Kuvat: Like / Bazar / Otava

1

Kotisaaren kirjanvaihtopisteeltä sattumanvaraisesti repun päälle poimitut kirjat voivat viedä matkalle toisaalla tällä planeetalla elävien ihmisten täysin toisenlaiseen todellisuuteen.

Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen Jennifer Clement kirjoittaa lukijan eteen maankolkan, missä yksin jätettyjen äitien pojiksi puetut tyttäret käyvät rumennushoitolassa ja pujahtavat auton äänen kuullessaan maakuoppaan. Jatkuvan pelon juurisyyt ovat huumekaupassa ja käsittämättömän kierossa menestyneen miehen mallissa.

”Nainen voidaan kaupata uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana – toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran”, tiivistää kirjailija teoksen loppusanoissa. Hirvittävän business-oivalluksen seurauksena tuhatmäärin meksikolaisia naisia kaapataan kotoa ja kadulta joka vuosi.

Varastettujen rukousten vuori (suom. Terhi Kuusisto; Like, 2014) on elämänmakuinen romaani, mutta semmoisen elämän, jota en olisi osannut kuvitella ilman kirjailijan apua. Eikä kirjailijakaan kuvitellut omin voimin. Clement kiersi kymmenen vuoden ajan Meksikon vankiloissa ja kuunteli naisten tarinoita. Kuulemaansa perustaen Clement kirjoitti hyvin rullaavan romaanin. Kirja on karu ja rankka, mutta myös härskisti häpeämättömän hauska ja hilpeä hampaita vihlovalla tavalla.

2

Pimeyden lapset (suom. Terhi Kuusisto; Like, 2010) on Lontoossa asuvan intialaisen lehti- ja televisiotoimittaja Kishwar Desain ensimmäinen romaani. Tässä kirjassa tytöille annetaan vielä vähemmän mahdollisuuksia kasvaa ja kukoistaa. Ei-toivotut tyttövauvat pakataan vastasyntyneenä ruukkuihin, pyöritellään hengiltä ja haudataan kasvimaalle.

Desain dekkarin päähenkilö, epäsovinnaisesti käyttäytyvä sosiaalityöntekijä Simran Singh kutsutaan punjabilaiseen kotikyläänsä auttamaan kolmetoista henkeä vaatineen perhesurman selvittämisessä. Tutkintavankeuteen on napattu tapetun perheen 14-vuotias tytär. Viskiä lotraavan sosiaalisalapoliisin ammatillinen pyristely, hankala äitisuhde ja mieshuolet voisivat olla peräisin tyylilajin kuluneinta sarkaa kyntävän pohjoismaisen rikoskirjailijan kynästä, mutta kulttuurimaisema tapahtumien taustalla on Pohjolan asukille täysin outo.

Kuin laskiämpäri slummin sivukadulle kaatuu lukijan silmille vieras ja karmea elämänpiiri. Tarinan juoksussa tavataan värikäs joukko inhimillisiä toimijoita, joiden toisenlaiseen sääntö- ja arvopohjaan perustuvaa käytöstä on usein vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Nopsalukuinen kirja voitti palkintoja ja aloitti – ei yhtään yllättäen – Simran Singhin tutkimuksista kertovan sarjan. Jos teoksen kirjalliset ansiot suinkin riittäisivät pysyvään hyllypaikkaan tarkoin kuratoidussa kotikirjastossa, asettuisi se näköaloja laajentavan viihteen erikoisosastolle.

3

Leo Vardiashvilin Suuren metsän reunassa (suom. Juha Ahokas; Bazar, 2024) on niin ikään Lontooseen asettuneen maahanmuuttajan esikoisromaani.

Kirjassa Sulidzesin perhe joutuu jättämään kotimaansa Georgian, kun Venäjä 1990-luvun alussa hyökkää Etelä-Ossetiaan. Perheen äiti, jolle ei saada järjestettyä papereita, joutuu jäämään niille sijoilleen. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin ankea arki ja menneisyyden paino pakottavat isä Iraklin palaamaan kotiseudulle. Lento laskeutuu Tbilisiin, eikä miehestä sen koommin kuulla. Vanhin poika Sandro lähtee isän perään ja katoaa hänkin. Kirjan päähenkilö, nuorempi veli Saba ottaa asiakseen selvittää minne läheiset hävisivät.

Saba syöksyy päätäpahkaa rikki revityn Georgian kaaokseen. Pikkupoikana Britanniaan kuljetetun nuorukaisen pirstaleiset muistikuvat ja tutut tuoksujäljet eivät juuri auta navigoimaan arvaamattomia vaaroja vilisevässä ympäristössä. Kaikeksi onneksi lentokentältä kyytimieheksi lähtevä katuviisas taksikuski poimii Saban kuin ottopojakseen.

Leo Vardiashvilin kirja on koukuttava ja röykkyinen matka luonnonkauniiseen ja kulttuuririkkaaseen, mutta sotien runtelemaan Georgiaan. Lähes lihaksi tulevat menneisyyden haamut, hersyvästi kirjoitetut paikallishemmot, melkein fantastiset mysteerielementit ja entisen Neuvostoliiton absurdi perintö kypsyvät sakeaksi keitokseksi. Myös tämän kirjan lukija saa silmilleen täyslaidallisen rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Lue myös Marjatta Honkasalon romaanista Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio.

4

Qais Akbar Omarin kirjassa Yhdeksän tornin linnake (Otava, 2013) ihmisen kyky hyvään ja pahaan punnitaan isoilla mitoilla. Runoutta, nauloja päähän, ruokajuhlaa, pakkotyötä, perinnemattoja, joukkoraiskaus, musiikkia, vankeja pureva ihmiskoira. Kudelma on kummastakin päästä vertaansa vailla.

Kirjailija, luennoitsija ja neljännen polven mattokauppias, nykyään Yhdysvalloissa asuva Qais Akbar Omar kertoo oman tarinansa alkaen 1980-luvun lopulta. Siihen aikaan Kabul oli kuin puutarha, jossa ison perheyhteisön keskellä kasvava koltiainen sai nojata isoisän kylkeen, pohtia tämän elämänviisaita sanoja, lukea klassista kirjallisuutta ja käydä katolla eeppisiä leijataisteluita serkkujen kanssa.

Kaikki muuttui hetkessä, kun Afganistan ajautui sisällissotaan. Perhe hautasi arvoesineet kotipihan istutuksiin ja pakeni rikkaan ystävän taloon, ikivanhaan linnakkeeseen, jonka yhdeksästä tornista seisoi pystyssä vain yksi. Kaikki yrityksen noutaa varoja kotoa kaupungin toisella laidalla muuttuivat hengenvaaralliseksi selviytymiskamppailuksi. Kaikkialla partioivat toisiaan vastaan taistelevat ja tavallista kadunkulkijaa surutta riepottelevat asemiehet sekä kukkuloilla väijyvät tarkka-ampujat sanelivat säännöt.

Sotatilan pitkittyessä perhe päätti paeta maasta. Alkoi pitkä ja kiemurainen automatka halki Afganistanin. Sen varrella perhe päätyi asumaan sittemmin tuhotun, pienemmän Bamiyan Buddha-patsaan sisään ja kokemaan häkellyttävän kaunista ihmisyyttä vaeltavien paimentolaisten parissa. Kuuromykän matonkutojattaren rinnalla poika oppi solmimaan ja koki toivottoman ensirakkauden.

Kun kertoja tuli teini-ikään, säännöt muuttuvat taas. Arvaamattomana riehuva sisällissota vaihtui haisevien junttien pikkutarkasti kontrolloimaan arkeen. Vallan otti Taliban. Siinäkin todellisuudessa oli opittava selviytymään.

5

Eletään vuotta 1938 Pohjois-Ruotsissa. 17-vuotias Siv saa laittaa unelmat jäihin ja lähteä savottakämpälle kokiksi. Aluksi elämä ja työ sysimetsän sydämessä tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Onneksi tekemällä oppii ja ahtaan asumuksen jakavat miehet ovat reilua porukkaa. Sitten tulee tupaan saamelaispoika Nila. Roihuun syttyvät tunteet antavat tulevaisuudelle suunnan, joka pakottaa monet uhraamaan paljon.

2020-luvulla seudulle palaa Sivin lapsenlapsi Eva. Hänen tehtävänään on puolustaa työnantajaansa, ympäristöaktivistien mielenilmauksen kohteeksi joutunutta metsäyhtiötä. Mummolan maisemissa Eva joutuu kohtaamaan oman perintömetsän, nuoruudenrakkautensa sekä sukunsa tarinan.

Ulrika Lagerlöfin Lakkasuo (suom. Kristiina Vaara; Otava, 2025) siirtää lukijan Meksikoa, Intiaa, Georgiaa ja Afganistania tutumpiin maisemiin. Kirjassa kuvattu Ruotsi voisi yhtä hyvin olla Suomi. Yhteisön paine kankeaa elämän isoimmat valinnat toivottuun uomaan, yksilön omaksi parhaaksi, tietysti. Puusta vuollaan elintasoa ja saamelaiset poroineen saavat väistyä. Parasta olisi jos he ymmärtäisivät asettua aloilleen, menisivät tehtaalle ja ostaisivat ensimmäisestä tilistä kellon.

Lagerlöf kirjoittaa erittäin sujuvaa tekstiä muodikkaalle mallipohjalle. Lakkasuo on niin muotopuhdas menestystuote, että melkein naurattaa. Siinä on sopivan mittaisiin lukuihin sommiteltu kolmen sukupolven naiset, rakkautta ja kiellettyä rakkautta sekä salaisuuksia ja paljastuksia. Viihteellistä kuvaelmaa kehystää ajassa elävä ympäristöaihe.

Kustantamo hehkuttaa Metsän omat -trilogian avausosaa laatusanoilla lumoava, ihana ja henkeäsalpaava. Mielikuvissani kirjojen pohjalta todennäköisesti tehtävää tv-sarjaa roolittavat tutut suomalaiset näyttelijät, ruotsalaisia kun en tunne.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua