Nuo armoitetut kävelijäkirjailijat

Kuvat: Kari Heino

Ihmiselle, kaltaisellesi ja kaltaiselleni metsästäjä-keräilijälle, ei liene luontevampaa liikkumisen tapaa kuin käveleminen. Eikä käveleminen ole meille vain luontevaa tai luontaista, vaan niin halutessamme ja terveys- ja elämäntilanteemme sen salliessa, myös tyydytystä tuottavaa ja hieman paradoksaalisesti – voimaannuttavaa.

Sanottu lienee syy sille, että kirjailijat ja filosofit (ja ehkä erityisesti kirjailija-filosofit) ovat kuvailleet kävelyn ulottuvuuksia ja olemusta jo vuosisatoja laajalla väripaletilla ja suurella pieteetillä. Emmekä me lukijat kyllästy, eivätkä onneksi kustantajatkaan. Viimeksi sain käsiini uudet laitokset kahdesta klassikosta, Robert Louis Stevensonin Kävelyretkistä ja Henry David Thoreaun Kävelystä (molemmat Basam Books, 2026).

* *

Kuten monelle muulle asiaa harrastaneelle, myös Stevensonille (1850–1894) ja Thoreaulle (1817–1862) käveleminen on ”oleellisesti omansa la(k)ista”. Stevenson kertokoon, mitä tarkoitan: ”Jotta kävelyretkestä saisi kaiken irti, matkaan pitäisi lähteä yksin. Jos lähdetään joukolla tai vaikka vain kahteen pekkaan… se alkaa muistuttaa piknikkiä.”

Kävelemisestä on näin tullut ”jotakin muuta”, eikä sen ”henki ja elämä” ole enää vapaus poiketa ja pysähtyä ja antaa vaikutelmien tanssia omaan tahtiinsa kulkijan pääkopassa. Jo 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt englantilainen kriitikko ja esseisti sekä ahkera kävelijä William Hazlitt tavoitteli kaiketi samaa kirjoittaessaan, että ”mitä järkeä on kävellä ja keskustella samaan aikaan. Kun olen maaseudulla, haluan olla yhtä tylsä kuin maaseutu”.

* *

Maaseudulle tai metsiin, villiin ja vapaaseen luontoon eilispäivän(kin) kävelijöiden vaeltelu toden totta usein suuntautui. Thoreau jopa aloittaa Kävelystä-teoksensa (Walking, 1862): ”Tahdon tällä puheenvuorollani puolustaa Luontoa, ehdotonta vapautta ja villiyttä, joka eroaa sulasta sivistyneestä vapaudesta ja kulttuurista…”. Ja juuri villiyden ja vapauden ylistys Kävelystä lähinnä on, eikä vain luontoon, vaan myös ihmisajatteluun liittyvän villiyden. Itse kävelystä Thoreau toteaa muun muassa, että se on armolahja, jota ei kaikille suoda: ”On synnyttävä Kävelijöiden sukuun.”

Stevensonin periaatteista poiketen Thoreau otti toistuvasti myös ystävänsä mukaan vaelluksilleen. Ehkä hän ymmärsi jakamisen, yhdessä kokemisen inhimillisen ilon, vaikkei siitä puhukaan. Ja jos puhuisi, siinä ehkä olisi syntynyt pieni ristiriita villiyden ja vapauden kanssa. Tosin, ei Thoreau aina ristiriitoja välttänyt. Hän esimerkiksi kertoo lähes peräjälkeen, ettei pysty säilyttämään ”terveyttään ja mielialaansa” (eli siis mielenterveyttään tai -tasapainoaan) ilman reippaanpituisia kävelymatkoja ja että ”se kävely, josta minä puhun, ei ole lainkaan samankaltaista kuin niin sanottu liikunta – kuin lääke, jonka sairas nauttii vain määräaikoina…”.

Thoreau ehkä pyrkii sanataiteilullaan samaan, minkä ranskalainen nykyfilosofi Frédéric Gros (s. 1965) ilmaisee Kävelyn filosofiaa -teoksessaan (Basam Books, 2009) lyhyesti ja peräti kolme kertaa jo teoksen ensimmäisessä vajaan kahden sivun introluvussa: ”Käveleminen ei ole urheilua.”

Kuva: Kari Heino

* *

Nykypäivän tutkimustulosten, terveysvalistuksen ja nippelitiedon ahdistaman on ehkä hankalaa ajatella, että kävely ei voisi olla urheilua, liikuntaa tai terveydelle hyödyksi, eli ”kuin lääke”, kuten Thoreau tuli (ehkä vähän vahingossa) kirjoittaneeksi.

Ja taisi se olla hankalaa jo satoja vuosia sitten. Filosofi Immanuel Kant (1724–1804) käveli juuri ja ilmeisesti ainoastaan ”lääkkeeksi”. Äärimmäisen säännönmukaista elämää viettänyt Kant lähti joka päivä tunnin kävelylle tasan kello viisi iltapäivällä. Ajankohta oli aina sama, samoin reitti, jolta hän tiettävästi poikkesi vain kahdesti, kerran saadakseen äkkiä käsiinsä toisen kävelijäfilosofin, Jean-Jacques Rousseaun Émilen (WSOY, 1933), ja toisen kerran kuullakseen tuoreimmat tiedot Ranskan vallankumouksesta (1789–1799).

Olisikohan Puhtaan järjen kritiikistä (Gaudeamus, 2013) tullut toisenlainen, jos Kant olisi tehnyt pidempiä lenkkejä ja suunnannut ne myös ulos Königsbergistä? Emme saa koskaan tietää. Mutta sen tiedämme, että vuorilla pitkiä kävelylenkkejä viuhtonut toinen kuuluisa saksalaisfilosofi, Friedrich Nietzsche (1844–1900), käveli myös (mielen)terveytensä vahvistamiseksi ja että hänen kirjansa ja näkemyksensä ovat kovin erilaisia kuin Kantin.

Kantin pitäytyminen kävelylenkillään kaupunkimaastoon ei tietenkään ole mikään poikkeus kävelykirjallisuuden ja -anekdoottien historiassa. Charles Dickens (1812–1870) esimerkiksi patikoi pitkin viktoriaanisen Lontoon savusumuisia, liejuisia kujia ja katuja tuntikausia niin päivin, iltaisin kuin jopa öisin. Hänellä oli kertomansa mukaan yleensä käytössään jompi kumpi kahdesta tavallaan aivan vastakkaisesta vaihtoehdosta: astella lähtöovelta suoraan perille tai haahuilla ympäriinsä täysin päämäärättömästi.

Eikä epäilystäkään, etteikö juuri jälkimmäinen tyyli osaltaan taannut hänelle asemaansa maailmankirjallisuudessa. Dickens kun ei kaihtanut rämpiä sivukujilla, puhutella köyhiä ja kipeitä, vierailla toisinaan lupia kyselemättä heidän kurjissa kortteereissaan. Wappingin köyhäintalo -esseessään (All The Year Round -lehti, 1861) Dickens kirjoittaa, että ”jokainen mukulakivi tuntui sanovan: käänny takaisin, hyvä mies, ja yritä tehdä asialle jotain!”. Ja ”yrittihän” hän, kirjoittamalla Lontoon osattomat osaksi länsimaisen kirjallisuuden kaanonia.

* *

Frédéric Gros on sitä mieltä, että jos edelleen varsin hyvin voivalle kirjallisuuden, kävelyn ja Luonnon muodostamalle liitolle on määriteltävä yksittäinen yhteensaattaja ja primus motor, se on runoilija William Wordsworth (1770–1850). Eikä Gros ole yksin, sillä monet muut oppineet ajattelevat samoin. Grosin sanoin: ”Hän oli ensimmäinen… joka keksi kävelemisen runollisena tekona, yhteytenä Luontoon, ruumiin kukoistustilana, maisemien katseluna.”

Näin palaamme takaisin luontoon – tai kuten Kävelijät niin usein kirjoittavat, Luontoon – ja sen tärkeään osaan kävellen tehtyjen vaellusretkien voimaannuttavuutta.

Ja olkoon niin. Antakaamme kaikki kunnia kaupunkikävelijöille ja -kävelylle, mutta suokaamme silti Jyrki Vainoselle (s. 1963) mahdollisuus tiivistää lyhyen ekskursiomme keskeisimmät tulokset:

”Luonnossa käveleminen ei voi olla ruokkimatta luovuutta. Ilman varhaisia linturetkiäni en kirjoittaisi siten kuin nyt kirjoitan. En ehkä kirjoittaisi lainkaan, ainakaan kaunokirjallisia teoksia.”

Ergo, mementote ambulare!

Kari Heino

Lähteenä ja inspiraationa käytetty mm.: Dickens C.: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla, Gros F.: Kävelyn filosofiaa, Muir J.: Pitkä kävely Meksikonlahdelle, L.A.Seneca: Mielen tyyneydestä, Stevenson R.L.: Kävelyretkistä, Thoreau H.D.: Kävelystä, Vainonen J.: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua