Sosiaalityötä lasten ja nuorten ehdoilla – arviossa tietokirjauutuus Lapsi- ja nuorisolähtöinen sosiaalityö

Kuva: Gaudeamus

Kirjan nimi on yllättävän kömpelö, mutta tuntuu viittaavan sosiaalityön ammatillisiin käytäntöihin ja niiden tutkimiseen. Toinen, yllättävä havainto on teoksen virkistävä esipuhe: lukija jää ihmettelemään sen etunimillä esiintyviä allekirjoittajia, kunnes selviää, että sitä on ollut kirjoittamassa lapsi- ja perhesosiaalityön ja lastensuojelun kokemusasiantuntijoita.

Lapsi- ja nuorisolähtöinen sosiaalityö (Gaudeamus, 2026) koostuu yhdestätoista luvusta, joiden kirjoittajat ovat pääosin tohtorin tutkinnon suorittaneita professoreita, dosentteja tai vielä väitöskirjojaan valmistelevia jatko-opiskelijoita. Poikkeuksen tekijäjoukossa muodostavat edellä mainitut kokemusasiantuntijat, joista osa opiskelee ammattiin sosiaali- ja terveysalalla. Artikkelit noudattavat rakenteeltaan pitkälle samaa kaavaa, empiirisissä tarkasteluissa on kuvattu myös tutkimusprosessia Näin tutkimus tehtiin -osiossa ja lukujen loppuun on listattu pohdintakysymyksiä.

Kirjan alkuosa (luvut 1–4) taustoittaa yleisemmin lapsuutta ja nuoruutta Suomessa. Ensimmäisessä artikkelissa Elina Stenvall tarkastelee instituutioissa rakentuvaa lapsuutta ja nuoruutta. Hän muistuttaa, että lapset ja nuoret viettävät suuren osan arjestaan erilaisissa instituutioissa, joilla on keskeinen rooli vastata hyvinvoinnin haasteisiin, yhtenä niistä osallisuuden vahvistaminen.

Teoksen kolme seuraavaa lukua keskittyvät lapsi- ja nuorisolähtöisen sosiaalityön teoreettisiin lähtökohtiin. ”Kehitystiedon näkökulmia” tarjoavat artikkelissaan Anu-Riina Svenlin, Teija Karttunen ja Anna-Mari Jaakkola, ”sukupuolisensitiivisyyttä” Elina Laine ja Harry Lunabba ja ”antirasistista työotetta” Maija Jäppinen, Eveliina Heino ja Emnet Tarer yhteisartikkelissaan.

Empiiriseen tutkimukseen perustuvissa luvuissa paneudutaan ammatilliseen kohtaamiseen, vuorovaikutukseen ja käytäntöihin sosiaalityön arjessa. Näissä luvuissa keskitytään lasten omakohtaisiin kokemuksiin, olipa kyse esimerkiksi heidän kokemastaan köyhyydestä (Aino Sarkia ja Tiina Lehto-Lundén) tai neuropsykiatrisista eritystarpeista (Leena Leinonen, Minna Alin, Anniina Kaittila, Merja Anis ja Riitta Vornanen). Tarkastelun kohteena ovat myös lastensuojelun toimiva vuorovaikutus (Tuuli Lamponen, Eveliina Heino ja Johanna Moilanen), tukiperhetoiminnan arviointi (Tiina Lehto-Lundén, Anu-Riina Svenlin ja Johanna Kiili), kiireellisen sijoituksen kokemukset (Maija Haapala, Tuuli Lamponen, Helmi Heikkilä ja Meri Karunen), dokumentoinnin käytännöt perhehoidossa (Siv Kola) ja jälkihuollon merkitys sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten näkemyksissä (Tarja Vierula ja Saara Saukkola). Empiiristen artikkeleiden aineistot on koottu pääsääntöisesti haastattelemalla eri nuoria yksin tai eri kokoonpanoilla ja eri otteilla.

* *

Havainnot tuottavat varsin kriittisen kuvan siitä, miten sosiaalityön ja -alan ammattilaiset kohtaavat lapset alkaen työntekijöiden ennakkoasenteista, kiireestä ja huomiotta jättämisestä. Olipa kyse sitten diagnoosikeskeisyydestä tai muutoin asiakkaiden kategorisoinnista, ne voivat johtaa nuorten omien kokemusten ohittamiseen. Nuoret toivovat pääsevänsä määrittelemään itse omaa tilannettaan ja haluavat tulla kohdatuiksi ennakkoluulottomasti yksilöinä ja yhteisöjensä jäseninä.

Nämä toiveet paljastavat, että asiakastilanteissa lasten tai nuorten näkökulma saatetaan unohtaa täysin aikuisten keskustellessa heidän asioistaan. Osaa kohtaamisia leimaa byrokraattinen asenne. Haastateltujen nuorten perään kuuluttama ”vastavuoroisuus” ja ”inhimillisyys” törmää usein lastensuojelun institutionaaliseen asemaan ja sosiaalityöntekijöiden viranomaistehtävään ja rooliin. Sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta ”kohtaaminen” ja ”luottamuksen rakentaminen” vaatii aikaa ja jatkuvuutta, jotka vaarantuvat asiakasmitoituksen ja työntekijöiden jatkuvan vaihtuvuuden vuoksi.

Artikkelit tarjoavat kuitenkin keinoja kehittää vuorovaikutusta loiventamalla roolien välistä kuilua ja herättämällä vastakaikua kohtaamisissa. Byrokraattisista esteistä huolimatta työntekijällä on mahdollisuus vahvistaa luottamusta lapseen tai nuoreen kohtaamalla hänet olemalla aidosti läsnä ja kiinnostunut hänen asioistaan. Erään nuoren sanoin: ”Että luottamus on molemminpuolista. Et tavallaan on vaikee luottaa työntekijään, jos ei saa minkäänlaista luottamusta takaisinpäin.”

Yhdestätoista artikkelista on mahdotonta kirjoittaa arviota menemättä yksityiskohtiin. Yhteenvetona voin kuitenkin todeta, että jokainen luku on asiantuntevasti kirjoitettu, tutkimusperustainen kokonaisuus, mikä heijastaa kirjoittajien vahvaa akateemista osaamista. Suomessa on valmistunut viime vuosina suuri määrä aihepiiriin liittyviä väitöskirjoja ja hankkeiden loppuraportteja, jotka pääsevät nyt kirjassa suuren yleisön tietoisuuteen. Lukijalle syntyy kuitenkin vaikutelma, että kirjaan on haalittu viime vuosilta lähes kaikki lapsiin ja nuoriin liittyvä alan tutkimus ilman kirkasta juonta ja fokusta. Ehkäpä artikkeleiden kokoaminen olisi vaatinut kirjan toimittajilta hieman karsintaa.

Artikkeleiden jako teoreettisiin näkökulmalukuihin ja empiirisiin lukuihin on hieman keinotekoinen, koska näkökulmaluvut eivät lopulta kehystä empiirisen osion lukuja, onhan kullakin luvulla oma teoreettinen kehyksensä. Lasten ja nuorten kokemuksiin keskittyvät neljä lukua (luvut 5–8) muodostavat teoreettisten näkökulmalukujen ohella yhden selkeän kokonaisuuden. Vähintäänkin olisi ollut tarpeen erottaa teoreettinen osio empiirisistä luvuista omaksi kokonaisuudeksi.

* *

Yksitoista erilaista näkökulmaa tekee kokonaisuudesta asiapitoisen, mutta raskaan ja sirpalemaisen. Artikkeleiden osalta tämä tarkoittaa tiivistä ja tiheää kirjoittamista. Kun noin puolessa artikkeleista on kolme, jopa neljä kirjoittajaa, jää kunkin kirjoittajan kontribuutio varsin vaatimattomaksi. Loppuviitteiden ja kirjallisuusluettelon sijoittaminen luvuittain kirjan loppuun on selkeä ratkaisu.

Kirja on suunnattu selkeästi sosiaalityön ja -alan opiskelijoille, ammattilaisille ja asiantuntijoille. Tästä huolimatta tarkastelu olisi hyötynyt palvelujärjestelmän ja esimerkiksi lastensuojeluprosessin kuvaamisesta avo-, sijais- ja jälkihuoltoineen. Yhteiskunnallinen konteksti on läsnä viitattaessa maan nykyisen hallituksen toimeenpanemiin heikennyksiin sosiaalityön ja etenkin sen asiakkaiden aseman kannalta.

Tämä toimittu teos täydentää hyvin lapsi- ja nuorisososiaalityön tietopohjaa ja se sopisi profiililtaan hyvin Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirjaksikin. Teoksen suurin ansio on tarkastella kriittisesti lasten ja nuorten parissa tehtävää sosiaalityötä asiakkaiden kokemusten näkökulmasta. Kirjan toimittajien julkilausuttuina tavoitteina on ollut huomioida ”erityisesti katvealueita”, joita he ovat havainneet lapsi- ja perhesosiaalityön ja lastensuojelun korkeakouluopetuksessa sekä oppia lapsilta ja nuorilta. Näissä tavoitteissa teos on onnistunut tuomalla rohkeasti esiin lasten ja nuorten ääntä.

Kirjan esipuhe päättyy nuorten terveisiin: ”Haluamme tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja kohdatuiksi, koska lapsuus ja nuoruus on NYT”.

Irene Roivainen

Kirjoittaja on saanut kritiikkien kirjoittamiseen Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua