Kuva: Vastapaino
KIRJAT | Suomessa on vain muutama ekokylä. Ekokylät-kirjassa Saraleena Aarnitaival asettaa niille kovia tavoitteita maaseudun elvyttämisestä kapitalismin kumoamiseen.
”Ehkä ekokylän perusteeksi riittäisi hyvän ja mahdollisimman ekologisen elämän tavoittelu.”
ARVOSTELU

Saraleena Aarnitaival: Ekokylät – Opas yhteisölliseen omavaraisuuteen
- Vastapaino, 2026.
- 335 sivua.
Tartuin kirjaan Ekokylät (Vastapaino, 2026) toivoen, että siinä kerrotaan suomalaisista ja ehkä kansainvälisistäkin ekokylistä. Kirjassa on kuitenkin vain kolme esimerkkiä ekokylistä. Kymmenen sivun verran kerrotaan Keuruun, Kurjen ja Livonsaaren ekokylistä. Muutoin kirja kuvaa ekokylän yleisiä toimintaperiaatteita tai -tavoitteita, ja vielä varsin yleisellä tasolla niin että yhteys ekokyliin jää välillä kovin etäiseksi.
Sarleena Aarnitaival on kyllä haastatellut viittätoista ”ekokyläläistä”, mutta tekstistä ei ilmene, mitkä osiot perustuvat näihin haastatteluihin ja mitkä laajaan kirjalliseen aineistoon (tekstiin ei ole merkitty lähdeviitteitä) ja mitkä päätelmät ovat kirjoittajan omia mielipiteitä. Tavataanko ekokylissä esimerkiksi puhua puista, sammalista ja sienistä monikon kolmannessa persoonassa?
Kirjan rakenne on selkeä. Ensin kerrotaan maapalloa uhkaavista ekologisista kriiseistä, joihin omavaraisuuteen pyrkivät ekokylät ovat eräs vastaus. Sitten kuvataan ekokylän perustamiseen liittyviä kysymyksiä ja käydään läpi eri elämänalueita, kuten ekologinen asuminen ja liikkuminen, luonnonmukainen puutarhanhoito, ”toisenlajisten eläinten” pito, luomuviljely, jatkuvaan kasvatukseen perustuva metsänhoito, yhteiselämän periaatteet ja käytännöt eli sosiaalinen osaaminen ja suhtautuminen rahatalouteen. Lopuksi kerrotaan lyhyesti kolmesta suomalaisesta ekokylästä.
Plussaa teokselle annan sisällön kattavuudesta. Jotta voidaan puhua ekokylistä, toiminnassa tulee etsiä ekologisia ratkaisuja kokonaisvaltaisesti niin asumiseen, työntekoon, liikkumiseen kuin kulutukseen. Aarnitaival esittelee luontoystävällisten ratkaisujen perusteita, mutta myös monia käytännön vinkkejä kanalan suunnittelusta nokkosveden valmistamiseen ja puutarhan vuoroviljelystä punamullan keittämiseen. Vinkit tarjoavat heuristisia ideoita kaikille ekologisemmasta elämäntavasta haaveileville, ei vain ekokyläläisille.
Kirja alkaa noin 60 sivun tiukalla talouskasvun, uusliberalismin ja kapitalismin kritiikillä. Jäin miettimään, kuvaako se haastateltujen ekokyläläisten vai kirjoittajan maailmankatsomusta. Aarnitaival puhuu monikriisistä, jonka aiheuttaja on elämää tuhoava ”kannibaalikapitalismi” (Nancy Fraserin käsite) ja väittää että ”(l)iberaali demokratia on osoittautunut kyvyttömäksi ohjaamaan välttämätöntä muutosta, jolla katastrofin kiihdyttäminen pysäytettäisiin”. Hän arvostelee teknologiavetoista vihreää siirtymää ja uskoo muutoksen lähtevän paikallisyhteisöistä ja niiden antikapitalistisesta verkostoitumisesta, jossa ”kilpailulle, suorittamiselle ja jatkuvalle rikastumisen tavoittelulle ei olisi tarvetta”.
Toisaalta kirjassa todetaan, että ekokylät ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden perustajilla ei ole yhtenäistä poliittista tai uskonnollista maailmankuvaa. Ehkä siksi olisi ollut voinut myös esitellä erilaisia maailmankatsomuksellisia perusteita lähteä rakentamaan ekokyliä. Toki niistä yksi keskeinen on varmasti nykyisen elämäntapamme aiheuttama ekokriisi, tai ”monikriisi”. Tuskin kaikissa ekokylissä kuitenkaan markkinataloutta, vihreää teknologiaa tai liberaalia demokratiaa halutaan hylätä, ja eräissä ekoyhteisöissä yhdistävä perusta on kristillinen, teosofinen tai muu uskonnollinen maailmankatsomus.
* *
Tutustuin itse toimittajana suomalaisiin ja ruotsalaisiin ekokyliin 1980- ja 1990-luvuilla. Havaitsin, että monissa niistä oltiin edelläkävijöitä ns. vihreässä siirtymässä – jo ennen kuin tuota sanaa oli keksittykään. Aurinkopaneelit, pientuulivoimalat, kompostikäymälät, kasvis- ja luomuruoka ja energiansäästötalot olivat ekokylissä ensimmäisinä käytössä. Silloin puhuttiin paljon pehmeästä teknologiasta, joka säästi luonnonvaroja, perustui uusiutuvaan energiaan ja mukautui ihmisten tarpeisiin. Minusta käsite olisi käypä edelleen.
Ekokylien määrä ei kuitenkaan ole kasvanut noista ajoista niin kuin nuorena vihreänä idealistina oletin. Aarnitaival arvelee, että Suomessa on ollut vuoden 1980 jälkeen noin 70 ekokylää, joista moni on lakkautettu. Hänen mukaansa ekokyliä olisi nyt toiminnassa noin 40. Jos mukaan lasketaan pienehköt yhteisöt, niitä ehkä sen verran onkin. Varsinaisia useamman talon tai asunnon kyliä ei liene kymmentäkään. Jostain syystä ekokylistä ei Suomessa ole kasvanut sellaista yhteiskunnallista liikettä kuin esimerkiksi Ruotsissa, Tanskassa ja monissa muissa maissa. Tätäkin kysymystä kirjassa olisi voinut pohtia.
Yksi vastaus saattaa olla siinä, että pienissä maaseutukylissä eletään edelleen – maatalouden murroksen jälkeenkin – varsin yhteisöllisesti. Naapuriapu ja erilainen yhteistyö on luonteva osa monien ihmisten arkea. Kun yhteiskunnan palvelut ovat harvenneet, on omaehtoinen toiminta lisääntynyt. Eräs esimerkki tästä on REKO-ruokarengastoiminta. Sen piirissä on yli 270 REKO-ruokarengasta ja tuottajia on yli 1400.
Vaikka ekokylistä ei kasvaisi merkittävää yhteiskunnallista liikettä, niissä eläville ihmisille ekokylät kyllä tarjoavat merkityksellisen yhteisön. Ekokylillä voi olla tärkeä rooli myös ympäröivän kyläyhteisön elämässä, jos yhteisöt avautuvat ja verkostoituvat ulospäin.
* *
Elämme epävarmuuden aikoja, jolloin yksi uusi trendi saattaa olla se, että maaseudun autioituvissa kylissä viriää uutta elämää, jossa ”kilpailulle, suorittamiselle ja jatkuvalle rikastumisen tavoittelulle” ei ole tarvetta. Edullinen asuminen, luonnonläheisyys, pienimuotoisen viljelyn, marjastuksen, kalastuksen, metsästyksen ja eläintenpidon mahdollisuus sekä kylien yhteisöllisyys saattavat synnyttää maallemuuton vastavirran reaktiona asumisen ja elämisen kalleuteen keskuskaupungeissa.
Tällaista liikehdintää voisi myös yhteiskunta tukea esimerkiksi erilaisin verohelpotuksin. Niihin voisi kytkeä myös ”vihreän siirtymän” aloitteita, kuten tukea energiaremonteille, sähköautoille ja luomuruoan tuotannolle.
Tällaisia omaehtoisia uuskyliä voisi alkaa kutsua vaikka ekokyliksi.
Pauli Välimäki
Kirjoittaja on saanut Suomen Tietokirjailijat ry:n apurahan tietokirjakritiikkien kirjoittamiseen.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sinua varten on myrskylinnun terävä hiljaisuus – arviossa Paula Sankelon Iso valkea
KIRJAT | Jos haaveilet risteilystä pohjoisnavalle, kannattaa perehtyä asiaan tämän runoteoksen parissa – voi olla, että mielesi muuttuu.
Svenja Falkin Häviön päivät kertoo ihmisistä natsi-Saksan viimeisinä päivinä, vanhan ja uuden ajan saranakohdassa
KIRJAT | Svenja Falk kuvaa päiväkirjanomaisesti tapahtumia Flensburgissa ajanjaksolla, joka oli Saksan romahduksen kulminaatiopiste.
Mies, joka rohkeasti valehteli elämänsä – arviossa Monika Helferin Leijonamieli
KIRJAT | Monika Helfer kuvaa veljensä polun juuri niin kuin vuorimaassa kulkeva sen näkee. Minkä hyvänsä käänteen takana voi odottaa syöksy rotkoon.
Sanna Koposen esikoisdekkarissa lähisuhdeväkivalta on lähtökohta kostolle – arviossa Katkeruudella -Sara-
KIRJAT | Sanna Koponen on kirjoittanut psykologisen trillerin, joka paljastaa hiljalleen särön herttaisen oloisen nuoren naisen psyykessä.



