Modernin kirjallisuuden pieniä kirkkaita helmiä – arviossa Katherine Mansfieldin novellikokoelma Maata

20.11.2022
MansfieldKansi

Katherine Mansfield. Kuvat: Wiki Commons / Oppian

KIRJAT | Uusiseelantilainen Katherine Mansfield (1888–1923) oli aistillinen kirjoittaja, jonka teksti on hengästyttävän ilmavaa ja kaunista luettavaa.

”Vaikka nämä kertomukset julkaistaan ensimmäisen kerran suomeksi vasta nyt, sata vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen, ne eivät ole haalistuneet.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Katherine Mansfield: Maata – kertomuksia Uudesta-Seelannista

  • Toimittanut ja suomentanut Juhani Kilpi.
  • Oppian, 2022.
  • 158 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

”Tuolit tulivat iltapäivällä, suuret kärryt täynnä pieniä kullanvärisiä tuoleja, joiden jalat olivat ilmassa. Ja sitten tulivat kukat. Kun katseli parvekkeelta kukkaruukkuja alhaalla kantavia ihmisiä, ruukut näyttivät hassuilta kivoilta hatuilta, jotka pomppivat polkua pitkin.

Kuu luuli, että ne olivat hattuja. ’Katso, tuolla on mies, jolla on palmu päässään’, hän sanoi. Mutta hän ei koskaan osannut erottaa aitoja asioita epäaidoista.”

* *

Näin aloitti Katherine Mansfield kertomuksensa Aurinko ja Kuu vuonna 1918. Tämä ulkoisesti pieni kertomus, joka on nähty Kuun isoveljen Auringon silmin, avaa näkökulman Katherine Mansfieldin nimellä kirjoittaneen kirjailijan (1888–1923) monin tavoin ristiriitaisena tunnettuun persoonaan ja niihin varhaislapsuuden kokemuksiin, joista hän ammensi koko lyhyeksi jääneen elämänsä ajan.

Ollaan uusseelantilaisen kaupunkilaistalon lastenhuoneessa, eri kerroksessa kuin missä vanhemmat elävät. Sisarukset, Aurinko ja Kuu, seuraavat palvelijoita näiden valmistellessa juhliin ihmeellisiä asioita:

”Ei ollut vielä ilta, mutta ruokasalin ikkunoiden eteen oli vedetty verhot ja valot olivat päällä – ja kaikki valot olivat punaisia ruusuja. Pöydän nurkissa oli punaisia nauhoja ja ruusukimppuja, Sen keskellä oli järvi, jossa uiskenteli ruusun terälehtiä.

’Siinä on jäädykkeen paikka’, keittäjä sanoi.

Kaksi siivekästä hopealeijonaa kantoi hedelmiä selässään ja suola-astiat olivat pieniä lintuja, jotka joivat kipoista.

Ja kaikki välkkyvät lasit ja kiiltävät lautaset ja kimaltelevat haarukat ja veitset – ja kaikki ruokalajit. Ja pienet punaiset servietit, jotka oli taiteltu ruusuiksi.

’Syövätkö vieraat noita ruokia?’ Aurinko kysyi.”

Illalla lastenhoitaja kylvettää lapset ja pukee heidät hienompiin asuihinsa:

”Minä soitan kelloa, kun haluan heidät, hoitaja, ja sitten he voivat tulla esille ja palata takaisin, äiti sanoi.”

Kun hetki tulee, hoitaja vie lapset alakertaan:

”Äiti seisoi salin ovella huiskuttaen itseään mustalla viuhkalla. Sali oli täynnä makealta tuoksuvia, silkkisiä, kahisevia naisia ja miehiä, joiden takeissa oli hauskat pyrstöt – aivan kuin koppakuoriaisilla. Isä oli heidän joukossaan, puhui hyvin kovaan ääneen ja kalisteli jotain taskussaan.

’Kuinka suloista!’naiset huudahtivat. ’Voi, ankkoja! Voi, lampaita! Voi, pikku herkkupaloja!’”

Pian lapset palautetaan lastenhuoneeseen.

Myöhemmin yöllä, juhlien päätyttyä isä hakee äidin estelystä välittämättä lapset alakertaan tarjotakseen heille jäljelle jääneitä herkkuja.

Pikkusisko Kuu mutustelee tyytyväisenä pähkinää, mutta Aurinko kokee hirvittävän pettymyksen. Hän ei kykene liikahtamaankaan ja alkaa parkua. Lumous on haihtunut, kaikki kaunis ja ihmeellinen on tuhoutunut. Kertomus päättyy Auringon ahdistukseen:

”’Yläkertaan siitä’, isä sanoi, eikä ollut enää yhtään iloinen. ’Heti paikalla. Ala laputtaa.’

Ja Aurinko laahusti lastenhuoneeseen äänekkäästi nyyhkyttäen.”

* *

Mansfield on aistillinen kirjoittaja, ja vaikka mitään ylimääräistä ei ole, teksti on hengästyttävän ilmavaa ja kaunista luettavaa.

Kertomukset ovat useimmiten lyhyitä, jotkut vain vajaan kahden sivun pituisia. Ilmaisu on hallittua ja tarkkaan hiottua, luonto aistittavissa ja läsnä, kontrastit kirkkaita. Kaiken kauneuden ja tyynen täyteyden alta alkaa kuultaa esiin ahdistus.

Kirjailija vie lukijan suoraan tarinan sisälle; ollaan tarinan keskipisteessä ja jotain muuttuu juuri peruuttamattomasti.

* *

Maata – kertomuksia Uudesta-Seelannista -teoksen (Oppian, 2022) kertomukset toimittanut ja kääntänyt Juhani Kilpi arvelee kirjan esipuheessa, että nykypsykiatrian kielellä kirjailijaa saatettaisiin pitää epävakaana persoonana. Myös Mansfield itse oli hänen mukaansa tietoinen häilyväisyydestään ja kärsi siitä. Aikalaisten luonnehdinnat Mansfieldin totuutta kaihtavasta, ailahtelevasta ja manipuloivasta luonteesta ällistyttävät, niin ristiriidassa ne ovat hänen teksteistään hehkuvan hallitun ja aistivoimaisen tarkkanäköisyyden perusteella.

Virginia Woolf kuvaa päiväkirjassaan 11.10.1915 kirjailijoiden ensitapaamista, jota hän oli jännittänyt jo etukäteen:

”Eilinen päivällinen onnistui: arkaluontoisista asioista keskusteltiin. Toivomme varmasti molemmat, että ensivaikutelma K.M:stä ei olisi se, että hän haisee… no, niin kuin sivettikissa, joka on mieltynyt kulkemaan kaduilla. Totta puhuen olen hieman järkyttynyt siitä, kuinka rahvaanomaiselta hän tuntuu ensi alkuun – niin karkeat ja halvat puheet. Oli miten oli, kun tämä vaikutelma hiipuu, hän on niin älykäs & salaperäinen, että ystävyys maksaa itsensä takaisin.”

(Virginia Woolf: Päiväkirja 1–5; suom. Ville-Juhani Sutinen; Savukeidas, 2015–2017)

* *

Vuonna 1911 kirjailijanimen itselleen ottanut Kathleen Beauchamp (myöh. Murry) syntyi Wellingtonissa Uudessa-Seelannissa vauraaseen perheeseen. Äiti, kuten hänen kertomustensakin yläluokkaiset naiset usein, oli etäinen ja keskittyi seurapiirielämään, isä taas keskittyi liike-elämään. Lapsista huolehtivat isoäiti sekä lastenhoitajat ja palvelijat.

Aluksi Katherine kävi tyttökoulua. Vartuttuaan tytöt lähetettiin usein sisäoppilaitokseen Lontooseen, kuten Katherinekin, jo 13-vuotiaana. Palattuaan Wellingtoniin hän ei enää viihtynyt siellä, vaan lähti parin vuoden kuluttua takaisin Eurooppaan opiskelemaan sellonsoittoa – palaamatta koskaan takaisin.

Biseksuaali Katherine, jonka ensirakkaus toteutui hänen tyttökoulussa tapaamansa maoriperijättären Maata Mahupukun kanssa, ei kyennyt sopeutumaan viktoriaanista elämää viettäneen perheensä normeihin. Seurasi useita rakkaussuhteita. 23-vuotiaana Katherine, tultuaan raskaaksi poikaystävälleen, meni naimisiin toisen miehen kanssa, mutta jätti raskaudesta tietämättömän aviomiehensä jo vuorokauden avioliiton jälkeen palaten poikaystävänsä luokse. Riitaisa suhde kariutui pian, Katherine jätti poikaystävänsä ja lähti Sveitsiin synnyttääkseen salaa lapsensa, mutta raskaus päättyi keskenmenon.

Samoihin aikoihin välit viktoriaanista elämää elävään perheeseen katkesivat ja perhe lopetti hänen taloudellisen tukemisensa.

Seurasi suhde puolalaisen kääntäjän kanssa, joka todennäköisesti paitsi tutustutti Katherinen Tšehovin novelleihin, myös tartutti hänelle tippurin.

Se oli vielä silloin sairaus, johon ei lukuisista vaikeista ja sivuvaikutuksia aiheuttavista lääkintätavoista huolimatta ollut parantavaa lääkettä, ja tauti eteni vääjäämättömästi. Hoitamaton bakteeri johti vaikean niveltulehduksen aiheuttamiin alituisiin koviin särkyihin ja liikuntavaikeuksiin. Kun Katherine vielä sai tuberkuloositartunnan, (todennäköisesti kirjailija D.H. Lawrencelta, joka oli hänen ja uuden aviomiehen, kriitikko ja kirjailija John Middleton Murryn yhteinen ystävä), sairaudet merkitsivät hänet vääjäämättömästi koko lyhyeksi jäävän loppuelämän ajaksi.

Sairaudet vaikuttivat varmasti myös Katherine Mansfieldin kirjailijanuraan ja tuotannon määrään, joka jäi vähäiseksi. Koko tuotanto, noin sata novellia joista osa jäi keskeneräisiksi sekä päivä- ja muistikirjat ja kirjeet, on julkaistu, osa postuumisti John Murryn toimittamina.

Suomeksi Mansfieldiltä on julkaistu aiemmin usean eri kääntäjän toimesta suomennettu novellikokoelma, 19 kertomusta sisältävä Puutarhakutsut (Weilin & Göös, 1963). Kirjan voi yhä löytää antikvariaateista.

* *

Novellin Kuu ja Aurinko toinen päähenkilö Aurinko lienee Katherinen veli Leslie Beauchamp, jonka kuolema ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1915, vain 21-vuotiaana, oli sisarelle suuri järkytys. Heidän viimeiset keskustelunsa yhteisistä varhaislapsuuden päivistä ja niiden merkityksestä kummankin elämään vain noin kuukautta ennen veljen kuolemaa heijastuvat mielestäni vuonna 1918 kirjoitetussa kertomuksessa.

Veljen kuolema heijastuu myös joissain muissa kirjan tarinoissa; Kärpäsessä (1922), jossa sodassa kuolleen pojan kuva ahdistaa miestä joka alkaa rääkätä kärpästä, sekä samana vuonna kirjoitetussa tarinassa Kuuden vuoden kuluttua, jossa nainen istuu laivan kannella ja miettii poikaansa, joka on sodassa ja ehkä kuollut. Tarinan lopussa nainen makaa yhä lepotuolissa kannella ja laiva jatkaa matkaansa:

”’En kestä!’ Nainen nousee istumaan hönkäisten sanat suustaan ja viskaa tumman viltin pois. On kylmempää kuin koskaan ennen, ja nyt hämärä lankeaa, lankeaa tyynen veden ylle kuin tuhka.

Ja pieni höyrylaiva oli entistä päättäväisempi ja sykki eteenpäin, tunki syvemmälle, aivan kuin määränpäässä olisi odottanut…”

Mietin myös novellin sisarusten nimien symboliikkaa, miehinen Aurinko ja naisellinen Kuu. Lasten nimet eivät ole sattumaa. Oliko Mansfield jo tietoinen Sigmund Freudin psykoanalyyttisestä teoriasta, joka oli julkaistu kolmea vuotta aiemmin?

Lasten nimien symboliikka voi liittyä myös Katherinen käsitykseen omasta identiteetistään, samanaikaisesti sekä aurinkona ja kuuna, miehisinä ja naisellisina puolina, jotka hän tunnisti itsessään toisiinsa kietoutuneina.

Mansfield teki omat valintansa itsenäisenä ja kapinoiden, hyläten lopulta saamansa kasvatuksen ja ajan yläluokkaiset normit, joita ei pystynyt hyväksymään. Aurinko ja Kuu -tarinassa ja useissa muissa kirjan tarinoissa se näkyy perheiden sisäisissä suhteissa toisiinsa; seurapiirien pitkästyneinä, lapsiinsa etäisesti ja viileästi suhtautuvina naisina, joiden hallitsemien talojen seinien sisällä heidän hieman lapsekkaat aviomiehensä, ulkopuolisina ja tahdottoman oloisina elävät heidän otteessaan.

Lasten ja palveluskunnan keskinäiset suhteet ovat lämpimämmät. Palvelijat saavat myös, kuin taikoen, aikaiseksi kaiken sen kauneuden ja ne ihmeet, jotka vanhemmille ja heidän seurapiireilleen on vain pintaa, jota syvemmälle he eivät näe ja jonka siksi tuhoavat.

Teoksen ensimmäinen, miltei loppuun asti valoisa ja kauneutta hehkuva tarina Kuinka Pearl Button kidnapattiin (1912) on kuvaus pienen tytön vapauden– ja kauneudentäyteisestä kokemuksesta, jossa hän saa riisua kenkänsä ja painaa paljaat varpaansa pehmeään hiekkaan ja näkee meren. Ehkä novelli kertoo myös tytön oman erillisyyden havaitsemisen hetkistä ja niistä ristiriidoista, jotka tekevät tytöstä lopulta kirjailijan?

”Hiekka oli märkää kuin hiekkakakuissa. Pearl unohti pelkonsa ja alkoi myös kaivella. Hänelle tuli hiki ja äkkiä hänen jalkansa osui meren vaahtoon. ’Oijoi’ hän kiljahti ja kokeili vettä jalallaan. ’Ihanaa, ihanaa!’ Hän kahlasi matalassa vedessä. Se oli lämmintä. Hän liitti kätensä yhteen ja täytti ne vedellä. Mutta hänen kädessään vesi ei enää ollutkaan sinistä.

Hän oli niin innoissaan, että hän juoksi naisen luokse ja kietoi pienet kätensä naisen kaulaan ja halasi ja suuteli naista…

Äkkiä tyttö kiljaisi kauhusta. Nainen nousi seisomaan ja Pearl putosi hiekalle ja katsoi maata kohti. Pieniä miehiä sinisissä takeissa – pienet miehet tulivat juosten, juosten häntä kohti ja he huusivat ja vihelsivät – joukko pieniä sinisiä miehiä, jotka olivat tulleet viemään hänet takaisin laatikkotaloon.”

1900-luvun alkukymmeninä vaati suurta rohkeutta voida toteuttaa omaa itseään. Katherine Mansfield maksoi siitä suuren hinnan.

Etsittyään apua sairauksiinsa eri puolilta Eurooppaa hän päätyi lopulta Ranskaan, jossa löysi päiväkirjansa ja lähettämiensä kirjeiden mukaan etsimänsä mielenrauhan ja eheyden, venäläisen filosofin johtamasta yhteisöstä. Siellä hän kuoli verensyöksyyn 34-vuotiaana 9.1.1923.

* *

Kuultuaan Katharinen kuolemasta, Virginia Woolf kirjoittaa taas kerran, viikkoa myöhemmin, hänestä päiväkirjaansa ja muistelee niitä ristiriitaisia tunteita ystäväänsä kohtaan, jotka usein hämmensivät ja rikkoivat hänen mielenrauhaansa. Ystävyyttä, joka häilyi ihailun ja kateuden välillä ja jossa saattaa nähdä Woolfin yläluokkaisen älymystön snobismia radikaalimpaa Katherinea kohtaan, joka ei suostunut sopeutumaan heidänkään normeihinsa ja eli omaa elämäänsä:

”Kun ryhdyin kirjoittamaan, minusta tuntui kuin kirjoittamisessa ei olisi mitään järkeä. Katherine ei tulisi sitä lukemaan. Katherine ei enää ole kilpailijani. Suopeampi tunteeni oli: vaikka osaan tehdä tämän paremmin kuin hän, missä on nyt se ihminen, joka pystyi johonkin mitä minä en osaa!

…Kahden päivän ajan koin olevani keski-ikäinen & kadottaneeni kirjoittamisen kannustimen. Se tunne hälvenee parhaillaan. En enää näe häntä seppeleineen. En sääli häntä yhtä paljon. Siitä huolimatta minulla on sellainen tunne, että tulen ajattelemaan häntä silloin tällöin koko elämäni ajan. Ehkä meillä oli jotain yhteistä, jotain sellaista, mitä en löydä koskaan kenestäkään toisesta.”

* *

Vaikka Maata-kokoelman kertomukset julkaistaan ensimmäisen kerran suomeksi vasta nyt, sata vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen, ne eivät ole haalistuneet. Yhä ne ovat niitä modernin kirjallisuuden pieniä kirkkaita helmiä, joiden lauseisiin lukija uppoaa ja on hetkessä kirjallisessa nautinnossa. Ja ne tarinoiden ihmiset, eivät he ole kadonneet mihinkään!

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua