Malcesinen kaupungin kattoja. Kuvat: Mikko Saari

1

Helatorstain paikkeilla teimme pienen kevätretken saaristoon. Suuntasimme Suomen toiseksi suurimmalle saarelle eli Kemiönsaarelle. Siellä majapaikkamme oli aivan saaren eteläkärjessä sijaitseva Kasnäs. Sinne on kalatehtaan rahoilla rakennettu varsin miellyttävä lomakohde, josta löytyy majoitusta, ravintola ja kylpylä. Vierasvenesatama tuonee kesäaikaan paljon kävijöitä.

Seudulla on paljon kaikenlaista nähtävää. Poikkesimme matkan varrella toteamassa, että Mathildedalin ruukkikylässä kaikki oli vielä kiinni odottelemassa varsinaisen kauden alkamista. Vähän sama vaiva oli Taalintehtaan ruukkikylässä; sekin oli helatorstaina kovin autio, hiljainen, tuulinen ja kolea. Rannan kuonakivestä tehdyt hiiliuunit olivat kuitenkin kiinnostava näky.

Matkan houkuttelevin kohde oli kuitenkin Söderlångvikin kartano, jonka Amos Anderson hankki vuonna 1927. Silloin kartano oli yksikerroksinen hirsirakennus, mutta 1930-luvulla rakennus tehtiin täysin uusiksi ja se sai vielä siipirakennukset molemmille puolilleen. Rakennus on hiljattain peruskorjattu. Sisältä löytyy Museokortti-yhteensopiva taidemuseo, jossa tämän vuoden ajan on esillä OP Pohjolan Taidesäätiön kokoelmia esittelevä Lassieta alkoi yhtäkkiä naurattaa -näyttely. Taideteosten lisäksi kartanon kalustuksessa on paljon ihmeteltävää. Näin ne rikkaat ennen elivät!

Kartanon mailta löytyy lisäksi Kim Simonssonin Sammaljätit-teokset, jotka monet varmasti näkivät Helsingissä Amos Rexin luona vuonna 2024. Nyt ne on sijoitettu pysyvästi Söderlångvikin maille, missä niille onkin huomattavasti kotoisampi ympäristö kuin Helsingin keskustan melskeessä.

Lassieta alkoi yhtäkkiä naurattaa -näyttely on esillä 30.9.2026 asti ja 14.11.–16.12.2026.

Erkki Mykrä: Lassieta alkoi yhtäkkiä naurattaa, 1982.

2

Palasimme kesäkuun alussa Gardalle, jossa olimme viimeksi noin 20 vuotta sitten. Bardolinossa on kaikki jotakuinkin entisellään. Pikkukylä – nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”Lombardien pientä paikkaa” – on viihtyisä. Länsi-Rooman kaatumisen jälkeen alueelle tulleet Lombardit hallitsivat koko seutua Gardasta, jolloin järvikin sai tämän nimen. Sittemmin seudulla on ollut monia hallitsijoita. Kapinaan itävaltalaisia hallitsijoita vastaan noustiin vuonna 1848 ja siitä seuranneet kostotoimet jatkuivat vuoteen 1866, jolloin Bardolinon kylä liitettiin osaksi Italian kuningaskuntaa. Osana Italiaa viininviljely alkoi kukoistaa ja 1950-luvulta alkaen turismi on noussut alueen tärkeimmäksi elinkeinoksi.

Nykyään Bardolinossa tuntuu olevan lähinnä saksalaisia. Ainakin näin kesäkuun alussa kaduilla on aika tiukkaa sen suhteen, kumpaa kieltä kuulee enemmän, italiaa vai saksaa. Ja miksipä ei: tännehän ajaa Etelä-Saksasta alle viidessä tunnissa. Kyllä minäkin voisin ajella. Bardolino ei ole mikään menomesta, yökerhoja ei näy. Meidän hotellissamme vieraat ovat pääasiassa eläkeläisiä ja kaduilla näkyy myös lapsiperheitä. Kesäkuun alussa monessa paikoin koululaiset ovat vielä kouluissa, joten myöhemmin kesällä kouluikäisiä lapsia nähnee enemmän.

Garda on Italian suurin järvi. Pinta-alaa sillä on noin 370 km², jolla pääsisi Suomen järvien listalla sijalle 12 Puruveden ja Pyhäselän väliin (jos Saimaan erilliset osajärvet lasketaan erikseen). Mutta vettä Gardassa piisaa, se on nimittäin muodoltaan kovin erilainen kuin Suomen varsin matalat järvet. Siinä missä Suomen järvien syvin kohta on Päijänteessä vähän vajaan sadan metrin syvyydessä, Gardan keskisyvyys on 136 metriä – siis sen verran, että Näsinneulan voisi upottaa niin, että vain huipun antenni näkyisi. Niinpä Gardassa on suunnilleen saman verran vettä kuin Suur-Saimaassa ja Oulujärvessä yhteensä.

Hotelliamme (Du Lac et Bellevue) kelpaa suositella: se oli mukavan rauhallinen, hyvin hoidettu ja palvelu pelasi. Puolihoito illallisineen sopi meille, neljän ruokalajin illallisen söi hyvillä mielin joka ilta. Ruokailu oli kyllä tehokasta: illalliselle on varattu aikaa vain puolitoista tuntia. Annokset tulevat siis nopeasti, ja aikaa säästää sekin, että muutamasta vaihtoehdosta valittavat primo ja secondi piattit ja jälkiruoat tilataan jo aamiaisen yhteydessä. Lounasaikaan hyväksi havaitsimme Bardolinon ravintoloista kauniilla sisäpihalla sijaitsevan Munus-ravintolan, jossa kävimme syömässä samat annokset kahtena päivänä peräkkäin, sen verran hyvää oli ruoka ja viihtyisää ympäristö.

Kesäkuussa aurinko laskee Gardalla joskus iltayhdeksän aikoihin.

3

Satuimme sillä lailla mainiosti, että heti toisena lomapäivänä Italian ympäriajon eli Giro d’Italian reitti kulki Gardan itäreunaa matkallaan Alasta (yksi Italian viidestä palindrominimisestä paikkakunnasta!) Brescelloon. Miehet ajoivat Gironsa jo toukokuussa, eli nyt oli naisten vuoro. Ympäriajo näkyi paikkakunnalla vain parina rujona A4-kokoisena AI-kuvitettuna mainoslappusena; pinkkiä väriä näkyi kyllä, mutta se liittyi paikalliseen viinitapahtumaan eikä Giroon. Olin kuitenkin sattumalta hoksannut asian ja matkaoppaatkin siitä sitten muistuttivat, koska Giron visiitti tarkoitti paikallisen päätien sulkemista tunniksi.

Suuntasimme siis ajoissa tien varteen odottelemaan pyöräilijöitä. Tämä olisi ollut oivallinen hetki pyöräillä itse, kaikki ohi menevät sunnuntaipyöräilijätkin saivat yleisöltä aaltoja ja hurrausta. Seurasin kisaa sen verran, että tiesin ensiksi tulevan neljän pyöräilijän kärkijoukon ja sen jälkeen muutama minuutti myöhemmin tulisi loppujen lähes 130 pyöräilijän pääjoukko eli peloton. Tie oli suljettu tätä varten tunniksi. Paikalliset poliisit valvoivat tilannetta, mikä tosin käytännössä tarkoitti yhtä poliisia huutamassa kiukkuisena ihmisille, jotka ylittivät tietä.

Giron katsominen paikan päällä on odottelua. Pikku hiljaa alkaa tapahtua enemmän ja enemmän: ensin tulee skootterilla kulkevia poliiseja, sitten moottoripyöräpoliiseja ja Giron omia moottoripyöriä ja kisan tiedusteluautoja ja ehkä joku satunnainen joukkueen huoltoauto polkupyöriä katollaan ja pikku hiljaa ohittavien ajoneuvojen määrä alkaa kasvaa, kunnes lopulta tulee liput liehuen kulkeva kuulutusauto, joka kertoo, että kohta niitä pyöräilijöitä muuten tulee. Kärkijoukko ohitti meidät nopeasti (tämä etappi oli hyvin tasainen, eli keskinopeudet olivat yli 40 km/h), eikä se tuntunut miltään, etenkin kun siinä oli enemmän autoja kuin pyöräilijöitä, mutta sitten tuli peloton.

Pääjoukon saapumisen huomaa viimeistään siitä, kun pyöräilijöitä kuvaava helikopteri alkaa lähestyä. Sitten tulee vain humahdus, kun noin 130 pyöräilijää kiitää ohitse. Pelotoniin kannattaa suhtautua vakavasti, joukkio ajaa nimittäin lujaa ja koko tien leveydeltä. Eteen ei kannata puskea ja askeleen ottaminen taaksepäin on ihan hyvä idea. Olipahan huikea kokemus! Ketään meistä ei urheilun seuraaminen erityisesti kiinnosta, mutta tämä oli kyllä hieno elämys, joka kannatti kokea.

Pelotonin jälkeen tulee sitten pitkä letka joukkueiden autoja, ambulansseja ja muita huoltojoukkoja, jonka jälkeen kaikki palaa taas normaaliksi.

Etapin voitti Lidl-Trekin Elisa Balsamo, joka vaikuttaa pitelemättömältä. Kuudennesta etapista tuli hänelle jo neljäs voitto. Tämä oli ylipäänsä vasta kolmas kerta naisten Girolla, kun joku on vienyt neljä etappia. Balsamo ei ollut kärkijoukossa, joten hän joutui taistelemaan etapin loppupuolella ensin kärkijoukon kiinni ja sitten voittoon. Kilpailijoista minulla ei sinänsä ole mitään mielipidettä, kun en lajia seuraa, mutta itsekin Trekillä ajavana on helppo olla Balsamon kannattaja.

Giro d’Italian peloton oli vaikuttava ilmestys ja vaatii ajajilta sekä kovaa osaamista että vahvaa luottamusta toisiin kuskeihin.

4

Gardalta on helppo poiketa Veronassa, joten tottahan toki me sielläkin kävimme – matkaseurueessa oli kuitenkin kaupoista kiinnostuneita, ja Bardolinon shoppailumahdollisuudet ovat rajallisemmat (olkoonkin, että viikkomarkkinoilta löytyi kaikenlaista kiinnostavaa itse kullekin). Veronan areenalla kävimme silloin parikymmentä vuotta sitten katsomassa oopperaa; nyt sille ei ollut tarvetta, eikä oopperakausi ollut vielä kunnolla alkanutkaan. Vanha kaupunki on muutenkin viehättävä ja näkemisen arvoinen, ja aamusta turistien määräkin oli kohtuullinen.

Jokin oli muuttunut: 2000-luvun alussa Julian parveke oli vielä ilmainen nähtävyys, jota saattoi käydä noin vain katsomassa. Nyt parvekettakaan ei pääse näkemään ostamatta kallista pääsylippua Julian talo -museoon. Se ei erityisemmin houkutellut, etenkin kun kyseinen parveke on lopulta aika mielivaltainen kehitelmä.

Sattumalta Veronan keskeisen Piazza delle Erbe -aukion laidalta löytyi Palazzo Maffei, 1400-luvulta peräisin oleva ja nykyiseen muotoonsa 1600-luvulla Maffein pankkiirien rahoilla rakennettu palatsi, jossa on nykyisin taidemuseo. Sen on perustanut ja rahoittanut veronalainen yrittäjä Luigi Carloni, jonka yli 50 vuoden aikana keräämästä kokoelmasta teokset ovat peräisin. Carloni on tehnyt rahansa liike-elämässä kehittyneitä vesieristystekniikoita ja -materiaaleja kehittäneellä yrityksellä.

Kaipasimmekin taidetta matkallemme, joten lähdimme tutustumaan Carlonin kokoelmaan. Mukana on luonnollisesti paljon veronalaisten taiteilijoiden teoksia, mutta myös intohimoinen kokoelma italialaista futurismia. Taiteen lisäksi ihmeteltävää riittää rakennuksen arkkitehtuurissa ja vanhoissa huonekaluissa ja esineissä. Kokoelmassa on rinnakkain 1900-luvun puolivälin taidetta ja renessanssiajan teoksia. Muista kerroksista löytyi vielä yli 2000 vuotta vanhoja historiallisia esineitä, joten nähtävää on paljon ja laajalta skaalalta. Meille riitti ensimmäisen kerroksen taidenäyttely, siinäkin oli jo paljon nähtävää.

Palazzo Maffein erinomainen sijainti, upea kokoelma ja näyttävät puitteet tekevät siitä oivan lisän Veronan-vierailuun, ja todella paneutuvalle kävijälle ihmeteltävää riittää pitkäksi aikaa. Lyhyemmälläkin kierroksella saa kyllä rahoilleen vastinetta.

Palazzo Maffeissa 1400-luvun teokset ja 1960-luvun modernismi kohtasivat saumattomasti. Keskellä on Lucio Fontanan Concetta spaziale, josta yksi versio löytyy Tampereelta Sara Hildénin taidemuseon kokoelmista.

5

Pitihän Italiassa pyöräilläkin, eikä vain katsella muiden pyöräilyä. Gardalla pyöräillään paljon, rantakaduilla kulkee jatkuvasti ihmisiä omilla ja vuokrapyörillä. Kulkupelejä löytyy laidasta laitaan, mutta sähköpyörät ovat hyvin yleisiä (skuutit sen sijaan eivät niinkään; vuokraskuutteja ei ole, vain vähänlaisesti ihmisten omia). Paljon saa ihastella hienoja maantiepyöriäkin.

Minä vuokrasin pariksi päiväksi maantiepyörän. Noin 60 eurolla päivässä sai Giantin TCR Advanced Pron. Oma maantiepyöräni on endurance-henkinen, eli tarkoitettu mukavaan pidempien matkojen ajamiseen. Tämä Giant on geometrialtaan vähän kilpailullisempi, mutta ihan hyvin tämänkin satulassa viihtyi. Vuokrapyörä ei kuitenkaan ollut ihan priimakuntoinen: vaihteet eivät vaihtuneet ihan yhtä sujuvasti kuin toivoisi ja raskas polkeminen tuotti melko villiä narinaa – sanoisin, että keskiö ei ollut kunnossa, mutta ongelmat lienevät harvoin ihan noin suoraviivaisia.

Hyvin sillä kuitenkin ajoi. Ensimmäinen kohteeni oli Malcesine ylempänä Garda-järven itärannalla. Reitti pitkin SR 249 -tietä – jota Girokin ajoi – on helppo ja puitteiltaan huikaisevan kaunis. Italialainen liikenne on mitä on, pyöräilijät pitäisi ohittaa 1,5 metrin etäisyydeltä ja aiheesta oli matkan varrella jopa yksi kyltti, mutta eipä juuri kukaan sitä noudata, mutta tie ei kuitenkaan ollut liian vilkkaasti liikennöity ja monesti piennarta oli ihan riittävästi. Muitakin pyöräilijöitä oli liikkeellä, joten autoilijoiden oli pakko huomioida pyöräilijät. Kärsivällisyyttä ohituspaikkojen odottamiseen tuntui riittävän ihan kohtuullisesti.

Paluumatkalla tarkoitukseni oli nousta vuorenrinnettä ylemmäs aina kilometriin asti, mutta pakko myöntää: se jäi yritykseksi. Olen virtuaalipyöräilyssä ajellut vuorenrinteitä, tätäkin järeämpiä, mutta onhan se vähän eri asia ajella omassa autotallissa kiinteästi paikoillaan pysyvän pyörän kyydissä kuin ihan oikeasti jyrkässä rinteessä. Pyörä, joka ei tuntunut kestävän raskasta polkemista ei myöskään luonut turvallisuuden tunnetta ja ennen kaikkea yli 25 asteen lämpötila vei kyllä voimat. Hellehän ei pyöräillessä useinkaan haittaa, koska ajoviima viilentää – nytkin Gardalta kävi paikoin oikein mukava viilentävä tuuli – mutta kun veivaa hitaasti jyrkkää rinnettä ylös, viimasta tai tuulesta ei ole tietoakaan. Niinpä luovutin ja palasin rantatielle. Jos lämpötila olisi ollut kymmenen astetta alhaisempi tai päivä kunnolla pilvinen, olisin varmasti päässyt pidemmälle.

Toinen lenkkini oli samaa SR 249 -tietä etelään ja sitten Peschiera del Gardan kautta Sirmioneen. Tavoittelemaani vanhaan kaupunkiin en päässyt, siellä oli vartija tiukan ”no bikes ”-komennon kanssa, joten tästä tuli vähän sellainen perusmaantielenkki: mennään jonnekin vaivalloisesti, eikä tehdä siellä mitään vaan käännytään saman tien takaisin. Etelän suunnalla pyörätiet olivat pääsääntöisesti parempia (ja niitä ylipäänsä oli!), mutta maisemat muuten heikompia. Suosittelen siis pyöräilykohteeksi pohjoista. Malcesine on hieno kaupunki, jossa kävimme myöhemmin koko porukalla autoretkellä, ja sen linnasta avautuu upeat näköalat kunhan jaksaa kiivetä tornin huipulle.

Mikko Saari
@msaari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua