Karoliina Kudjoi (Viiva-Liisa). Kuva: Petteri Aartolahti

Antti Mikkolan käsikirjoittama ja ohjaama Teatteri Telakan Kuningatarhillo on hillitön ja makaaberi. Tämä on parasta Mikkolaa! Hänellä on satiirin ja ironian tajua. On hauska katsoa esitystä, joka on ennalta-arvaamaton. Vaikkei tiedä höykäsen pöläystä siitä mitä tapahtuu seuraavaksi, sitä odottaa uteliaana.

Kuningatarhillo on kiinni tässä ajassa ja kurkottaa samaan aikaan sielun syvyyksiin. Se on satiiri vallasta, ruumiista, sosiaalisesta mediasta ja klikkiotsikoista. Se on tarinaa tekoälystä, joka hivuttaa itsensä ovelasti jokapäiväiseen elämäämme ilman että meillä itsellämme on siihen paljoakaan sanomista. Oikeastaan ketään ei kiinnosta, mikään.

Ryvettyneen naispoliitikon pää on säilötty Kokoomuksen koulutuskeskuksen maakellariin muiden poliittisten ruumiiden joukkoon. Oikeisto tarvitsee presidentinvaaleihin naisehdokkaan, ja Viiva-Liisan pää kaivetaan naftaliinista. Vastassa on vihervasemmiston ehdokas Essi Persikka, joka käyttää häikäilemättömästi omaa ruumistaan poliittisena pääomana. Myös Viiva-Liisan mies Vema on valmis laittamaan kroppansa likoon vaimonsa poliittisen comebackin puolesta. Kuka yhdistää päänsä ja ruumiinsa tavalla, joka takaa vaalivoiton?

Tanjalotta Räikkä, Antti Mankonen ja Karoliina Kudjoi. Kuva: Petteri Aartolahti

* *

Kuningatar-näytelmän ensimmäinen osa Kuningatarleikit nähtiin Teatteri Telakalla vuonna 2011. Siinä keskiössä oli murhasta syytetty perheenäiti, dopingista epäilty entinen huippuhiihtäjä sekä kostonhimoinen katkeroitunut kansanedustaja. Kantaesityksensä saanut Kuningatarhillo on Kuningatarleikkien nykypäivässä operoiva sisarteos. Mukana ovat samat elementit: halu, epätoivo ja väkivalta, jotka toimivat sekä yksityisessä elämässä että valtapolitiikassa.

Oikeistopopulismin nousu Euroopassa on tosiasia. Silloin kuin maailma on epävakaa ja sota ja köyhyys kolkuttaa oville, otetaan käyttöön menneisyyden arvot ja asenteet. Koti, uskonto, isänmaa. Huivit päähän ja kirkkoon. Pienennetään piiriä ja kavennetaan oikeuksia. Huojuvina aikoina menneen maailman kuviteltu turvallisuus rauhoittaa.

Kuningatarhillossa haudasta kaivetaan menneisyys konkreettisesti, eli turhautuneisuus ja tukahdutettu kiukku pääsee Viiva-Liisan päästä valloilleen. Aviomies katkaisi aikoinaan puolisonsa pään, että ruumis mahtuisi paremmin mattorullan sisälle.

Kuulostaa hurjalta. No, jos uutisia lukee, niin normipäivä.

Kehollisuus on usein hankalaa, mutta ilman kehoa on vaikea olla uskottava. Päivänpolitiikassa riittää usein pelkkää jargonia puhuva pää. Toisaalta tekoälyn kanssa flirttailu ja runkkaaminen on helpompaa, kun toinen vastaa aina kyllä, ja rakastaa.

* *

On ne epeleitä!

Näyttelijät ovat omaa luokkaansa. Karoliina Kudjoi Viiva-Liisana, Tanjalotta Räikkä Essi Persikkana ja Antti Mankonen Vemana pursuavat energiaa, uhmaa ja uhoa, he klinkkaavat ja hinkkaavat. On ne epeleitä, tarkkaa näyttelijäntyötä on ilo katsoa. Bonuksena trioon liittyy videon kautta neljänneksi Tekoäly, vaikuttava Liila Jokelin.

Perttu Sinervon pelkistetty lavastus antaa tilaa tekijöille ja Ella Kauppisen pukusuunnittelu napsahtaa paikoilleen napakasti yhtä lailla ”Seijan” alaruumiin liitännässä kuin Veman liehuhelmoissa. Myös tekniikka toimii loistavasti. Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelulle erityishatunnosto. Millintarkasti suunnatut katseet tuovat puhuvien päiden ajatukset uudelle tasolle.

Tekoäly Liila Jokelin ja Antti Mankosen esittämä Vema. Kuva: Petteri Aartolahti

* *

Tekoäly vs. jumala

Sekä tekoälyn että jumalan antamat faktat ja teot kannattaa aina tarkastaa, että menevätkö ne kuten Strömsössä. Esitys pohtii myös kehon tarpeellisuutta. Mihin sitä enää tarvitaan; tekoäly hoitaa seksuaalisen kanssakäymisenkin virtuaalisesti.

Mutta läheisyyttä tarvitaan, kosketus on oleellinen osa ihmisyyttä. Sielu onkin sitten oma ”luokka ja liikutus”. Kun puhutaan sieluttomasta ihmisestä, tarkoitetaan yleensä kylmää, kolkkoa ja tunteetonta. Kuulostaa tekoälyltä.

On vaarallista ajatella, että tekoäly hoitaa kätevästi kaiken, mutta sen toimintaympäristö on toinen. Kun laajennetaan ajatusleikkiä, kuten Kuningatarhillo-näytelmässä, olisi hyvä miettiä millaista maailmaa me olemme luomassa ja minkälaista yhteiskuntaa haluamme.

Suomalainen muinaisusko on pohtinut, että on olemassa kolme sielua: henki on pitänyt yllä ihmisen ruumiintoimintoja, sielun synonyymi itse on vastannut tietoisuudesta ja haamu ihmisen hyvinvoinnista. Vielä 1900-luvulla on uskottu, ettei nukkuvaa saisi herättää äkisti, sillä ihmisen sielu, itse, saattaisi olla hänestä kaukana eikä välttämättä ehtisi löytää takaisin.

”Olemmeko hävittämässä paikan, jossa sielu – tai edes jokin sielukas – voisi toteutua. Se kysyy mitä ihmisestä jää jäljelle, kun vallan keskus on poissa, ruumis muuttuu välineeksi ja sielu etsii kotiaan”, pohtii ohjaaja Antti Mikkola käsiohjelmassa.

Ehkä saamme tähän asiaan lisäselvitystä mahdollisesti trilogiaksi laajenevan Kuningatar-näytelmän kolmannessa osassa.

Maarit Saarelainen

Kuningatarhillo

• Ohjaus ja käsikirjoitus Antti Mikkola
• Näyttämöllä Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen, Tanjalotta Räikkä
• Videolla Liila Jokelin
• Lavastussuunnittelu Perttu Sinervo
• Pukusuunnittelu Ella Kauppinen
• Valo- ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen

Kantaesitys Teatteri Telakalla Tampereella 1.8.2026. Esityksiä 13.12. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua