Sotareportteri löysi tiensä suomalaisten sydämiin – arviossa Maxim Fedorovin Suomi: Ylipitkä oppimäärä

Kuvat: Oleksandr Koretskyi / Docendo

”Minun elämässäni sellainen yksi suuri rakkaus on ollut suomalaiset, ja heille – tai siis teille – haluaisin esittää sydämelliset kiitokseni.”

Tuolla tavalla sydämensä pohjasta kiittelee Suomen kansaa tv-journalisti ja kirjailija Maxim Fedorov uusimmassa tietokirjassaan Suomi: Ylipitkä oppimäärä (Docendo, 2026). Onneksi kiitokset tulevat vasta teoksen lopulla, sillä sen verran hämmentäviltä ne tuntuvat.

”Lopuksi”-luvussa Fedorov esittää kiitoksiaan usean sivun verran. Aluksi hän kiittelee itseään. Hän on kiitollinen itselleen siitä, että innostui aikoinaan suomen kielestä ja Suomesta ja että muutti uuteen maahan eikä ole menettänyt kiinnostustaan vielä 20 vuoden jälkeenkään.

Kaiken kukkuraksi Suomi on ottanut Maxim Fedorovin sydämellisesti vastaan. Nelikymppisenä mies saa kirjoittaa faneistaan, joita hänelle on kertynyt runsaasti ympäri laajaa maata. Hän kertoo jopa sellaisesta ”ongelmastaan”, että ei ole voinut hyväksyä kaikkia halukkaita Facebook-kavereikseen, koska Meta on rajannut kaverimäärän vain 5 000:een.

Kaikkien Suomessa vietettyjen vuosien jälkeen Fedorov voi kiittää itseään hyvästä valinnasta. Aikoinaan Pietarissa ollessaan hänen oli ratkaistava, valitseeko pedagogisessa yliopistossa opiskelujensa kohteeksi puolan vai suomen. Puntari kääntyi puolan tappioksi.

Fedorov valitsi suomen kielen ja päätyi monien vaiheiden jälkeen äitinsä suvun kotimaahan raportoimaan suomalaisille Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta. Puoliukrainalaisenakin hän pitää nykyisin Suomea todellisena kotinaan.

Fanikuntansa Maxim Fedorov on hankkinut palkkatyönsä ohella kirjoittamalla tietokirjoja ja kiertämällä puhumassa kirjastoissa ja kirjamessuilla. Hän on sympaattinen esiintyjä, eikä ole ihme, että kuulijat ovat joukolla ihastuneet.

Fedorov on ollut ahkera kirjoittaja elellessään pommeja putoilevan taivaan alla Kiovassa. Minun Ukrainani (Minerva, 2023; lue arvio) ilmestyi vain kolme vuotta sitten. Seuraavina vuosina julkaistiin Sodan näyttämöt (Docendo, 2024; lue arvio) ja Itsenäisyydestä itsenäisyyteen – Suomi ja Ukraina 1917–1991 (Docendo, 2025; lue arvio). Ukrainan kieliopinkin hän on koonnut.

Kaikki teokset ovat tavallaan omakohtaisia, mutta Suomi: Ylipitkä oppimäärä on sitä eniten. Mikään erityisen avoin tai syvä elämäkerta se ei kuitenkaan ole. Se ainoastaan liitelee yli vuosikymmenten kuvaten samalla kertaa sekä kirjoittajan elon taivalta että tapahtumia sen ympärillä.

* *

Ukrainassa ollaan kovin vähän, Suomessa sitäkin enemmän. Fedorovilla on oiva taito jopa arvostella rakastamaansa maata niin tyylikkään hienovaraisesti, ettei lukija oikeastaan voi pahastua.

Suomi: Ylipitkä oppimäärä on nopealukuinen ja ilmeisesti se on ollut nopea kirjoittaakin. Tajunnanvirta vie kerrontaa vahvasti, ja joihinkin asioihin palataan useaan kertaan.

Valitettavasti tekstiin on pujahtanut joitakin lipsahduksia, jotka eivät ole näemmä pistäneet kustannustoimittajankaan silmään. Vain yhden mainitakseni muistutan Tampereen pormestarin olevan Ilmari Nurminen, ei Ilari.

Tekoäly tosin kertoo, että jopa asiantuntevat lehdet, kuten Kuntalehti ovat kirjoittaneet Nurmisen nimen väärin. Saman lähteen mukaan myös hänen poliittiset vastustajansa ovat kirjoittaneet nimen sosiaalisessa mediassa tahallaan väärin.

Maxim Fedorov väittää, etteivät kaikki suomalaiset osaa hänenkään nimeään oikein. Tieto on todella yllättävä, koska nimi on taatusti yksi helpoimmista venäläisten nimistä. Peräti Helsingin Sanomat on kirjoittanut sen väärin.

Fedorov osoittaa oman kielellisen lahjakkuutensa tarkastelemalla suomea ja sen käyttöä kiinnostavista ja vähän hassuistakin näkökulmista. Lisää luettavaa tekijältä ilmestyy aivan taatusti, mistä fanikunta varmasti innoissaan kiittää.

Aila-Liisa Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua