Johdatus häpeän ja kelvottomuuden teologiaan – arviossa Paavo Kettusen Kelpaanko minä?

Kuva: Väyläkirjat

Kelpaamisen ja riittämättömyyden tunteet ovat varmasti tuttu kokemus jokaiselle jossakin elämänvaiheessa tai -tilanteessa. Syyllisyyttä, häpeää, hyväksyntää ja suomalaista rippiä aikaisemmissa julkaisuissaan käsitellyt käytännöllisen teologian professori emeritus Paavo Kettunen jatkaa näistä teemoista uusimmassa teoksessaan keskittyen kuitenkin kelpaamisen kysymykseen.

Aikaisempien teosten painosten tultua loppuunmyydyiksi kysyntää uudelle kirjalle on ollut jo pidemmän aikaa. Nyt ilmestynyt teos Kelpaanko minä? 1 – Haasteina riittämättömyys, itsetunto ja uskonnollinen kelpaaminen (Väyläkirjat, 2026) on ensimmäinen osa kaksiosaisesta kirjasarjasta, seuraava osa julkaistaan ensi vuoden puolella.

Nyt julkaistu teos käsittelee kelpaamista ja kelpaamattomuutta eri näkökulmista ja jakaantuu kuuteen päälukuun, joiden käsitteet voi tiivistää avainsanoihin tunne ja identiteetti, häpeä ja kelpaamattomuus ja häveliäisyys. Aiemmista teoksista tuttujen teemojen rinnalle ovat ilmaantuneet kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tarkastelut. Nämä käsitteet ja teemat vihjaavat jo itsessään teologiseen tarkasteluun, vaikka kirjoittaja käy vuoropuhelua psykologiaa ja terapiaa käsittelevän kirjallisuuden kanssa.

Alkulukujen orientoivan yleisen osan jälkeen alaotsikoihin ilmaantuvat vahvemmin teologiaan kytkeytyvät käsitteet anteeksiantamisesta, synnistä, Pyhästä, Jumalasta, uskonnollisesta yhteisöstä, armosta ja seurakunnasta. Kirjan rakenne on selkeä, alaviitteet helpottavat lukemista, yhdeksänsivuinen kirjallisuusluettelo kattaa tieteellisiä julkaisuja eri vuosikymmeniltä.

Kirjan keskeinen sanoma liittyy häpeään, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden kokemuksiin ja niiden kohtaamiseen auttamistyössä. Jäsentäessään syyllisyyden ja häpeän eroja Kettunen liittää syyllisyyden syntyhistorian toimintaan, ja tekoihin ja häpeän puolestaan varhaislapsuuden suhdetasoon. Siinä missä syyllisyys herättää pyrkimyksen korjata ja sovittaa ja saada anteeksi, johtaa häpeä eristäytymiseen, vetäytymiseen, piiloutumiseen ja pakoon.

Kettunen kirjoittaa ”häpeän ja kelpaamattomuuden teologiasta”, joka haastaa ”syyllisyys- ja sovitusteologian”. ”Sovitus ja anteeksiantamus eivät ole ratkaisu häpeän ja kelpaamattomuuden ongelmaan”, hän jatkaa. Ihminen voi tuntea syyllisyyttä teoistaan ja sovittaa ja saada ne anteeksi, mutta häpeän ja kelpaamattomuuden kokemusta ei korjata tällä tavalla. Kokemus omasta kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä liittyy ihmisen eksistentiaaliseen olemukseen ja identiteettiin, joista kenenkään ei pitäisi tuntea syyllisyyttä tai joita kenenkään ei tarvitsisi pyydellä anteeksi, vaan tulla hyväksytyksi ja kelpaavaksi vuorovaikutussuhteissaan. Näin kuitenkin tapahtuu esimerkiksi monissa uskonnollisissa yhteisöissä. ”Jos ihminen kokee, että hänen ruumiillinen olemisensa on väärä, myös hänen kokemuksensa Jumalan kuvana olemisesta on haavoittunut”, kirjoittaa Kettunen ja viittaa seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviin kysymyksiin.

Luonteeltaan ”ihanteelliset”, ”mustavalkoiset” ja ”selväpiirteiset” uskonnolliset yhteisöt voivat sulkea ulkopuolelleen erilaisuutta ja voimistaa poikkeavuuden ja häpeän kokemuksia. Tällaisia yhteisöjä ovat kirjoittajan mukaan monet ”vapaat suunnat” ja monet kirkon sisällä toimivat herätyskristilliset piirit. Eroaminen näistä alistavista uskonyhteisöistä voi johtaa eristämiseen ja eristäytymiseen. Näiden yhteisöjen harjoittamasta vallankäytöstä saadaan ehkä lukea jatkossa lisää uusimman aineiston analyysin edetessä. Kettunen pohtii, hakeutuvatko kelpaamattomuutta kokevat ihmiset näihin yhteisöihin vai tuottavatko nämä yhteisöt kelpaamattomuuden kokemuksia. ”Useimmiten lienee kysymys näiden yhteisvaikutuksesta”, hän päättelee.

Kettunen kirjoittaa myös häpeän ihmistä suojelevasta ominaisuudesta. ”Hyvä häpeä on hienotunteisuutta, häveliäisyyttä. Ilman kykyä tällaiseen häpeään ihmisestä voi tulla tahditon, röyhkeä ja toisen tunteista välittämätön. Hän menettää kykynsä asettua toisen ihmisen asemaan ja tunnistaa, miltä toisesta tuntuu. Terveen häpeän puuttuminen estää olemasta empaattinen.”

* *

”Kelpaanko minä?” on kokeneen kirjoittajan käsialaa. Teos perustuu hänen aiempiin julkaisuihinsa, mutta mukana on myös uudempaa kirjallisuutta ja empiiristä aineistoa, josta on viitteitä aineisto-otteissa, mutta joiden tarkempi analyysi lienee tulossa kirjan seuraavassa osassa. Kirjan teologiset ja terapiaa sivuavat tarkastelut ovat maallikon näkökulmasta kiinnostavia. Kirjoittajan akateeminen osaaminen on paketoitu yleistajuiseksi kokonaisuudeksi, joka toimii niin pedagogisesti kuin terapeuttisestikin. Esimerkiksi kuvaukset hengellistä väkivaltaa harjoittavista uskonyhteisöistä toimivat ainakin omalla kohdallani reflektiopintana nuoruusvuosien kipeisiin kokemuksiin. Välillä Kettunen ottaa aihetta sivuten kantaa Itä-Suomen marginaaliseen asemaan päätöksenteossa ja välillä myös yliopistomaailman ansaintaperiaatteisiin.

Emeritus on tietysti hyvin perillä myös oman tieteenalansa nykyjulkaisuista. Fokus olisi ehkä kannattanut pitää teologiassa ja esimerkiksi pastoraalipsykologiassa, sillä dialogi muiden tieteenalojen julkaisujen kanssa perustuu pääosin vuosikymmenten takaisiin lähteisiin. Esimerkiksi viittaukset kiintymyssuhteeseen varhaislapsuudessa biologisen äidin ja lapsen välisenä suhteena vaikuttavat hieman vanhanaikaisilta nykytutkimuksen tunnistaessa jaetun vanhemmuuden ja ydinperhettä laajemmat perhemallit.

Riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteet tuntuvat selittyvän varhaislapsuudella yksilöpsykologian viitekehyksessä, vaikka kirja käsittelee myös yhteisöjä, kuten edellä mainittuja hengellisiä yhteisöjä, joissa näitä kokemuksia esiintyy. Yhteiskuntatieteilijänä mietin yhtymäkohtia esimerkiksi G. H. Meadin käsitykseen minuudesta (Self) minään itsenä (”I”) ja minään objektina (”Me”) tietoisuuden ja identiteetin perustana. Pohdin myös yksilöpsykologiaa laajempaa tulkintaa identiteetin kehittymisestä niin vertikaalisesti koko elämänkaaren aikana kuin horisontaalisesti eri elämänalueilla sekä identiteettiä sosiaalisena konstruktiona. Kirjan toinen osa (2027) käsittelee lähemmin identiteettiin liittyviä kysymyksiä sukupuolen ja seksuaalisuuden näkökulmasta, jolloin näkökulma laajenee toivottavasti myös sukupuolen tutkimuksen suuntaan huomioiden sukupuolen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet unohtamatta niihin kytkeytyviä valtarakenteita. Toisessa osassa on tarkoitus käsitellä myös ns. uuden teknologian, kuten sosiaalisen median tuomia haasteita.

* *

Kelpaanko minä? 1 on yleistajuisesti kirjoitettu tietokirja, mutta siinä on piirteitä myös uskonnollisesta kirjasta. Yhtäältä kirja perustuu Paavo Kettusen aikaisempaan ja nykyiseen tutkimustietoon ja välittää tätä tietoa lukijalle. Toisaalta tekstissä viitataan Raamatun teksteihin, kirjoitetaan Jumala isolla alkukirjaimella, opetetaan hengellistä sisältöä ja tuetaan hengellistä elämää. Kirjan akateeminen anti on paketoitu helposti ymmärrettävään muotoon kenen tahansa lukea. Tekstissä on vahva käytännöllinen ote, mikä sopii terapia- ja muuhun auttamistyöhön, mutta siitä välittyy myös sielunhoitajan lempeä ääni: ”Sinä riität, sinä kelpaat.”

Irene Roivainen

Kirjoittaja on saanut kritiikkien kirjoittamiseen Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua