Kuva: Graham MacIdon
LEVYT | Kiireetön ja rosoisen toteava laulu, kuulaat, pehmeän tumahtavat lyömät ja taidolla ylläpidetty jännite leimaavat yhdysvaltaisyhtyeen soljuvaa kymmenettä albumia.
Huhtikuun 28. päivänä yhdysvaltalainen indierockyhtye The National julkaisi yhdeksännen albuminsa, upean First Two Pages of Frankensteinin. Nyt se saa peräänsä ihan hys-hys-hiljaa viritellyn sisaruslevyn Laugh Track (4AD, 2023), jota on luotu ja nauhoiteltu kiertueilla, ilman sen suurempia paineita tai tavoitteita. Levyä leimaakin ennen muuta vaivattomuus ja soljuvuus. Se on myös muutaman pykälän edeltäjäänsä riisutumpi ja raukeampi.
Kirjoitin Frankenstein-levyn arviossani, että The Nationalin tavaramerkki on laulaja Matt Berningerin syvän rouhea baritoni, jonka loistolle yhtyeen intensiivisen intiimi musiikki luo hienon vastakappaleen. Laugh Trackillä tämä entisestään korostuu, kun albumi aiempaakin kiireettömämmin istahtaa Berningerin karhean tulkinnan äärelle lempeän aaltoilevasti vyöryen. Ehkä vyörytys saattaa olla jopa hiukan liian vahva ilmaisu.
Nyt ei kuulla lauluduetoissa Taylor Swiftiä tai Sufjan Stevensiä, mutta Frankensteinillakin esiintyneen Phoebe Bridgersin lisäksi Laugh Trackilla vierailevat Bon Iver ja Rosanna Cash. Vieraat eivät kuitenkaan vie peruskaavaa uusille urille vaan tuovat vain pientä vaihtelua melko lailla yhtenäistä viivaa seuraavalle linjalle. Se linja koostuu kiireettömän rosoisesta toteavasta laulusta, paikoin lausunnasta, kuulaista näppäilyistä, pehmeän tumahtavista lyömistä ja taidolla ylläpidetystä jännitteestä.
Tumman öisiä neonvaloja vastaan eleettömän toteavasti pohdiskeleva avausraita Alphabet City nousee lopussa hienosti jousilla, eivätkä kolea syke ja kalsea heijauskaan kasvata paketista tunteettoman kylmää. Berningerin savuinen lausunta lämmittää, ikään kuin takkatulen äärellä olisi.
Yhtä lailla kasaristi tumahtavana soivat rummut myös huomattavasti reippaammin kimaltelevassa Deep End (Paul’s In Pieces) -kappaleessa, jonka mukaansa tempaava melodisuus, etäisesti ujeltava kitaranäppäily ja hetkelliset särömurahdukset rakentavat huohottaen, mutta ei vailla tunteita laukkaavan tahdinpidon kanssa erinomaista pehmeää uraa.
Bon Iverin vahvistama Weird Goodbyes jatkaa vahvasti samanhenkisen mutta rauhallisemman, raukean koleasti tussahtelevan rytmiaskeleen tahdissa. Hienosti vuoropuheleva laulut löytävät hienosti toisensa, ja bändi keskittyy tarjoamaan sitä tukevan pohjan. Turn Off The House näppäilee ja nytkyttää pelkistetysti, luoden pienillä siveltelyillä isoon autioon tilaan mukavan isoja pintoja. Keskellä kulkee Berningerin puoliksi kuiskaava lausunta. Jopa pientä kertosäekoukuttavuutta on havaittavissa, joskin hyvin pelkistettyä sellaista.
Dreaming kasvattaa maiseman ympärillä hiukan isompaan, muttei irrota katsettaan laulun johdolla kuljettavasta polusta. Berninger lupaa uneksia meidänkin puolestamme ja se kaikki tulee vielä toteutumaan.
Phoebe Bridgers vahvistaa levyn pehmeän riisuttua nimibiisiä, jonka upean kiireetön heleily nostaa hymyn huulille. Space Invader hidastaa edellisestäkin, mutta kasvattaa seitsemän minuutin matkallaan sulavasti myös leveämpään askeleeseen ja näyttää kuulijalle nimensä mukaisesti myös avaruudellisempaa maisemaa. Etäistettyä tiluttelua hyödynnetään väliosan kasvattelussa, jostakappale nousee suhteellisen ärhäkällä bändisoitolla kohti suurempia korkeuksia. Paljon tapahtuu.
Pääasiassa ote on pientä ja heleää. Aurinkoisemman lempeä maisema ja leppoisa askel valaisee Hornetsin pianovetoista tekemistä toimivasti edellisen jykevän kuulauden vastapainona, mutta myös yksittäisenä intiiminä kappaleena. Kuulas kitaranäppäily ei hae isoa roolia vaan värittää iltapäiväsiestaa viettävän laulun sivustaa. Lopun torvet ovat hieno lisä! Coat On A Hook sykkii taas kasarimaisen pehmeästi, maalaten raukean kauniisti ja keskittyneen ilmavasti laulun äärellä.
Tour Managerin kuulas syke junnailee samaa ympyrää pienesti hymyillen. Rosanna Cashin vahvistama ja tummasyisesti uiskenteleva Crumble on levyn komeimpia raitoja, ainakin hetkissä, joissa Berningerin tulkinta lähestyy jopa Leonard Cohenin syvyyksiä. Vaikka Cash on hyvä duettopari, kappaleen parhaita hetkiä ovat lopulta juuri ne Berningerin syvät soolopohdiskelut. Hitikäs ja melodinen kertosäe on vahvuus myös The Nationalin paketissa, vaikka moniin muihin yhtyeisiin verrattuna viisikko lunastaa vahvasti myös vähemmän melodisissa hetkissä.
Liki kahdeksaan minuuttiin asti venyttelevä Smoke Detector kasvattelee rupattelun ympärille isompaa ja kipakampaa kliimaksia, indiesärisevää musiikillista tornia, jossa Berninger saa kerrankin olla jopa hiukan sivuroolissa. Tai ainakin puolittain kääntyneenä pois valokeilasta.
Kevään albumiin verrattuna Laugh Track ei ehkä ole biisikynältään ihan yhtä ytimekäs tai ”hitikäs”, mutta bändin kappaleisiinsa luoma intensiteetti ja eleettömästi todeten ulostuotu tunnelataus on silti hienoa todistettavaa. Yllätyslahjana julkaistu levy on kuin hieman nuorempi veli sisaruslevynsä rinnalla, mutta sellaisenakin mukavan tasokas.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
