Asianajaja Woo. Kuva: Netflix

1

Mitä jos pystyisi palaamaan menneisyyteen ja sanomaan sen, mikä joskus jäi sanomatta? Japanilaisen kirjailijan Toshikazu Kawaguchin maailmassa Tokiossa on kahvila ja siinä kahvilassa on yksi tuoli, jolla pääsee matkustamaan ajassa. Asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, vaan aikamatkaajan on otettava huomioon monia sääntöjä.

Ensinnäkin aikamatkaaja ei voi nousta tuolta tuolilta. Jos hän nousee, hän palaa välittömästi omaan aikaansa. Hän voi kyllä viedä ja tuoda mukanaan tavaroita ja soittaa menneisyydessä – tai tulevaisuudessa – puhelimella, mutta hän ei voi poistua kahvilasta. Toiseksi aikamatkaajalla on rajatusti aikaa. Hänen matkansa alkaa, kun tietty ihminen kaataa hänelle kahvia ja kahvi on juotava, kun se on vielä lämmintä. Kuinka lämmintä, se on itse osattava arvioida.

Tuo tietty tuoli on varattu. Siinä istuu haamu lukemassa kirjaa. Haamu poistuu paikaltaan kerran päivässä käydäkseen vessassa. Se on ainoa hetki, kun joku muu voi istua tuolille matkatakseen ajassa.

Haamun kohtalo on sillä, joka unohtaa juoda kahvinsa ajoissa.

Tärkein sääntö on kuitenkin se, että aikamatkaaja ei voi muuttaa nykyisyyttä. Hän ei voi estää kuolemaa tai onnetonta sattumaa. Tämän säännön kuultuaan moni ei halua matkustaa.

Kawaguchin trilogiaa ei ole suomennettu. Minä luin sen italiaksi nimellä Finche il caffe é caldo (Niin kauan kuin kahvi on kuumaa). Suomessa se on tilattavissa ainakin englanniksi, ruotsiksi ja saksaksi. Suosittelen sitä kielten opiskelijoille, sillä kirjan ilmaisu on selkeää ja kirjailija toistaa asioita joskus rasittavuuteen saakka.

Kawaguchi on käsikirjoittaja. Liekö siksi hän kirjoittaa kirjaakin kuin olisimme juuri tulossa jääkaapilta mainoskatkon jälkeen. Ystäväni, joka on vieraillut Japanissa väittää, että toistaminen on osin kulttuurista.

Kirjasarja on kuin pieniä novelleja erilaisista aikamatkoista. Et voi muuttaa sisaruksesi tai puolisosi kuolemaa, mutta ainakin saat sittenkin sanottua hänelle sen, mikä jäi sanomatta. Kirjan suosio perustuu luultavasti sen positiivisuuteen ja siihen, että se antaa ajattelemisen aihetta.

Minä pidin viimeisen, kolmannen kirjan Il primo caffe della giornata (Aamun ensimmäinen kahvi) sivujuonteesta, jossa kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa on sata kysymystä ajatuksella, että huomenna on maailmanloppu: ”Jos maailma päättyisi huomenna ja sinulla olisi pieni lapsi. Kertoisitko hänelle, että huomenna on viimeinen päivä?”

Tähän yksi kirjan protagonisteista jatkaa: jos itse olisit tuo lapsi, haluaisitko tietää?

En ole vielä osannut vastata.

2

Pääsin kiinni maailmanlaajuiseen hittiin Stranger Thingsiin vasta tänä vuonna, muiden jo odotellessa neljättä kautta. Kuulin siitä ystävältäni, joka katseli sarjaa Netflixistä kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa.

Sarja kuulosti pelottavalta: on olemassa ylösalainen maailma, joka on nykyisen maailmamme peilikuva. Siellä oli kylmää ja kosteaa ja sitä maailmaa hallitsee monilonkeroinen hirviö, ajatussyöjä. Itse perkele kylmässä helvetissä?

Tämä paholainen pääsee tunkeutumaan meidän maailmaamme kuvitteellisessa Hawkinsin kaupungissa Indianassa. Nuorten esiteinien joukko käy pelastustyöhön ja ajamaan pahaa takaisin reikään, mistä se tulikin. Eletään 1980-lukua.

Luin myöhemmin, että sarjan käsikirjoittajat Duffin veljekset ovat hyödyntäneet todellisia tapahtumia ja salaliittoteorioita. Sarjan keskeisellä hahmolla, teinityttö Elevenillä on yliluonnollisia voimia. Hänen päänsisäiset kykynsä ovat peräisin hallituksen supersalaisista tieteellisistä kokeista. Idean perusta on CIA:n laiton projekti nimeltään MK-Ultra 1950-luvulta.

Niin, tiedän. Ajattelette siellä, että ystäväni on vastuuton, kun antaa lapsensa katsoa sarjaa, jossa on yliluonnollisia kohtauksia, väkivaltaa ja visualisoituja painajaisia. Siinä todella sisälmykset roiskuvat. Niin ajattelin minäkin, mutta luotan ystävääni ja erityisesti luotan hänen erityisen fiksuun lapseensa.

He keskustelevat sarjasta aina yhdessä ja onhan sarjan luokitus R, eli alle 17-vuotiaat katsojat tarvitsevat seuraansa aikuisen. Katsoinhan minäkin vastaavana vuosikymmenenä äidin kanssa Safiiria ja Terästä. Tosin, siinä sarjassa pahis oli valokeila ja kauhu lähinnä mielikuvitusta.

Joka tapauksessa ajattelin, että jos Stranger Thingsiä uskaltaa katsoa alakoululainen, niin kai sitten minäkin.

* *

Ensimmäisen kauden jälkeen olin häikäistynyt. Hahmot olivat sympaattisia, nössöjä nörttejä pelaamassa D&D-roolilautapeliä ja kohta käsittämättömän rohkeita. Saatoin bongata aikakauden elokuvaklassikoita, tuotemerkkejä, vaatteita, ruokaa, musiikkia….

Elokuvabingossa tavoitin luonnollisesti Ghostbustersin (1984). Tämä on liian helppo, koska sarjan sankarilapset jopa pukeutuvat haamujengiläisiksi halloweenina. Aika ilmeinen on myös E.T. (1982). Dustin, Michel, Lucas ja Will huristavat pitkin esikaupunkialuetta samanlaisilla polkupyörillä kuin Elliot paetessaan viranomaisia avaruusolio kyydissään.

En ole varma, saisiko Stranger Things -bingossa pisteitä Twin Peaksistä (1990). Twin Peaksin kolmannella kaudella (The Return, 2017) pahuus kulkee sähkön sirinänä ja valon välkkeenä, kuten se tekee myös Stranger Thingsissä.

Alien-saagan (1979) tuotemerkki on ihmisruumiiseen kätkeytyvä hirviö. Otus valtaa ihmiskehoja myös Stranger Thingsissä ja myös tämän hirviön suun sisältä avautuu lisää suita. Miksikähän muuten hirviöistä tehdään aina niin naurettavan näköisiä? Olioilla ei ole kuonoa, mutta evoluutiossa kuono on osoittautunut parhaaksi tavaksi tunkea suuhun paljon repiviä hampaita.

Lueskelin muiden kirjoituksia aiheesta. Helsingin Sanomat löytää nelososasta Alien 3:n ja Uhrilampaat.

Minä en ole tuota kautta neljä katsonut. En pystynyt.

Siinä kävi sitten lopulta niin, että petyin kolmoskauteen, jossa ohjaajat Duffin veljekset ja Shawn Levy lyövät läskiksi.

Kolmosessa keitetään ihmissuhdesoppaa ja kauhugenren puolella käytetään Neuvostoliittoa, agentteja ja kylmää sotaa. Stranger Things -bingossa tarjoaisin tässä kohden James Bondia ja ironian sekä ylilyöntien vuoksi Iron Skytä.

Fanit odottavat sarjaan jo kuumeisesti osaa viisi.

3

Locke&Key on niin ikään Netflixin sarja ja edellisen tavoin teinisarja yliluonnollisin maustein. Olisipa hauska olla käsikirjoittajien ideahuoneessa. Mitä jos tänään otettaisiin erilaisia avaimia, joilla voi tehdä taikoja kuin Harry Potterissa?

Haluaisin osallistua tuohon avain-ideointiin. Locken perheellä on hallussaan avaimet, joilla voi mennä pään sisään tutkimaan muistoja, lentää haamuna, astua ovesta mihin haluaa, matkustaa ajassa, pakottaa toisen tottelemaan, hallita kasveja, muuttua toiseksi ja paljon paljon muuta.

Tässäkin liikutaan toisen maailman rajalla. Avainten voimat ovat itse asiassa demoneilta, jotka päätyivät Locken perheen haltuun maailmojen väliin revenneestä aukosta.

Vain nuoret pystyvät näkemään taikuuden. 18-vuotispäivänä tuo kyky unohtuu. Onneksi nuoret ovat kuitenkin keksineet muistamisavaimen.

Avaimista riittää ideaa kolmeen kauteen ja sen katsoinkin varsin kivutta. Lopussa on luonnollisesti ratkaistava, että onko viisaampaa palauttaa vaaralliset demonit omaan maailmaansa, vaikka menettäisi avainten taian.

Klassinen kysymys siis yliluonnollisilla voimilla leikkiessä. Saako pirulta pikkurillin vielä takaisin?

4

Aikamme superihmiset viihdesarjoissa ovat nykyisin autistit. Minä pidän niistä, koska sarjoissa käsitellään muiden ennakkoluuloja, ja onhan se elähdyttävää, kun sarjan hahmolla on jokin supervoima.

Netflixissä sellaisia ovat Epätavallinen asianajaja Woo ja The Good Doctor. Ensimmäinen on korealaista tuotantoa, The Good Doctor puolestaan on kalifornialainen kirurgi. Kummankin supervoima on muisti, josta he poimivat tietoja kuin Googlen haulla. Itse asiassa paremmin.

Sama supervoima oli Ylen Silta-sarjan Saga Norenilla. Hän oli ruotsalainen lääninrikospoliisi ja arvattavasti hänellä oli Aspergerin oireyhtymä. Italiassa taas pyörii sarja, jossa poliisia auttaa sokea siivooja. Hänen superkykynsä taas on erinomainen kuulo ja hajuaisti.

He ovat nykyajan teräsmiehiä ja kissanaisia.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua