Veres ei herätä suuria intohimoja mutta on silti kaivattu avaus uudelta käännössarjakuvien kustantamolta

Beth Hetland. Kuvat: Beatrice Tiblier / Turtana

Uusi Turtana-kustantamo julkaisee laadukasta käännössarjakuvaa suomeksi. Tällaiselle toiminnalle on aidosti tarvetta. Käännössarjakuvaa ilmestyy vuosittain ihan kiitettävästi, mutta leijonanosan vievät ranskalais-belgialaiset klassikot, stripit, nuorisolle tarkoitetut sarjat ja Tex Willerit. Jäljelle jää vähäisesti aikuisille suunnattua ja kokonaisteoksina toimivaa sarjakuvaa.

Turtanan ensimmäiseksi julkaisuksi on valittu Beth Hetlandin kauhuteos Veres (2026). Alkuperäisteos Tender on julkaistu vuonna 2024 ja sai kehuvan vastaanoton. Kirja voitti Lynn Ward -palkinnon ja oli ehdolla Bram Stoker -palkintoon. Englanninkielinen uusintapainos on tulossa Fantagraphicsilta tämän vuoden syyskuussa.

Veres on hyvä käännösnimi. Sana tuo esiin toisia puolia kuin alkutekstin tendermutta pysyy uskollisena teoksen hengelle.

Veres kuvaa Instagramissa esiteltävistä saavutuksista haaveilevan Carolannen elämää. Hän viettää kissansa kanssa hiljaista suurkaupungin sinkkuarkea. Valkokaulustyön ja lemmikin lisäksi ympärillä on naispuolisten ystävien piiri, välit perheeseen ovat katkenneet tai heikot. Carolannessa on kuitenkin myös pimeä puoli: hän on myrkyllisen kateellinen ystävilleen näiden parisuhteista ja auvoisista somekuvista.

Yllättäen kaikki muuttuu. Carolanne on stalkannut jo pidempään miestä, joka on viereisessä toimistokopissa työskentelevä Lee. Sattuman kautta paljastuu, että mies on yhtä lailla kiinnostunut Carolannesta. Pian seurustellaan, asutaan yhdessä, yritetään lasta. Mutta onko kyse rakkaudesta vai pakkomielteestä? Pariskunta elää todeksi normaaliutta, jota Carolanne pitää tavoiteltavana. Yöllä hän seisoo sängyn vieressä tuijottamassa Leetä kuin arvioidakseen hänen kelpoisuuttaan. Ajassa ees-taas liikkuva tarina avaa tragedian koko kerroksen.

* *

Carolanne ajaa itsensä syöksykierteeseen pyrkiessään kohti sisäistämäänsä ihannetta. Vastoinkäymiset murentavat hänet, koska ne rikkovat kiiltokuvan. Teokseen hiipii kehokauhun elementtejä, jotka tiivistyvät hiuksiaan, kynsiään ja muutakin kehoaan pureskelevan ja raskaaksi haluavan Carolannen tapaan ahmia lihaa.

Naispuolisen kehokauhun ja sisäistettyjen normien kuvauksena teos houkuttelee vertaamaan itseään esimerkiksi The Substance -elokuvaan (2024; lue Antti Selkokarin arvio). Tosiasiassa läheisempi sukulainen on viime vuosina paljon positiivista huomiota kerännyt ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Mariia Niskavaaran lyhytromaani Ester, teurastaja (lue Anna Hollingsworthin arvio; Kosmos, 2025). Niin Vereksessä kuin Esterissä lihallisuus, halu toteuttaa normeja ja ote elämästä lipeävät päähenkilön käsistä sielun viemäriin.

Esterin tarina on silti hauskempi ja sarkastisesti optimistinen. Vastoinkäymisistä huolimatta voimme ajatella sankarittaren olevan onnellinen kuin Camus’n Sisyfos. Carolannen tapauksessa on toisin. Hän ei herää kritisoimaan elämäänsä mutta ei myöskään opi hallitsemaan painajaistaan. Jos avaimet pelastukseen olisivat tyrkyllä, teoksen kauhuelementti ei toimisi.

Teoksen takakannen väitettä kehokauhun miehisyydestä ja teoksen rikkomasta lasikatosta en aivan ymmärrä. Erityisesti viimeisen parin vuosikymmenen aikana on julkaistu paljon hyvän vastaanoton saanutta naisten tekemää tai naiskokemukseen keskittyvää kehokauhua muun muassa elokuvan ja kirjallisuuden puolella, mutta lajityypissä on ollut jo paljon pidempään feministisiä ja vinokkaita elementtejä.

Väite on erikoinen myös siksi, että kehokauhu on Vereksessä vain yksi osa. Teos tähtää psykologiseen kurimukseen, jossa syövereissä ruumiin runteleminen on oire, ei pääasia. Erotuksena moniin muihin kehon groteskiutta mutusteleviin luomuksiin, kyse ei ole fantasiasta, sadusta tai scifistä, vaikka teosta jaksottavat Carolannen hurjiksi yltyvät unikuvat.

* *

Vereksen suurimmat kompastuskivet ovat mielenterveystrillereiden kliseet. Mikään kertomuksessa ei yllätä, jos on katsonut elokuvan tai true crime -dokumentin, jossa päähenkilön iso pyörä alkaa heittää. Kertomus sisältää tyypillisiä murheellisuuksia ja eskaloituvaa julmuutta, jotka lukija osaa arvata ennalta jo ensisivuilta lähtien.

Voi olla, että olen vain turtunut väkivallan esityksiin, mutta teoksen kehokauhu ei lukuisista niljakkaista lähikuvista huolimatta hetkauttanut. Vahvimmillaan Veres on silloin, kun se ilmaisee alleviivaamatta päähenkilönsä heteronormatiivisen elämän väkinäisiä totunnaisuuksia. Tarkoituksellisesti itseään toistavissa ruuduissa Carolanne siivoaa, kokkaa ja istuu nojatuolissaan mutta ei valita vaikka luultavasti kannattaisi. Tämä on elämää, jota hän haluaa tai luulee haluavansa. Kun mielen juna syöksyy raiteiltaan, Carolanne ei keksi muuta kuin seisomisen yhdessä ja samassa huoneessa, jotta tunnit kuluisivat nopeammin.

Samoin Lee kulkee automaatiolla, vaikka elää samanlaisessa luulomaailmassa. Mies käy töissä, nainen hoitaa kodin. Onko kumpikaan oikeasti kiinnostunut kumppanistaan? Kumpainenkin hahmo on kävelevä ”red flag”, niin kuin muodikkaasti (ja usein typerästi) sanotaan. Carolanne on manipulatiivinen, ja Lee käyttäytyy tunnesokeasti. Molemmat kärsivät salassa.

Tällainen henkilöluonnostelma herättää tietysti kysymyksen siitä, kuinka paljon sarjakuvan tekijä säälii Carolannea vai onko joukossa itsetyytyväistä sadismia. Kaikki me olemme jossain määrin normiemme orjia, mutta erityisesti viime vuosina tekojemme vaikutusten tiedostaminen ja yhteiskunnan vastavuoroinen vaikutus omaan käytökseemme ovat olleet niin paljon esillä lehdissä, somessa ja televisiossa, että juuri kukaan ei ole näiltä aiheilta välttynyt – pitää niitä merkittävinä tai ei. Siksi hyvää tarkoittava, sanomallinen taide näyttää helposti pelkältä median keskustelunaiheiden toistamiselta.

Ja onko Carolanne todella niin omassa maailmassaan, ettei ole koskaan törmännyt mediakritiikkiin? Pitääkö meidän sääliä häntä siksi, että tiedämme paremmin? Emme opi hänestä juuri muuta kuin hänen pakkomielteensä. En voi olla ajattelematta, että Hetland tekee Carolannesta olkinuken naisesta, joka astuu sokeana karhunrautaan kerta toisensa jälkeen.

Ongelma ei ole siinä, etteikö näin yksitotisia tyyppejä olisi. ”Tiedostavan” ihmisen tekemänä luonnostelmana tällainen ihminen vain on harvoin muuta kuin karikatyyri. Tässä tapauksessa kyseessä on tarina naisesta, joka ei ymmärrä pinnallisuutensa aiheuttavan sisäistä tuhoa. Hintana on, että Veres jää, ironisesti, aika ulkokultaiseksi kauhukuvaelmaksi, jossa mielenterveysongelmien puhkeaminen eskaloituu genren fania tyydyttävällä tavalla aina uuteen crescendoon.

* *

Visuaalisesti Hetlandin ilmaisu on selkeälinjaista. Yhdellä sivulla on lähes aina kolmen rivin edestä ruutuja, vaikka ruutujen määrä vaihtelee. Teos on pääosin mustavalkoinen – tai oikeammin sinivalkoinen – mutta käyttää vahvoja päävärejä tehokeinona niin painajaisissa kuin joissain emotionaalisissa kohtauksissa, esimerkiksi Carolannen ystävän häitä kuvaavilla sivuilla.

Viivanjälki on selkeää. Hahmot ovat hiukan pätkiä, tanakoita ja lapsekkaita kuin sanomalehtien hupistripeistä. Henkilöt ovat usein keskenään samanpaksuisin viivoin piirrettyjä ja heti tunnistettavia. Joskus hahmojen piirteitä korostetaan erityisesti lähikuvissa ohuemmalla viivanjäljellä. Tämä ilmenee erityisesti niin fyysisten kuin emotionaalisten varjojen ottaessa kertomuksesta vallan. Painajaiskuvissa taas ryöppyää tunnelmallisia yksityiskohtia. Ulkoasu korostaa tapahtumien groteskeja käänteitä.

Kritiikkini teosta kohtaan ei ole moite aloittelevan Turtanan kustannuslinjalle. Päinvastoin, teoksen suomentaminen on ollut perusteltua. Toivottavasti kustantamo tekee tulevaisuudessa lisää rohkeita valintoja. Teos on kovakantinen, taitettu ammattimaisesti, painettu laadukkaalle paperille ja Sauli Santikon käännös viimeistelee kokonaisuuden. Kaikki tuki siis julkaisijalle!

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua