Vaikka talo on laho ja kiesikin hajosi jälleen tielle, mullasta noustaan taas – arviossa Rosita Luun Maaginen elävä

Kuvat: Merita Berg / Playground

Yhtyeen kokoonpano tuntui tuolloin hitsautuneen kohtalaisen hyvin kohdalleen. Kosketinsoittajan vaihtuminen Otso Kauniskankaasta Antti Vuorenmaaksi tosin oli jo tiedossa. Myös yhtyeen rumpali näyttää kuitenkin vaihtuneen sen jälkeen, ainakin minulle yllättäen. Kannuissa kuullaan tällä kertaa Karoliina Laukolaa. Muuten kokoonpano on sama kuin Samettisuu-levyllä (2020): Merita Berg siis laulaa, Antti Hermaja soittaa kitaraa, koskettimia ja pasuunaa, Jenni Kinnunen kitaraa, Tuukka Tervo bassoa ja Antti Vuorenmaa koskettimia. Kappaleet ovat enimmäkseen Bergin ja Hermajan käsialaa.

Merita Bergin laulu on pinnassa, kuten sen kuuluu ollakin. Musiikillisesti Rosita Luun helpostisulatettava kevyt-rokkipoppi pitää Maaginen elävä -levyllä (Playground, 2022) sisällään monenlaisia hienovaraisia vaikutteita. Siinä saattaa kuulla joskus pieniä aavistuksia vaikkapa kantrista, progesta tai diskomusiikista.

Vuoden takaisessa haastattelussa mainitsemani uusi aalto -vaikutteet ovat tuoreella levyllä hieman kätketympiä. Hauskana yksityiskohtana erottuvat kuitenkin vuosikymmenten takaisesta Kauko Röyhkän tuotannosta muistuttavat kappaleet – ilmeisimpinä pastisseina letkeä Syntymäpäivä tai rouhean bassokitaran viemä Älä kysy. Merita Berg on kertonut arvostavansa Röyhkää, ja vaikutus kuuluu sekä sävellyksissä että sanoissa. Mitä sanotte vaikkapa näistä Älä kysy -kappaleen säkeistä:

”Enkä mä jaksa kuunnella
kulttuurikodin murheita

Kun samassa lauseessa rahat ja maine
sun ongelma lienee toi typerä paine”

Yhtye onkin saanut tunnustusta sanoituksistaan, ja myös uutukaista kuunnellessa niihin tulee kiinnittäneeksi varsin paljon huomioita. Voisin arvioida yleisön mieleen jäävän vaikkapa tunnelmoiden alkavan, sitten kepeän letkeästi etenemään lähtevän Klaudia-kappaleen kertosäkeen tarttuvat avainriimit: ”Kun sulta kysyttiin Klaudia / otatsä lisää vauhtia”. Loistava tulevaisuus -raita taas alkaa luultavasti montaakin meistä puhutellen: ”Ei oo iisiä löytää uutta kotia / näillä spekseillä ei paljon kelpaa pröystäillä” ja myöhemmin samassa laulussa kysellään ”mitä se bruttotulo edes on?”

Teksteissä voi toisinaan havaita myös kuluneempia ilmauksia, kuten ”tää kortti me vielä katotaan” (Syntymäpäivä) tai ”syvään päätyyn” (Yö kuiskasi). Tämä lienee turhaa napinaa, kun tekstit pääasiassa kuitenkin ovat helposti suomenkielisen rockin parhaassa kolmanneksessa.

Rosita Luun kolmas albumi tuntuisi todellakin olevan sellainen hyvän mielen levy, jollaisesta yhtye reilu vuosi sitten vihjaili, eikä sellaisia näinä aikoina liiaksi tehdä. Kuuntelin levyä päivinä, jolloin oma mielentilani ei ollut korkeimmillaan, ja niin vain Maaginen elävä onnistui kuin onnistuikin kohentamaan sitä.

Näinpä uskallankin väittää, että levyn parasta antia ovat juuri ne hyvän mielen kappaleet, joiden kertosäkeet ovat myös usein hyvin tarttuvia. Näihin lukeutuvat esimerkiksi nimikappale Maaginen elävä, heti sitä seuraava Loistava tulevaisuus sekä Klaudia ja Mullasta noustaan.

Korostettakoon vielä levyn tasapainoista tuotantoa, mikä tosin tuntuu Rosita Luun kohdalla itsestäänselvyydeltä. Instrumentaatiot toimivat kutakuinkin täydellisesti. Oikeastaan juuri mikään ei häiritse. Musiikillisesti. Se taas sinänsä olisi häirinnyt nuorempaa itseäni; hänelle olisi ollut mahdoton ajatus sietää musiikkia, jossa ei ole särmää, jotain pientä virhettä, epätäydellisyyttä.

Jokin Rosita Luun levyssä kuitenkin tänäänkin häiritsee. Nimittäin sen kannet, joiden suunnittelun johtotähtenä tuntuu olleen se, että esittäjän ja levyn nimi jää varmasti epäselväksi. Sekamelskasta ei saa mitään tolkkua, jos ei tiedä, mitä käsissään pitää.

Itse levyssä ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitään vikaa. ”Keskitempo 145”, vitsaili Tervo vuosi sitten yhtyeen tulevasta levystä. Muusikko valehteli, mutta ei se mitään. Maaginen elävä -levystä tuli luultavasti parempi tällaisena, hieman hitaampitempoisena. Kyllä tässä vähintään Samettisuun tasolla ollaan, ehkä ylikin.

Olen sua vastassa on levylle hieno lopetus. Se välittää juuri sitä lohdullisuutta, mistä yhtye taannoin mainitsi; bassokitarakin tunnelmoi rauhoittaen, ja ainakin kuvittelen kuulevani laulumelodioissa Gösta Sundqvistin hienovaraista vaikutusta. Kevyitä nyökkäyksiä Leevi And the Leavingsin suuntaan saattaa kuulla myös vaikkapa raidassa Loistava tulevaisuus tai levyn kantrahtavassa, leppoisassa nimikappaleessa. Sundqvistin yhtyeen vaikutusta kanavoidaan 2020-luvulla paljon heppoisemmallakin – ja varsinkin osoittelevammalla – näkemyksellä kuin Rosita Luun tapauksessa. Tällaisena sen ottaa vastaan ilolla.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua