Asko Sahlbergin Antonius on ihmisyyden ja ajattomuuden monumentti

Asko Sahlberg. Kuvat: Git Sahlberg / Like

Asko Sahlbergin Antiikki-sarja on Antoniuksen (Like, 2026) myötä ehtinyt neljänteen osaan. Tämä kuten aiemmat itsenäiset osat Herodes (2013), Pilatus (2016) ja Pompeius (2024; lue arvio) sijoittuu Rooman imperiumin aikaan, jolloin miehistä vahvimmat – ja nimenomaan miehet – sanelivat maailman menon eikä se meno ollut aina kaunista katseltavaa. Vahvimman oikeuden määrittelivät ensisijaisesti käytettävissä olevat legioonat ja muu väkivaltakoneisto. Kansansuosio oli myös tärkeää ja se oli ostettavissa varoilla, joita saattoi ansaita valloitussodissa. Kylmäävää menoa nykypäivän näkökulmasta. Tai hetkinen, miten tämä tuntuu edelleen jotenkin tutulta?

Marcus Antonius (83 tai 82 eaa. Rooma – 30 eaa. Aleksandria) oli roomalainen korkea hallintovirkamies ja sotapäällikkö, jonka elämänvaiheet kietoutuivat tunnettujen aikalaisten Julius Caesarin, Pompeiuksen ja Octavianuksen (sittemmin keisari Augustus) kanssa, puhumattakaan pienemmistä viskaaleista kuten Cicero, Brutus, Cassius, Crassus, Herodes ja Clodius.

Antoniuksen elämänvaiheita on toki kuvattu aiemminkin, siinä määrin ne ovat kiinnostavia. Tunnetuin lienee William Shakespearen näytelmä Antonius ja Kleopatra sekä Joseph L. Mankiewiczin elokuva Kleopatra (1963), joissa Antoniuksen rinnalle ja ohitsekin nousee hänen elämänsä nainen, Egyptin kuningatar, jumalainen Kleopatra. Ansaitun sijansa Kleopatra saa Sahlberginkin käsittelyssä, mutta kirjan päähahmo on selkeästi Antonius, jonka ajatusten uupumattomana tulkkina Sahlberg upeasti toimii.

Kun kyseessä on historiallisia tapahtumia tunnollisesti kuvaava teos, varsinaisesta juonesta tai sen käänteistä ei lukijan eikä kriitikon tarvitse kantaa huolta. Tapahtumat kuvataan niin kuin kirjoitettu on. Historiallisten romaanien painolastina on joskus kirjoittajan vilpitön halu lukijaa auttaakseen taustoittaa tapahtumia, mikä on omiaan lisäämään sekä sivumääriä että tekstin raskautta. Sahlberg välttää tämän keskittymällä vain niihin tapahtumiin, joilla on merkitystä Antoniuksen näkökulmasta. Tosin niitäkin riittää. Nimiä, perhesuhteita ja taistelupaikkoja ponnahtelee sivu toisensa jälkeen. Mutta aika ja tapahtumat kulkevat vääjäämättä eteenpäin ja jos nimet unohtuvat, sille ei voi mitään.

Nuori mies etsii itseään ja löytää sotilaan

Sahlberg kuvaa tunnettuun ja hyväosaiseen roomalaisen perheeseen syntynyttä Antoniusta kuin lähikameralla. Nuorena isättömäksi joutunut perheen vanhin poika saa kannettavakseen isänsä jättämän suuren velkataakan, joka seuraa häntä varjon lailla läpi koko elämän. Kauppamieheksi ei voi alentua, joten sotilaan ja erityisesti päällikön ura on kelpo vaihtoehto talouden turvaamiseksi. Pienoisella onnenkantamoisella kokematon nuorukainen pääseekin sotapäällikön toimiin ja siitä alkaa jatkuva sotiminen eri puolilla valtakuntaa, Juudeassa, Parthiassa, Armeniassa, Makedoniassa ja Galliassa, jossa erityisesti hänen suhteensa Julius Caesariin syvenee. Ja tietysti Egyptissä, jossa hän auttaa Kleopatraa pääsemään valtaan ja siinä pysymään.

Poliittisen uransa huipulla Antonius on Caesarin murhan jälkeisissä myrskyisissä oloissa ns. toisessa triumviraatissa, jossa hän jakaa sekä vallan että Rooman valtakunnan alueet Octavianuksen ja Lepiduksen kanssa. Etupiiriajattelua roomalaisittain.

Äijämeininkiä Roomassa

Tämä on miesten maailma, jossa tapellaan, tapetaan, ryypätään ja naidaan mielin määrin. Heikot sortuvat elon tiellä, mutta vahvimmat, ovelimmat, rikkaimmat ja röyhkeimmät porskuttavat. Tasavallan nimiin sentään kaikki vannovat, kuningasta tai diktaattoria ei kunniakas tasavallan perintö salli. Sotasaavutukset palkitaan triumfikulkueilla ja kansansuosiolla, jota voi aina ostaa lisää rahaa jakamalla. Sahlbergin teksti heijastaa sopivasti tätä kovuutta; dialogi on paikoin lähes jerrycottonmaista ilman liikoja hienovaraisuuksia tai tulkinnanvaroja.

Niinä aikoina, jolloin Antonius ei ole sotaretkillä, hän yrittää elää normaalia ylemmän yhteiskuntaluokan elämää juonittelujen ja salaliittojen kyllästämässä Roomassa, jossa selkään puukottaminen on sekä kuvainnollinen että kirjaimellinen ilmiö. Sahlberg piirtää Antoniuksesta hahmoa, jossa ulkokuoren kovuus peittää alleen mielen herkkyyden ja luonteen heikkoudet. Näillä ominaisuuksilla varustettuna Antonius osoittautuu kuitenkin kelpo selviytyjätyypiksi.

Kaiken takana ovat naiset

Perhe-elämää Antonius yrittää harjoittaa elämänsä aikana yhteensä viiden vaimon kanssa, joista Kleopatra on tietysti tärkein, mutta ei Fulviakaan ollut merkityksetön:

”Tiedätkö mikä on kenties paras ominaisuuteni?” ”Mikä?” ”Viisauteni on karttunut siinä määrin, että ymmärsin lopulta hankkia älykkään vaimon.”

Vaikka äijäkulttuurin maailmassa ollaankin, Sahlberg piirtää hienovaraisen ja tarkan kuvan miehestä, jolla on näennäisestä kovuudestaan huolimatta kyky herkästi kuunnella puolisoidensa ajatuksia ja usein niitä noudattaakin. Viisaiksi naisiksi nousevat niin Kleopatra ja Fulvia kuin myös Octavianuksen sisar Octavia sekä erityisesti Antoniuksen äiti, joka saapumisillaan ja läsnäoloillaan toimii kuten äidit yleensäkin pojilleen: joko saavat raivon partaalle tai sitten lohduttavat ja antavat anteeksi kaiken.

”Ja sitten me ryypättiin”

Perhe-elämästä huolimatta Antonius elää railakasta elämää, jota leimaa ankara viinin nauttiminen, illoin, öin ja aamuinkin. Ruukullinen ja toinenkin jaetaan ja menee se joskus kokonaankin kurkusta alas, voiton kunniaksi tai tappion takia tai sitten muuten vaan. Meno on kuin Taula-Matilla Kiven Seitsemässä veljeksessä: ”Ja sitten me ryypättiin.” Tarkasti Sahlberg kuvaa Antoniuksen krapulatkin.

Oliko Kleopatra noita, jumalatar vai sittenkin vain vahva hallitsijatar ja lumoava nainen? Tätä Antonius tuntuu pohtivan elämänsä loppuun asti. Kleopatran kanssa Aleksandriassa vietetyt vuodet ovat Antoniukselle onnen aikaa, poissa paha maailma ja sen rahahuolet, politiikan juonet ja jatkuva sotiminen.

Lopun lähestyessä ja vallantavoittelija Octavianuksen armeijoineen lähestyessä pariskunta pohtii lähtemistä kauas pois, kenties etelään, Nubiaan tai jonnekin. Mutta Kleopatran oletettu jumaluuskaan ei auta. Pariskunnan mystisiä loppuvaiheita Sahlberg ei kuvaa romaanissa vaan sen jälkisanoissa.

Aika nielee kaiken

Sahlbergin teos on monumentti, eikä pelkästään sivumäärältään. Se ei nosta Antoniusta sankarin jalustalle vaan tekee hänestä ihmisen. Teos on ihmisyyden ja ajattomuuden monumentti. Historian hahmon herättäminen henkiin kirjan sivuille vaatii ponnistelua tuon henkilön pään sisään pääsemiseksi, tarkkaa mielen ja sen liikkeiden tunnistamista sekä hienoviritteistä kykyä kirjoittaa havainnot eläväksi tekstiksi. Tämän Sahlberg tekee taidolla, kuten odottaa sopiikin.

Elämän rajallisuus kaikissa muodoissa sekä ajan vääjäämätön vyöryminen eteenpäin on Sahlbergillä toistuva teema, niin nytkin:

”Ajalla ei ole kiirettä, se ei ala eikä pääty; sille voivat tuskin mitään edes jumalat. Toisin on ihmisen laita, myös minun laitani – nytkin huomasin mieliharmikseni, juuri aamun viattomuudesta nauttiessani, että minua alkaa ajaa kiire huomisiini.”

Jälkisanoissa Sahlberg kertoo tulevansa kuvaamaan myöhemmin myös keisari Augustuksen vaiheita. Hyvä uutinen!

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua