Kauhuelokuva Backrooms ei pelota, vaan ahdistaa

Renate Reinsve. Kuva: A24

Ennen kuin astelin Seinäjoen Bio Rexin suurimpaan, tupaten täyteen elokuvasaliin katsomaan Backrooms-kauhu-uutuutta, en tiennyt sen taustasta. En tiennyt, että ohjaaja Kane Parsons (s. 2005 eli varsin nuoresta pitkän elokuvan ohjaajasta on kyse) on kiehtonut katsojia Youtubessa kauhutarinoillaan jo useamman vuoden ajan.

Backrooms perustuukin samannimiseen videosarjaan. Sitä on kuvailtu kauhuilmiöksi, jota fanittavat miljoonat. Tässäpä sen taas huomaa, että yhtenäiskulttuurin aika on kuollut ja kuopattu, sillä minulle Parsonsin maine creepypastan tuottajana on uusi asia. Creepypasta ei sinänsä ollenkaan, jos sillä tarkoitetaan kiertäviä urbaanilegenda-kauhutarinoita. Niitä on kerrottu maailman sivu.

Backrooms kertoo Clarkista (Chiwetel Eijofor), huonekalukauppiaasta, jolla ei hyvin mene. Bisnes takkuaa, ja ero vaimosta tekee katkeraksi. Hän käy purkamassa tuntojaan psykiatri Marylle (Renate Reinsve), jolla on omat traumansa. Näiden kahden taustatarinoita pohjustetaan aika laillakin ennen kuin alkaa tapahtua. Clark löytää huonekalukauppansa kellarikerroksesta mystisen salaoven, jonka kautta avautuu uusi, vino maailma.

Kun Clark kulkee labyrinttimaisessa, oudosti vinksahtaneessa megalomaanisen suuressa salaisessa toimistohuoneistossa, ei voi olla miettimättä Liisaa Ihmemaassa, Linnanmäen Vekkulaa, ITE-taidetta tai Kiasmaa. Aivan kuin olisin nähnyt nämä näkymät niissä.

* *

Lavasteet on toteutettu ehdottoman hienosti. Jokaista uutta avautuvaa näkymää ei voi kuin tuijottaa ajatellen: mitä minä juuri katselen? Miljööt ja niiden kokeminen hahmojen ja äänimaailman kautta ovat elokuvan parasta antia. Jos 1990-luvun estetiikassa ei jo muutenkin olisi kestämistä, huoneiden pahaenteinen tunnelma lisää ahdistavia kierroksia. On kuin kulkisi omassa painajaisunessaan. Ovien ja salakäytävien ilmaantuminen lienee melko yleistä uneksijoille – yhteinen nimittäjä on kaiken päämäärättömyys. Et pääse mihinkään ja jos pääsetkin, pääsetkö todella? Takahuoneessa vaeltavien tavoin myös katsoja on silti koko ajan utelias kurkistamaan kulman taa ja avaamaan uusia ovia.

Liisan, Kiasman ja muiden lisäksi elokuva on paljon velkaa The Cube -elokuvalle vuodelta 1997. Toivotonta vaeltelua huone huoneen perään.

Mieleen nousee myös Men vuodelta 2022. Samaa ”mitä mä just näin” -kokemusta nostetaan kierros kierrokselta myös Backroomsissa. Asiat ovat melkein kuin oikein, mutta samalla kauhistuttavalla tavalla väärin. Kerrosten väliin, “liminaalitilaan” juuttuminen on tuttua myös Being John Malkovichista (1999). Niin, ja Interstellar (2014) myös nousee mieleen, samanaikaisine maailmoineen.

Chiwetel Eijofor. Kuva: A24

* *

Ohjaajan Youtube-luomuksia ihastelleet varmasti näkevät elokuvassa viittauksia ja “silmäniskuja” aiempiin, tunnelmia luoviin lyhytvideoihin. Minä näen viittauksia edellä luettelemiini elokuviin, enkä varauksetta jaksa ihastella Backroomsin omaperäisyyttä. Se ei ole erityisen omaperäinen, ei lopulta. Tapahtumien sijoittuminen 1990-luvulle ja siihen liittyvä viiden pennin kikka hyödyntää rakeisen suhruista videokuvaa, olemmekos me tällaista ennen nähneet?

Elokuvaa markkinoidaan kauhu-genreen kuuluvana, mutta Backrooms ei ole varsinaisesti pelottava. Ei sellainen, jonka katselukokemuksen jälkeen pelkäisi olla yksin kotona tai kavahtaisi peilin kuvajaista. Backrooms jättää jälkeensä enemmänkin ahdistavan olotilan. On siinä toki gore-kohtauksia, mutta ne ovat tarinan kannalta melko toissijaisia. Loppuratkaisu jää makuuni turhankin avoimeksi. Se jättää katsojan vellomaan epämääräisyyden tunteeseen, ja ehkä niin on tarkoitettukin.

Päähenkilöt tekevät kyllä hienot roolit. On aina hienoa nähdä Renate Reinsven suorituksia. Muistan hänet erityisesti erinomaisesta The Worst Person in the Worldista vuodelta 2021 (lue Marita Nyrhisen arvio täältä).

Backroomsin sivuroolissa muuten on suomalaisnäyttelijä Krista Kosonen. Vähillä vuorosanoilla varustettunakin hän omaksuu hienosti vainoharhaisen äidin roolin.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua