Kuin kuvastimessa #42: Blue Blood (1914)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Sangue blu. Italia, 1914. Ohjaus: Nino Oxilia. Käsikirjoitus: Alberto Fassini ja Guglielmo Zorzi. Pääosissa: Francesca Bertini, Amedeo Ciaffi, Anna Cipriani.

Jo 1910-luvun vaihteessa elokuvien ympärille oli muodostunut tähtikultteja. Fanit kuolasivat starojen perään. Asta Nielsen, kansikuvassa tämän kirjoitussarjan aloittavassa tekstissä, tunnettiin suurena pohjoismaisena näyttelijättärenä. Yhdysvalloissa palvottiin esimerkiksi Mary Pickfordia ja pian myös Lillian Gishia ja Charlie Chaplinia. Ranskassa koomikko Max Linder nautti suurta suosiota.

Italiassa tähteyteen nousi useita naispuolisia näyttelijättäriä, joista on sittemmin puhuttu saapasmaan elokuvataiteen suurina diivoina. Useimmiten tässä yhteydessä mainitut nimet ovat Pina Menichelli, Lyda Borelli ja nyt tätä käsillä olevaa teosta tähdittävä Francesca Bertini. Jälkimaailman kannalta on onni, että heidän teoksistaan jotkut ovat säilyneet ajan hampailta.

Diivaelokuvat ovat valkokankaan ensimmäistä suurta melodraamaa, pidäkkeetöntä ja järjen ylivaltaa vastaan käyvää tunnekipunointia. Ne ovat yleensä nykynäkökulmasta katsoen lyhyitä (tarpeeksi pitkä elokuva saattoi olla tuohon aikaan armolliset 30 tai 40 minuuttia pitkä) ja silti täynnä campia tunnetta. Ne edustavat pieneksi käyneen maailman murheita. Rikkaat ja rakkaat, kauniit ja rohkeat ottavat toisistaan mittaa lemmen taistelukentillä, omassa kosmoksessaan.

* *

Diivojen suosio oli sellainen, että heistä liikkui esimerkiksi fanien innokkaasti keräilemiä postikortteja, joita monet yrittivät saada koko sarjan verran. Keräiltävyyttä edesauttoivat muoti ja glamour. Lyhyissä elokuvissa saattoi olla helposti 30 eri asunvaihtoa. Jotkut koltuista olivat mielikuvituksellisimpia luomuksia, jotka eivät vain korostaneet vaan myös peittivät naisten vartaloita mitä erikoisimmin tavoin.

On karkeasti ottaen kahdenlaisia suuria diivarooleja. Yhtäällä on miehiä nieleviä vamppeja, kuten Menichellin tähdittämän Il fuocon (1916) sadisti, joka tuhoaa köyhän maalarin elämän vain huvin vuoksi. Nämä roolit heijastavat eräänlaista miehistä, moralismin kaapuun puettua masokistista fantasiaa, jossa naisen terävän saappaan korko niskalla on kaiken siitä maksettavan hinnan arvoinen.

Toiset roolit esittävät traagisia elämänkohtaloita läpi kokevia onnettomia naisia, jotka vetoavat katsojien herkkyyteen kohtalonsa epäreiluudella. Suuret rakkaudet romahtavat, lapset viedään käsistä toisille äideille, yössä kuiskatut sanat unohtuvat aamun sarastaessa. Nämä teokset ovat vuorostaan naisille tarkoitettua masokismia, nenäliinaelokuvaa, jossa kyynelkanavat avautuvat suurien tunteiden purkautuessa.

* *

Nino Oxilian ohjaama Blue Blood (1914) solahtaa jälkimmäisten, surullisempien tarinoiden kategoriaan. Se ei ole Francesca Bertinin tunnetuin elokuva (tämä kunnia menee vuotta myöhemmin ilmestyneelle Assunta Spinalle), mutta se tiivistää silti erinomaisesti, mistä diivojen viehätysvoimassa on kyse: niin kehon kuin mielentilan muuntautumisesta kameran edessä melkein ekspressionistisella tavalla.

Elokuvataiteessa on alusta lähtien ymmärretty eksploitatiivisuus, jonka vuoksi naiset joutuvat nöyryyttämään itseään miesten mieliksi. Blue Bloodin päähenkilö on prinsessa (Bertini), joka ottaa kylmästä miehestään eron. Miehen rakastajatar päättää iskuna vyön alle levittää huhuja prinsessasta kevytkenkäisenä hupakkona, mikä uhkaa aristokraattinaisen saamaa huoltajuutta tyttärestään.

Ajan kertomuksille tyypillinen tragedian spiraali syöksee prinsessamme hyväksikäyttävän miehen kynsiin ja esiintymään halvalle yleisölle teatterin lavalla. Tämä on tietysti käytännössä itsesensuroitu kiertoilmaus itsensä myymiselle, minkä ajan katsojat ovat hyvin ymmärtäneet.

Samalla, kun nainen halveksuu itseään, hän antautuu omituisella innolla rooliinsa tupakoivana ja miehiä pyörittävänä roolihahmona näyttämöllä. Elokuvan katsoja saa iloa nähdessään yhden näyttelijän ilmentävän naiseuden ”molempia puolia”, patriarkaalisen huora-Madonna-myytin mukaisesti. Toisaalta teosta on sittemmin tulkittu myös feministisesti, voimaannuttava elementtinä ja naiskuvan moninaisuuden ilmentäjänä.

* *

Vaikka Blue Bloodissa on raivostuttavankin naiivi loppu, on kokonaisuus osoitus diivakultin elinvoimasta 1910-luvun elokuvassa ja siitä, millaisia karismaattiset tähdet olivat elokuvan alkuaikoina. Diivaelokuvat eivät ole kuvauksellisesti nerokkaita, mutta niissä on hienoja asetelmia, kauniita siluetteja, pukuloistoa ja ymmärrys kuva-alan moniosaisuudesta. Toisin sanoen niissä muodostuu käsitys mise-en-scènestä, kuva-asetelmasta. Ne tunnistavat ennen kaikkea palvomiensa naisten näyttelemisen taidon.

1920-luvulle tultaessa diivaelokuva väistyi. Elokuva muuttui kollaasin ja modernisaation myötä kuvan taiteeksi. Tähtikultit eivät kadonneet mihinkään, mutta ne alkoivat muuntautua joksikin muuksi, kokonaisvaltaisemmaksi ja Hollywood-vetoiseksi.

Valitettavasti oli toinenkin syy diivojen väistymiselle. Diktaattori Mussolini ei pitänyt diivaelokuvien naiskuvasta, joka ei palvellut fasismin tarkoitusta naisista kodinhengettärinä ja miesten alamaisina. Näin ollen elokuvataiteilijat joutuivat harjoittamaan itsesensuuria, filmiromantiikasta tuli Mussolinin aikana koko perheelle sallitumpaa ja samalla salatumpaa, koodikielistä.

Oscar-palkittu ohjaaja Bernardo Bertolucci osoitti sittemmin Bertinille arvostustaan pyytämällä hänet eläkkeeltä sivuosarooliin Italian lähihistorian irvokkuuksia tarkastelevaan eepokseensa 1900 (1976).

Mikko Lamberg

Blue Blood löytyy esimerkiksi Cineteca Bolognan diiva-DVD-boksista. Ja tietenkin YouTubesta.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua