Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.
ELOKUVA | Viime vuosina länsimaissakin löydetyn japanilaisen ohjaajan Yasuzô Masumuran hienossa varhaistyössä optimismi kätkee alleen pisteliään luokkasatiirin.
”Yûkon tarina on elokuvataiteessa monesti versioitu klassikko, jossa muukalaisen saapuminen perheyksikköön räjäyttää sen pirstaleiksi.”
Kuin kuvastimessa
Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.
* *
青空娘. Japani, 1957. Ohjaus: Yasuzô Masumura. Käsikirjoitus: Yoshio Shirasaka Keita Genjin romaaniin pohjautuen. Pääosissa: Ayako Wakao, Kenji Sugawara, Kinzô Shin, Keizo Kawasaki, Chieko Higashiyama.
Yasuzô Masumura (1924–1986) oli niitä elokuvaohjaajia, joiden merkitys kotimaansa elokuvataiteelle on suurempi kuin ulkopuolisen maailman tietämys hänen teoksistaan. Häntä on kutsuttu yhdeksi tärkeimmistä sodanjälkeisistä japanilaisista ohjaajista, mutta länsimaissa Masumuran työt on löydetty vasta aivan viime vuosina. Erityisesti Karlovy Varyn elokuvajuhlilla vuonna 2023 järjestetty retrospektiivi sai monet kutsumaan ohjaajaa uudelleenlöydetyksi aarteeksi.
Masumura aloitti muun muassa Federico Fellinin ja Luchino Viscontin oppilaana italialaisessa elokuvakoulussa. Myöhemmin hän toimi elokuvahistorian näkövinkkelistä paljon tunnetumman japanilaisen, Kenji Mizoguchin, apulaisohjaajana. Paljon parempaa lähtökohtaa nuoren elokuvantekijän uralle ei voisi olla.
Masumura pyrki Mizoguchin tavoin tarkastelemaan maailmaa yhteiskuntakriittisen linssin lävitse. Hänen keinonsa olivat tosin jossain määrin erilaiset verrattuna vanhaan konkariin. Masumura valitsi ilmaisukeinokseen kyynisen, värikylläisen satiirin, ja myöhemmin hän teki muun muassa monia erilaisia genre-elokuvia.

* *
Tunnetuin Masumuran teos on luultavasti Giants and Toys (1958), joka tarkastelee kolmen markkinaykkösen asemasta taistelevan makeisfirman kamppailua sekä nuorta naista, josta tulee vinoine hampaineen yhden yhtiön suosittu mainoskasvo ja niin sanottu turha julkkis (influenssereiden kansoittamana nykyaikana tällaista konseptiahan ei enää ole olemassa).
Tällä kertaa esittelyssä oleva The Blue Sky Maiden (1957) on yhtä lailla vinosti hymyilevä irvailu nykykulttuurille, kuin käänteisversio erään toisen japanilaisen suuruuden, Yasujirô Ozun, elokuvista. Kun Ozu murehti elokuvissaan perinteiden katoamisten ja perhearvojen hidasta murrosta, Masumura kulkee samoilla poluilla mutta näyttää näiden perinteisten arvojen takana piilevän tekopyhyyden ja jähmeyden.
Masumuraa kiinnostaa luokka. Päähenkilö on nuori Yûko (Ayako Wakao), suoraselkäinen teinityttö, joka asuu isoäitinsä luona pikkukaupungissa ja on juuri valmistunut koulusta. Kun isoäiti on kuolemassa, hän paljastaa Yûkolle salaisuuden: Yûko on syntynyt perheellisen liikemiehen ja hänen sihteerinsä salasuhteesta. Tytön äiti on elossa ja asuu jossain päin Tokiota. Yûko päättää löytää äitinsä suuresta kaupungista ja muuttaa siksi aikaa asumaan isänsä ja tämän perheen luokse.

* *
Masumuralle tyypillisesti filmi kylpee kirkkaissa ja lämpimissä filmiväreissä. Hallitsevat värit ovat sininen, punainen ja valkoinen. Niiden kontrastiksi teoksen katse on kylmä, viiltävän tarkka. Väreistä tulee eräänlaisia musteläikkätestejä: osaako katsoja nähdä koristeellisuuden taakse?
Tässä elokuvassa perhearvot pettävät, koska luokkajako tulee väliin. Yûkon vastaanotto ei ole ylevä. Isä on tunne-elämältään turtunut, hänen vaimonsa kohtelee Yûkoa tytärpuolen sijaan palvelijattarena ja pistää likan nukkumaan komerossa portaiden alla kuin Harry Potterin. Siskopuoli on hyökkäävä, erityisesti koska uusi sisko vetoaa optimismillaan kuumiin poikiin, ja vanhempi velipuoli on pinnallinen jatsimies. Ainoastaan nuorempi veli, näsäviisas ja rasavilli pikkupoika, löytää siskopuolensa kanssa jonkinlaisen yhteyden. Muita liittolaisia tässä Tuhkimo-uusinnassa ovat perheen koira ja ainoa toinen työväenluokkainen henkilö, kodinhoitaja.
Sodan jälkeen Japanin kohtalo muuttui tyystin. Amerikkalainen vaikutus tuntui myös taloudellisessa avautumisessa, josta seurasi valtava nousukausi. Moni jäi kuitenkin myös jalkoihin, kuten moni klassinen yakuza-elokuva on esittänyt. Kapitalismissa sota kotirintamalla ei pääty koskaan. Yûko on silkalla olemassaolollaan muistuma todellisuudesta, jota nousukasperhe ei tahtoisi kohdata.
The Blue Sky Maidenissa kaksi yhteiskuntaluokkaa läpivalaisee toisiaan. Yûkon tarina on elokuvataiteessa monesti versioitu klassikko, jossa muukalaisen saapuminen perheyksikköön räjäyttää sen pirstaleiksi. Ero on siinä, että usein näissä teoksissa muukalainen on mystinen, etäinen ja kylmä. Yûkon voima on, että hän on ainoa hahmoista, joka ei pidä itseään käsivarren mitan päässä maailmasta, vieraita meille katsojille ovatkin ”itsemme näköinen” perhe.

* *
Tyttö tuo välittömyydellään mukanaan jotain alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa, joka ei sovi hänen isänsä perheen moderniin taloon, joka on vankila hiukan samalla tapaa kuin Jacques Tatin myöhäiselokuvien luomukset. Puhtaus myrkyttää tutun, vaikka tuttu olisi lähtökohtaisesti epämiellyttävää. Samalla pettävän sokerisella otteella kuvataan Tokiota laajemmin ja sen välinpitämätöntä ihmisvirtaa.
Masumuraa onkin tässä suhteessa verrattu esimerkiksi saksalaiseen melodraaman mestariin, Douglas Sirkiin, mutta japanilaisen visio on mielestäni kevyempi ja hauskempi. The Blue Sky Maiden on ensisijaisesti tapakomedia, ei hattaraa mutta kevyt katsella. Se sisältää romanssia vaikka ei ole romanttinen, kuvaa arkipäiväistä julmuutta muttei sisällä epätoivoa.
Eräänlainen ”anti-Ozu”-silaus on sekin, että toisin kuin kanonisoidun mestarin teoksissa, joissa perheiden patriarkat pudistelevat hiljaa päätään maailman jatkaessa matkaansa, The Blue Sky Maiden tekee selväksi, että tarinan syyllinen on Yûkon isä: hän on silkalla välinpitämättömyydellään tehnyt perheestään sen mikä se on. Samalla teos enteilee Masumuran myöhempien teosten lujempaa feminististä otetta.
Mikko Lamberg
The Blue Sky Maidenista on ainakin vielä julkaisuja hankalasti saatavilla. Filmi löytyy striimattavana esimerkiksi täältä, mutta on kenen tahansa omalla vastuulla päättää haluaako varsin epämääräisen oloiselle sivustolle antaa rahojaan.
Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuin kuvastimessa #38: Elävien kuolleiden yö (1990)
ELOKUVA | Tom Savinin uusintafilmatisointi George A. Romeron klassikosta on tietoisesti poliittisempi kuin edeltäjänsä.
Kuin kuvastimessa #37: Antigone (1992)
ELOKUVA | Sofokleen klassikko taipuu poliittisten elokuvantekijöiden käsissä kertomukseksi tyranniasta nykypäivänä.
Kuin kuvastimessa #36: The Castle of Purity (1973)
ELOKUVA | The Castle of Purity on kipinöivä kuvaus latinopatriarkaatin puristavasta otteesta. Se on myös inspiroinut erästä vähemmän onnistunutta 2000-luvun festivaalisuosikkia.
Kuin kuvastimessa #35: The Valiant Ones (1975)
ELOKUVA | King Hun vähemmän tunnettu, toiminnallinen taistelulajielokuva on silkkaa audiovisuaalista mielihyvää katsojalle, jolle elokuva ei ole vain tarina-automaatti.




