Kuvat: Wiki Commons / Oppian
KIRJAT | Katherine Mansfield kertomuksissa suloisen valon, lämmön, puutarhojen ja suolaisen meren tuoksujen takaa häilyvät varjot näyttäytyvät lukijalle psykologisella tarkkuudella.
”Teksti on ilmavaa ja kaunista, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän.”
ARVOSTELU
Katherine Mansfield: Päiväkirjani
- Toimittanut ja suomentanut Tuomas Kilpi.
- Oppian, 2024.
- 125 sivua.
Katherine Mansfield (1888–1923) oli Virginia Woolfille kilpailija, jonka arvon hän tunnisti, vaikka heidän ystävyytensä oli ristiriitaista Mansfieldin häilyvyyden vuoksi:
”Totta puhuen, olen hieman järkyttynyt siitä, kuinka rahvaanomaiselta hän tuntuu ensi alkuun – niin karkeat ja halvat puheet. Oli miten oli, kun tämä vaikutelma hiipuu, hän on niin älykäs ja salaperäinen, että ystävyys maksaa itsensä takaisin.”
(Virginia Woolf: Päiväkirja 1–5; suom. Ville-Juhani Sutinen; Savukeidas, 2015–2017.)
Siispä, kun sain Mansfieldin Päiväkirjani-teoksen (Oppian, 2024) luettavakseni, odotukseni olivat korkealla. Ristiriita Mansfieldin loistokkaasti kirjoittamien, sairauksien ja kivun keskellä syntyneiden kertomusten ja hänen häilyväistä luonnettaan koskevien aikalaiskäsitysten välillä ehkä avautuisi. Tuomas Kilven toimittama ja suomentama Päiväkirjani ei kysymyksiin vastaa. Suoraa selitystä ei löydy ja Mansfieldin syvin olemus jää arvailujen varaan.
Kilpi kertoo kirjan esipuheessa Mansfieldiltä jääneen suuri määrä päiväkirjoja ja kirjeitä, joista ensimmäiset tarkoituksellisesti karsitut versiot toimitti hänen leskensä John Middleton Murry. Myöhemmin Mansfieldin jäämistöön jätettyjä aukkoja paikkasi niihin perehtynyt Margaret Scott. Niistä Kilpi on valinnut Mansfieldin pieneen Päiväkirjani-teokseen merkintöjä jokaiselta vuodelta alkaen marraskuusta 1906 ja päättyen lokakuun 1922 puoliväliin. Perustuuko kirja Murryn, Scottin vai molempien kokoamaan aineistoon, sitä Kilpi ei kerro.
Ensimmäiset merkinnät kirjoitti 18-vuotias tyttö, jonka tekstissä on yhä murrosikäisen uhmaa,julmaa katsetta ja häpeää vanhempiaan kohtaan ja nuoren tytön päiväkirjamaista kuvailua ihastuksen kohteesta, samassa laivassa matkustavasta miehestä, jonka kokeneisuus leikkaa tytön viehkoilevan kuvauksen miehestä äkisti seksuaalisiin fantasioihin:
”Kuulin hänen puhuvan: hänellä on matala, täyteläinen, oudon jännittävä ääni, tapana matkia muita, terävä huumorintaju. Hänen kasvonsa ovat puhdaspiirteiset, kuin patsaan kasvot, hänen suunsa on täysin kreikkalainen. Hän on myös nähnyt ja elänyt paljon, ja hänen kätensä on vahva ja viileä. Hän on pitkä, ja hänen vaatteensa seuraavat hänen vartalonsa linjoja. Kun olen hänen seurassaan, mieletön halu tarttuu minuun, haluan että hän satuttaa minua pahasti. Haluaisin hänen lujien käsiensä kuristavan minua. Hän polttaa savukkeita usein ja erinomaisen vaativasti.”
Kirjan viimeinen päiväkirjamerkintä on kokeneen, sairauksiensa kanssa kamppailevan ja lähellä kuolemaa olevan kirjailijan syviä mietteitä hänen pohtiessaan ilmaisuunsa syvästi vaikuttaneen kirjailijan, Anton Tšehovin, viimeisiä kirjeitä:
”Hän on luopunut toivosta. Jos poistat sentimentaalisuuden noista viimeisistä kirjeistä, ne ovat kauheita. Tšehovia ei ole enää. Sairaus on nielaissut hänet.
Mutta ehkä ihmisille, jotka eivät ole sairaita, tämä kaikki on hölynpölyä. He eivät ole koskaan kulkeneet tätä tietä. Miten he voivat nähdä, missä minä olen? Sitä suuremmalla syyllä menen rohkeasti eteenpäin yksin. Elämä ei ole yksinkertaista. Huolimatta kaikesta siitä, mitä sanomme Elämän mysteeristä, kun pääsemme asiaan, haluamme käsitellä sitä kuin se olisi lasten satu.
Katherine, mitä tarkoitat terveydellä? Ja mitä varten haluat sitä?
Vastaan: tarkoitan terveydellä voimaa elää täyttä aikuista elävää, hengittävää elämää läheisessä yhteydessä siihen, mitä rakastan – maahan ja sen ihmeisiin – mereen – aurinkoon. Kaikki se, mitä tarkoitamme, kun puhumme ulkoisesta maailmasta. Haluan astua sisään siihen, olla osa sitä, oppia siitä, menettää kaiken pinnallisen ja hankitun itsestäni ja tulla tietoiseksi, välittömäksi ihmiseksi.”
(Katherine Mansfield viimeisenä syntymäpäivänään täyttäessään 36 vuotta 14.10.1922.)
* *
Heti esipuheensa alussa Kilpi kertoo valikoineensa teokseen kirjailijan työhön, ihmissuhteisiin ja terveyteen liittyviä merkintöjä ja esimerkkejä siitä impulsiivisesta ja poukkoilevasta tavasta, jolla Mansfield niitä kirjoitti milloin mihinkin, usein ilman tarkkoja päiväyksiä.
Katherine Mansfieldin kertomuksiin ja hänestä tehtyihin luonnehdintoihin liittyy arvoituksia, joihin kaipasin avaimia päiväkirjamerkinnöistä ja kirjan esipuheesta, mutta niitä ei juuri löydy. Ristiriita kirjailijan häilyvän persoonan –äärimmäisen ailahtelevaisuuden, manipuloivan käytöksen – ja tarkasti hiottujen kertomusten aistikkaasti kuvattujen paikkojen ja maisemien valonhehkuisesta hehkusta esiin leikkautuvan syvän ihmiskuvauksen ja varjojen maailman välillä jäi minulle yhä arvoitukseksi.
Tähän löytyy varmaankin ainakin osittaiset syynsä Mansfieldin useista traumaattisista kokemuksista; lapsuuden tapahtumista, läheisen veljen varhaisesta kuolemasta, perhesiteiden katkeamisesta, avioliiton ulkopuolisen raskauden vuoksi tapahtuneesta perhesiteiden ja taloudellisen tuen katkaisemisesta ja raskauden keskenmenosta.
* *
”’Onko lapsia?’ lääkäri kysyi ottaessaan stetoskooppinsa esiin, kun minä kamppailin yöpaitani kanssa.
’Ei – ei lapsia.’
Mutta mitä lääkäri olisi sanonut, jos olisin kertonut hänelle, että minulla oli vielä muutama päivä sitten ollut melkein kuuden vanha pieni lapsi, jonka sukupuolta ei ollut määritelty. Joinain päivinä se oli poika. Kahden vuoden ajan se oli hyvin usein ollut pieni tyttö.”
(31-vuotias Katherine Mansfield joulukuussa 1919.)
Keskenmeno ja lapsettomaksi jääminen oli yksi Mansfieldin lyhyen elämän tragedioista. Siihen hän viittaa päiväkirjoissaan useammankin kerran, usein verhotusti.
Puolalaiselta kääntäjältä saatu tippuri ja sen seuraukset, jatkuvat kivut ja sairaudet, sekä myöhemmin sairastuminen keuhkotuberkuloosiin rajoittivat Mansfieldin elämää monin tavoin. Ne olivat vielä silloin, ennen penisilliinin keksimistä, tuhoisia sairauksia ja merkitsivät ihmisen. Jatkuva kipu oli Mansfieldille kuoleman varjossa elämistä.
Mansfield oli, tai hänestä elämänkokemustensa myötä tuli, kapinallisempi kuin analyyttisesti ja pitkäjänteisesti työskentelevästä ja taloudellisesti melko suojattua elämää elävästä kirjailijakollegastaan Woolfista. Mansfieldin boheemi luonne ja Woolfia radikaalimmat poliittiset käsitykset sekä piittaamattomuus porvarillisen elämäntavan normeista ja halu provosoida erottivat heitä toisistaan, kun toisaalta kummankin biseksuaalisuus saattoi vetää heitä toisiaan kohti. Kateuden tunteista huolimatta nämä kaksi 1900-luvun merkittäviin kirjailijoihin kuuluvaa ymmärsivät toistensa kirjallisen arvon ja merkityksen.
* *
Mansfieldin usein nopeasta mielijohteesta kirjoittamat päiväkirjamerkinnät eivät ymmärrettävästi ole yhtä briljantteja ja hiottuja kuin lauseet hänen kertomuksissaan, mutta ne ovat ilmaisuvoimaisia, kirjoittajan syvää elämänkipua paljastavia merkintöjä. Nopeasti vaihtuvat tunteet ja ristiriitaisissa tunnemyrskyissä kieppuvat ihmissuhteet vellovat edestakaisin. Kun ihmiset, joita Mansfield toisena päivänä rakasti kiihkeästi, muuttuvat seuraavana päivänä yhdentekeviksi ja saattavat ilmestyä vielä takaisin tunteiden kohteiksi, on välillä vaikea saada käsitystä edes hänen alati muuttuvasta suhteestaan aviomieheensä John Murryyn, saati lukuisiin muihin rakastettuihin, miehiin ja naisiin, jotka kaunis ja kiihkeä Mansfield lumosi:
Mansfield kirjoittaa kiihkeästä rakkaussuhteestaan lukijalle tuntemattomaksi jäävään sotilashenkilöön 6. helmikuuta 1915. Muutamaa päivää aiemmin Mansfield on vain kertonut haluavansa asua Lontoossa ja että aviomies J. on ymmärtänyt hänen haluavan asua erossa:
”Tänään sain tärkeän kirjeen. Hän oli juuri saanut valokuvani. Ja hän halusi minun tulevan heti. Tästä tulee hyvin vaikeaa. Ymmärrän sen.”
20. helmikuuta suhde on edennyt:
”Vietimme oudon yön. Huone – huone. Pieni lamppu. Puinen katto. Vaaleanpunaisten päivänkakkaroiden kimput, jotka avautuivat aamunkoitteessa. Kuva miehestä joka kantaa jänistä. Ja F. aivan alasti kohentamassa tulta pienen hiilihangon kanssa – niin luonnollista ja niin kaunista. F. taas pukeutumassa pikku sotilaaksi. Paita, alushousut, sukat, pieni solmio, trikoo, mustat housut, takki. Peseytyy – ja harjaa tukkansa norsunluisella hiusharjalla. Sen jälkeen näin hänet hetken ikkunasta – ja sitten hän oli poissa. Se on kauhea hetki naiselle.”
* *
Ehkä veli oli lopulta Mansfieldin elämän kestävin ja luotettavin rakkaus, mutta samalla se, jonka kuoltua maailmansodassa vuonna 1916 hän tunsi menettäneensä kaiken, eikä kyennyt luottamaan syvästi kehenkään.
Mansfieldin vanhemmat olivat jättäneet hänet, hän oli jättänyt kotimaansa, sellon soiton ja muusikon uran, menettänyt syntymättömän lapsensa ja terveytensä – kaiken tämän hän oli menettänyt pian aikuistuttuaan. Päiväkirjaa kirjoittava 18-vuotias uhmakas tyttö kypsyi lyhyessä ajassa kirjailijaksi ja tunsi vain sen osan elämästään kestäväksi?
* *
Kun päiväkirjassa esiintyvät henkilöt, aviomiestä John Murrya (J. tai John) lukuun ottamatta, on useimmiten mainittu nimikirjaimilla ja selventäviä viitteitä on vain vähän, on kirjan lukijan vaikea saada selkoa suhteista ja niihin liittyvien tapahtumien asiayhteyksistä ja elämänvaiheista, ellei ole niistä ennestään tietoinen.
Esipuhe ei anna Mansfieldin elämästä yhtä tarkkoja tietoja kuin Kilven toimittamassa Maata-teoksessa (Oppian 2022), jossa on hieno valikoima Kilven kääntämiä Mansfieldin kertomuksia kaipaamastaan Uudesta-Seelannista, jonne tämä ei enää koskaan lähtönsä jälkeen palannut. (Lue arvio Maata-teoksesta täältä.)
Kaipaus kotimaahan kulki Mansfieldin mukana minne hän menikään, se ja Aurinko, veli, jonka ikävä eli hänen sisällään ja purkautui aistillisena kirjallisuutena, lämpö ja valo, sade, sumu, varjot, tuoksut, suolalta maistuva merituuli tarttuvat lukijan iholle:
”Voi, haluan hetkeksi saada tuntemattoman maamme hyppäämään vanhan maailman silmiin. Sen on oltava salaperäinen, kuin kelluva. Sen on vietävä henkeä. Sen on oltava ’yksi niistä saarista…’. Kerron kaiken, jopa siitä, miten pyykkikori vinkui numerossa 75. Mutta kaikki on kerrottava salaperäisesti, säteilevästi, jälkihoitoisesti, koska sinä, minun pieni aurinkoni, olet laskenut. Olet pudonnut maailman häikäisevän reunan yli. Nyt minun on tehtävä oma osani.”
(28-vuotias Katherine Mansfield päiväkirjaansa tammikuussa 1916.)
Maata-kokoelmasta löytyvä kertomus sisaruksista Aurinko ja Kuu on yksi kirjan hienoimmista. Mansfield kirjoitti sen kaksi vuotta päiväkirjamerkinnän jälkeen vuonna 1918.
* *
Olisin kaivannut Päiväkirjaan toimittamista, nimiä ja tietoja siinä esiintyvistä henkilöistä pelkkien nimikirjainten sijaan ja tarkempia yhteyksistä, joihin henkilöt Mansfiledin elämänvaiheissa ja tuotannossa liittyvät. Jos lukija ei ole tutustunut aiemmin Mansfieldin kertomuksiin, moni asia ja merkitys jää hämäräksi.
Mutta: Katherine Mansfield on ainakin minulle niitä kirjailijoita, joiden tekstit tuovat kirjallista nautintoa pienissäkin paloissa.
* *
Ja aivan lopuksi: 18. lokakuuta 1922, vajaat kolme kuukautta ennen kuin Katherine Mansfield kuoli verensyöksyyn 34-vuotiaana venäläisen filosofin Gurdjieffin yhteisössä Fontainebleaussa Ranskassa hän kirjoitti:
”Lehdet putoavat syksyisessä puutarhassa. Pieniä liikkeitä, kuin helliä kuiskauksia. Ne lentävät, kieppuvat, pyörivät, värisevät.”
Ulla-Maija Svärd
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kielletty rakkaus ja karu luonto – arviossa Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu
KIRJAT | Norjalaiskirjailian 1800-luvulle sijoittuvan romaanin päähenkilö kaipaa elämää, jossa voisi tarjoa kahdelle pojalleen edes toisinaan lohisoppaa ja piimää.
Hajonneen perheen toipumista ja uusia ruumiita – arviossa Satu Rämön Rakel
KIRJAT | Hildur-sarjan neljännessä osassa avataan perheen äidin kohtaloa ja selvitellään siihen kytkeytyviä nykypäivän rikoksia.
Kuka puolustaisi paperittomia – arvioitavana Anneli Kannon Kaivatut
KIRJAT | Afgaanitytön katoaminen ei virkavaltaa kiinnosta, joten Noora Näkijä päätyy selvittelemään paperittoman maahanmuuttajan katoamista Näkijä-trilogian päätösosassa.
Sinkkuus – epätoivoa vai auvoa? Henna Karppinen-Kummunmäki kirjoittaa parisuhteettomuudesta ennen ja nyt
KIRJAT | Ilman parisuhdetta elävien määrä on Suomessa koko ajan lisääntynyt. Henna Karppinen-Kummunmäki esittelee pariutumattomien elämää ja seurustelukulttuuria eri aikoina.