Kuin kuvastimessa #45: Haze (2005)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

ＨＡＺＥ ヘイズ. Japani, 2005. Ohjaus ja käsikirjoitus: Shinya Tsukamoto. Pääosissa: Shinya Tsukamoto, Kaori Fujii.

Elokuvassa on vaikeaa ilmentää klaustrofobiaa, ahtaiden paikkojen pelkoa. Seitsemänteen taiteeseen ovat perinteisesti kuuluneet suuret valkokankaat, joissa intiimeinkin tunne kasvaa eeppisiin mittoihin. Ihmisten kotona on yhä suurempia televisioita, jyliseviä kotiteattereita ja tarkkoja projektoreita, jotka jäljittelevät tätä isoutta.

Puhelimilta ja tietokoneilta katsotut videot epäonnistuvat immersiossa toisella tapaa. Niihin keskitytään huonosti, ympäristön häiriöt vaikeuttavat sisältöön uppoutumista. Vaikka ahtautta on vaikea välittää isoissa kuvissa, on se yhtäläisen hankalaa, jos ruutu on kirjekuoren kokoinen, ympärillä jatkuvia virikkeitä ja hälinää. Klaustrofobia täytyy siis saavuttaa hyvin tarkkaan harkitulla kuvauksella, rajatuilla lähikuvilla, jotka ovat niin immersiivisiä kuin tukahduttavia.

Japanilainen underground-elokuvan konkari Shinya Tsukamoto on ohjannut teoksen, jonka mainitsen aina ensimmäisenä, jos minulta kysytään suosikkielokuvistani. Se ei ole tämä nyt käsittelyssä oleva Haze (2005) vaan Tetsuo: The Iron Man (1989), eräänlainen supersankarielokuva, joka on kyberpunkia, kauhua, satiiria, stop motion -animaatiota ja industrial-musiikkia yhdistelevä pienen budjetin mestariteos.

Haze on toisenlainen pienen budjetin saavutus. Teatteriohjaajana uransa aloittaneen Tsukamoton ohjaama, kuvaama, leikkaama, käsikirjoittama, osin lavastama ja jopa pääosittama teos tunkeutuu ihmisen liminaalisiin pelkoihin. Se on yhtä huumaava visio mekanoituvasta maailmasta kuin Tetsuo, vaikka on toteutettu vielä pienemmällä rahasummalla.

* *

Tsukamoton itsensä esittämä keski-ikäinen mies herää ahtaan betonikammion pohjalta. On pilkkopimeää. Tilassa on selittämättömistä syistä johtuen aina juuri sen verran valoa, että siellä näkee muutaman senttimetrin eteensä. Liikkumatilaa on hädin tuskin. Miehellä on jalassa pelkät bokserit, päällä aluspaita, vatsassa vuotava haava eikä pääkopassa käsitystäkään siitä, miten hän on joutunut karmeaan tilanteeseen. Katsoja ei ole varma, muistaako mies edes itseään. Nimetön sankari huomaa pian, että kammiossa voi ryömiä eteenpäin ja päätyä aina uusiin, yhtä ahtaisiin käytäviin ja huoneisiin ruosteisine putkineen ja kylmine lattioineen.

Lähtökohta on tuttu sadistisista gorno-elokuvista, tunnetuimpina niistä Saw-elokuvasarja, toisaalta Oldboyn (2003) tapaisista omaan nokkeluuteensa hukkuvista trillereistä tai Cube-elokuvien kaltaisista mysteerifilmeistä, joissa surrealistinen tila toimii lapsellisena metaforana ihan mistä katsoja vain haluaa. Samalla kauhufani voi laiskasti pohtia, että kukahan tämän hirvittävän pilan takana lopulta luuraa, ikään kuin sillä olisi mitään väliä.

Tsukamotolla on onneksi enemmän esteettistä kunnianhimoa. Päähenkilö käy kaikki tyypilliset genreen liittyvät pohdinnot lävitse: Onko tämä sadistisen miljonäärin pilaa? Yrittääkö joku kostaa? Näin ohjaaja osoittaa katsojalle, että hänen ei tarvitse pohtia näitä pohjimmiltaan turhia kysymyksiä. Päähenkilö tekee ne hänen puolestaan.

Ei ole juonipaljastus, jos kerron, että vastauksella ei ole väliä. Tilan ahtaus on mielentila, jonka kaameus täytyy tehdä katsojalle selväksi vaikka väkisin. Mysteeri on olemassa, mutta se on toissijainen itse kokemuksen rinnalla.

* *

Onko elokuvalla teemaa? Ainakin sen keskiössä on miehen ja naisen välinen suhde. Aihe on Tsukamotolle tyypillinen ja esillä esimerkiksi hänen elokuvissaan Tokyo Fist (1995) ja Snake of June (2002). Yksinäisyydessään kelluessaan mies kohtaa viimein toisen samassa jamassa olevan, naisen (Kaori Fujii), joka ei hänkään tiedä, miten on päätynyt betonin sisään. On selvää, että näiden kahden välillä on kytkös, joka voi selvitä vasta, jos parisvaljakko pääsee labyrintin minotaurokselta pakoon. Mikäli sellaista mahdollisuutta koskaan tulee.

Kamera tulee lähelle hikoilevia kasvoja, pälyileviä silmiä, ääniraita täyttyy epätoivoisesta ähkimisestä ja kolkosta ambienssista. Betoni tuntuu melkein katsojankin sormissa, vaikka elokuvan tekemisestä kertova dokumentti paljastaa, että tilat on tosiasiassa rakennettu harmaaksi maalatuista laudanpätkistä. Vaihtuvat kuvakulmat ja selittämättömät aikahypyt luovat vaikutelman siitä, että tilan suunnasta tai koosta ei ole koskaan varmuutta. Onko kyseessä labyrintti? Liikkuuko mies kävellen vai ryömien? Mikä edes on ”ylhäällä” tai ”alhaalla”, jos tilassa ei ole suuntaa?

Välillä vastaan tulee julmia ansoja, jotka tuntuvat tukevan teoriaa sadistin juonesta mutta ovat toisaalta masokistista fetisismiä mieleltään järkkyneen ihmisen pääkopassa. Yksi intensiivimmistä jaksoista liittyy metalliputkeen, joka on ahtaassa tilassa miehen kasvojen tasalla. Liikkuminen vaatii siis sitä, että antisankarimme laittaa suunsa putken ympärille. Miehen hivuttautuessa sivuttain putki raapii hampaita vasten. Ääniraita korostaa kirskumista. Kohtaus on yksinkertaisuudessaan paljon epämiellyttävämpi kuin useimpien splatter-filmien verikekkerit.

* *

Haze on osa lyhyttä 2000-luvun buumia, jossa ohjaajakonkarit päättivät uhmata omia rajojaan yhä halvemmaksi käyneen digivideon parissa. Tunnetuin esimerkki tästä on luultavasti David Lynchin Inland Empire (2006). Panasonicin kevyillä kameroilla kuvattu Haze hyödyntää kekseliäästi varhaisen digin rajallisuutta. Elokuvan värialaa hallitseva musta on sävytöntä ja hukuttavaa. 35 mm filmille printattuna teoksen brutaalius räjähtää silmille.

Korvia rankaisevasta äänimaisemasta vastaa ohjaajan luottomies, sittemmin edesmennyt Der Eisenrost -yhtyeen Chu Ishikawa, jonka jälkeä kuullaan myös toisen japanilaisen genremaakarin, Takashi Miiken, elokuvissa.

Hazesta on olemassa kaksi leikkausta, ensimmäiseksi valmistunut on 25 minuuttia pitkä, toinen kestää noin tuplat siitä. Olen nähnyt vain pidemmän version. Fanikunnalla ei ole konsensusta siitä, kumpi on ehjempi teos, mutta pidempi versio on ohjaajan mielestä definitiivinen. Se on myös huomattavasti helpommin saatavilla kotikirjastoon.

Mikko Lamberg

Hazesta on olemassa loppuunmyytyjä Blu-ray-julkaisuja, mutta teoksen voi katsoa helposti esimerkiksi Amazonista. Tekstitön versio löytyy Vimeosta.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua