Oona (Anna Airola), Kuisma (Mikko Kauppila) ja Arttu (Elias Salonen). Kuvat Hayley Le / Yellow Film & TV
KOLUMNI | Keski-ikäinen Päivi Vasara on kurkistellut Helsingin Kallion nuorten aikuisten haahuilua Aikuisissa ja pohtii, miksi sarjan katsominen on niin koukuttavaa.
”Mikä Aikuisissa vetoaa sisimpään? Jäikö nuoruuteni keskeneräiseksi, ja nyt keski-ikäisenä minun pitää paikata jotain sisäistä tyhjää aukkoa?”
Löysin Aikuiset-sarjan jonkun kaverin Facebook-päivityksestä. Myöhään, vasta viime talvena. Koukutuin heti. Kerrankin komedia, joka on oikeasti hauska ja naurattaa. Sarjan päähenkilöistä Oonasta (Anna Airola) ja Artusta (Elias Salonen) tuli läheisiä.
Kukaan itseään kunnioittava nuori ei luonnollisesti ole enää Facebookissa. Se on meidän keski-ikäisten jäänne.
Aikuisten ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin vuonna 2019, neljä erikoisjaksoa vuonna 2020 ja toinen kausi vuonna 2021.
Nyt katson Yle Areenasta kolmatta eli päätöskautta säästellen, jotta se riittäisi mahdollisimman pitkään.
Tämä on hupsua, koska teoriassa voisin hyvinkin olla Oonan tai Artun ”täti”. En ole kohderyhmää: Helsingin Kallio on minulle vieras maaperä, haahuilu nuoruuden ja aikuisuuden höttöisessä rajapinnassa kaukaista aikaa, enkä todellakaan juhli klubeilla aamuun asti ja jatka iltaa mattolaiturilla.
* *
Tätä pitää oikein pohtia. Mikä Aikuisissa vetoaa sisimpään? Jäikö nuoruuteni keskeneräiseksi, ja nyt keski-ikäisenä minun pitää paikata jotain sisäistä tyhjää aukkoa?
Tämäkään ei tunnu aivan uskottavalta, sillä elin pitkän nuoruuden. Ennen opintoja ehdin pitää välivuoden, tosin olin toimittajan töissä. Yliopistolla viihdyin liiankin hyvin, koska se oli mahdollisuuksien maailma, jossa voi opiskella, mitä ikinä vain.
Aloitin toimittajatutkinnossa, joka tarjosi mieluisan yhteisön. Asuin Otavallanhovissa sadan neliön kimppakämpässä ja järjestimme pienestäkin syystä isoja juhlia. Asunto oli kylmä, joten pitihän sitä lähteä illalla Tillikkaan lämmittelemään, ja siitä usein Kabareehen. Kunnallisklubi oli toimittajatutkintolaisten kotipesä ja paikan pitäjä meidän Äitee. Yksin kävin diskoissa tanssimassa. Ostin yhden Dry Martinin ja tanssin koko illan.
Jatkoin erivapaudella valtio-oppiin, ja sekin jäi kesken. Yhtenä syksynä unohdin hakea opintolainaa, ja samaan saumaan Aamulehdessä oli tarjolla äitiysloman sijaisuus. Jäin sille tielle vuosikymmeniksi.
Näin ollen ei ole oikein uskottavaa, että oma nuoruus olisi jäänyt väliin ja sitä pitäisi paikata.
Oona (Anna Airola), Kuisma (Mikko Kauppila) ja Arttu (Elias Salonen). Kuvat Hayley Le / Yellow Film & TV
* *
Ehkä olen yksinkertaisesti vain utelias: minusta on kivaa tietää, millaista kieltä nuoret Kalliossa käyttävät, mitä he ajattelevat maailmasta ja mikä heistä on tärkeää.
Oonan ja Markun lisäksi Aikuiset vilisee hyviä tyyppejä, kuten Oonan isä Markku (Ville Myllyrinne), Oonan poikaystävät Pesso ja Kuisma sekä koko Oonan kahvilan kanta-asiakkaiden joukko.
Oona on suloinen sekopää, joka sotkee sekä työ- että rakkausasioitaan urakalla. Pysyvää on luja ystävyys Arttuun, muuten kaikki elämän osatekijät ovat jatkuvassa muutoksen tilassa. Oona on draamakuningatar, joka sortuu koko ajan yritykseen olla fiksumpi ja hienompi kuin onkaan.
Minulla ei ole tarvetta oppia nuorten aikuisten käyttämää termistöä, mutta olen senkin suhteen kiinnostunut. Viittaukset populaarikulttuurin menevät ohi ja kaukaa. Puhenopeus on kylläkin sitä tasoa, että volyymia pitää nostaa, eikä silti saa kaikesta selvää. Näitä keski-ikäisen ongelmia.
* *
Ammatillisessa mielessä ihailen käsikirjoitusta. Käsikirjoittaja Anna Brotkin on tehnyt loistavaa työtä.
Jännite säilyy osasta toiseen. Aikuiset on niitä sarjoja, joita tekee mieli katsoa putkeen, vaikka nyt säästelenkin kolmatta kautta. Anna Brotkin on kertonut, että hänen oli vaikeaa keksiä sarjalle uskottava ja toimiva loppu. Varmaankin eräänlaista luopumisen tuskaa.
Sarja palkittiin Vuoden komediasarjan voittajana ja Brotkin voitti Vuoden käsikirjoittaja -kategorian. Sarjan ohjaaja Anna Dahlman palkittiin Vuoden ohjaaja -palkinnolla Venla-gaalassa tänä vuonna.
Oona (Anna Airola) ja Pesso (Miro Lopperi). Kuvat Hayley Le / Yellow Film & TV
* *
Lukupiirin ansiosta luin äsken nuorisokirjan, jota voin suositella lämpimästi. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa on kielellisesti hieno ja sen rakenne ironisoi kirjoituskurssien ammentamia oppeja. Taustalla on vakava aihe, mutta kirja on kirjoitettu kepeästi, siksi se osuu sydämeen.
Toinen osuma on Salla Simukan Lumikki-trilogia.
Kannattaa poistua ainakin välillä keski-ikäisyyden kuplasta ja kurkistaa nuoren aikuisen elämään. Voi oppia jotakin.
Päivi Vasara
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Älä polta tätä kirjaa – Ray Bradburyn Fahrenheit 451 on yhtä ajankohtainen nyt kuin 1950-luvulla
KOLUMNI | Kaikki kirjat eivät vanhene. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ehkä tärkein sanoma on muistuttaa diktaattorien olevan diktaattoreja vain meidän avullamme, usein vieläpä meidän aloitteestamme.
Paskamyrsky: Matti Kuusela sai koko Suomen pohtimaan, mitä on median totuus vuonna 2024
KIRJE | Kulttuuritoimituksen Kari Pitkänen päätti lukea paskamyrskyn keskelle joutuneen toimittaja Matti Kuuselan muistelmat ja kirjoittaa hänelle kirjeen.
Kielikello – ei mikään turhanpäiväinen juoruilija
KOLUMNI | Vuosikymmenten ajan Kielikello on tarjonnut kielenkäytön opastusta ja toiminut suomen kielen lautakunnan suositusten ja kannanottojen tiedotuskanavana.
Teko-, tuki- vai tuhoäly?
ESSEE | Tekoäly puskee osaksi sinunkin elämääsi, halusit tai et. Ohessa katsaus siihen missä alan kehitys rymistelee maaliskuussa 2024.
