä itse samastu kaikkeen näitä omia rajaseutujani koskevaan julkiseen sananvaihtoon vaan jatkuvasti kaipailen sävyjä ja yksityiskohtia, ehkä kulttuurikeskusteluakin… Ja nälkäisenä luen iltapäivälehtien kiekkoanalyyseja, luen Saipasta… Ja mietin, eikö pelityylien analyysi toisaalta ole kulttuurikritiikkiä sekin… Ja mietin, voiko asia ja sen aiheuttama olotila oikeasti olla tällä tavalla myönteinen, kun jokin täällä, eli paikallinen ilmiö on totta myös valtakunnallisella tasolla.

Sitten käteeni osuu eräs tutkimusartikkeli ysäriltä. Se sanoo, että Suomessa on Karjala-niminen alue, jolla ”nykyään voidaan tarkoittaa vain Pohjois-Karjalan lääniä”.

Luen virkettä moneen kertaan – siis mitä ihmettä?

Niin, Etelä-Karjala ja nykyinen Kymenlaakson maakunta muodostivat Kymen läänin vuodesta 1945 vuoteen 1997. Lääninä pelkkä Etelä-Karjala ehti elää vain kymmenkunta vuotta, vuoteen 2009 asti. (Suomessa läänit valtion aluehallinnon ylätasona lakkasivat vuoden 2010 alusta, ja nykyisin niiden tilalla toimii aluehallintovirasto.)

En ole mikään historioitsija, mutta ehkä artikkelin kirjoittaja viittaa tähän?

Lääni, maakunta – mitä näitä nyt on. Etelä-Karjala on entinen jäännösalue – hajanainen, mutta maakunnaksi muuntunut.

Etelä-Karjala, ollako osa Itä-Suomea vai Kaakkois-Suomea? Vanhaa Viipurin lääniä? Ehkä kysymys on lopulta siitä, minne täältä muodostuu luontevia yhteyksiä?

Eihän Etelä-Karjalalla ole samanlaista historiallisen maakunnan taustaa kuin Pohjois-Karjalalla, joka kuitenkin oli oma lääninsä vuodesta 1960 ysärin loppupuolelle saakka. Etelä-Karjala: eteläinen osa Suomen puolelle jääneestä osasta historiallista Suomen Karjalaa? Etelä-Karjala: kulttuuri ja historia kytkevät vanhaan Viipurin lääniin?

Naiivia ehkä, mutta viime aikoina minua on täällä eri yhteyksissä mietityttänyt, kuinka erilaiset ja erikokoiset hallinnolliset nimet ja rajaukset – valtion rajoista toki puhumattakaan – vaikuttavat paikkakuntien sekä ihmisten identiteetteihin. Käytännössä nimeämiset ja rajaukset vaikuttavat esimerkiksi siihen, mihin kokonaisuuksiin ja kenen leikkikaveriksi alue ja siellä toimivat ihmiset kulloinkin niputetaan ja kytketään – ja myös mihin tunnetaan kytkyä itse.

Äkkiä alan ajatella taas Åken näkymätöntä kättä. Eräs Joutsenossa (nyk. osa Lappeenrantaa) kanssani samalla tiellä asunut poika kuulemma identifioi itsensä viipurilaiseksi.

Niin, se näkymätön… ”Se on kuitenkin olemassa.”

5

Kun Krissessä häilääminen (*) väsyttää, ehkä taidelainaamo virvoittaa? Etelä-Karjalan maakuntakeskus on Lappeenranta, ja sen perinteikkäästä IsoKristiinan ostoskeskuksesta voi nyt hankkia myös eteläkarjalaista taidetta.

Pop up -lainaamon vaihtuvaan näyttelyyn kuuluu 500 teosta. Tekijöitä ovat paikalliset visuaalisten taiteiden ammattilaiset.

IsoKristiinaa on kutsuttu Suomen Dubaiksi – piti ilmauksesta tai ei, voi taidelainaamoa ajatella keitaana. Liikehuoneistona toimii entinen Flying Tigerin toimitila K-tasolla, parkkihalliin vievien liukuportaiden ja S-marketin läheisyydessä.

Pop up -taidelainaamo Lappeenrannan IsoKristiina-kauppakeskuksessa 29.5.2026 asti. Avoinna ma–pe 10–19, la 10–17.

Petra Lukkari

(*) Häilääminen – nuorten tapa istuskella suihkulähteellä ja ajella hissillä ylös–alas pääasiassa lappeenrantalaisissa ostoskeskuksissa joskus ysärin loppupuolella…

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua