Kuvat: Teos / Liisa Takala
KIRJAT | Koulu näyttäytyy Tiina Rajamäen kirjassa kuin elävänä olentona käytävineen, auloineen, luokkahuoneineen, varastoineen ja kellareineen.
”Koulu ympäröi meidät, valtaa meidät eikä päästä koskaan irti.”
ARVOSTELU

Tiina Rajamäki: Koulu
- Teos, 2026
- 241 sivua.
Turha pelätä: nuoruus ei lähde sinusta. Tiina Rajamäen kolmas teos Koulu (Teos, 2026) kertoo elämästä koulussa. Se kertoo elämistä koulussa, opettajan ja oppilaiden elämistä. Se kertoo myös koulusta itsestään, sen elämästä. Koulu näyttäytyy kuin elävänä olentona käytävineen, auloineen, luokkahuoneineen, varastoineen ja kellareineen. Se ympäröi meidät, valtaa meidät eikä päästä koskaan irti.
Teoksen tapahtumat sijoittuvat viitteistä päätelleen länsivantaalaisen lähiön lukioon. Kertojahahmo on nelissäkymmenissä oleva työlleen omistautunut lukion äidinkielen lehtori, joka uupuu ja päätyy sairauslomalle alkuvuodesta, ylioppilaskirjoitusten valmistautumisaikoihin. Puoliso, opettaja hänkin, yrittää kaikin tavoin tukea, kuten tietysti myös työterveyslääkäri. Vastaanhangoitteleva lehtori jää sairauslomalle ja reflektoi elämäänsä, työtään, koulua, kouluja, oppilaita, kollegoja, muistoja ja tulevaisuutta.
Rakenteeltaan kirja on monitasoinen ja fragmentaarinen. Toipilaan arki sujuu talvisen kaupungin hämärässä, sisällä tai ulkona, yksin tai puolison kanssa, aikaa on nyt enemmän kuin sitä voi käyttää. Kerronnassa risteilevät nykypäivän haasteet ja menneisyyden muistot.
Keskeisenä hahmona kirjassa näyttäytyy koulurakennus. Rajamäki rakentaa koulusta lähes elävän hahmon, jolla on oma ajanlasku, nuoruus, voimavuodet ja lopulta vääjäämätön rapistuminen, purkua ja uutta koulurakennusta odoteltaessa. Koulun käytävät ja luokkahuoneet ovat kuin suuren olennon elimiä, joissa elämä virtaa jatkuvasti, valoineen, varjoineen, äänineen ja tuoksuineen.
Opetuksen toimialan viranhaltijat
Lehtorin kertomus tuo koulun arjen lähes kylmäävällä tavalla liki lukijaa. Opetussuunnitelmat vaihtuvat ja uudistuvat kuin säätilat, muutokset on hyväksyttävä, kun ei niille mitään voi. Uusia hankkeita ja ideoita lisätään ilman painopisteiden määrittelyä:
”…opetussuunnitelma koostui loputtomista listoista asioita, jotka piti ottaa huomioon, opettaa, omaksua ja saavuttaa. Digitaalisia ympäristöjä, uudenlaisia oppimisalustoja, puretaan oppiaineiden rajat, pysyvät ryhmät, seinät, puretaan kaikki mikä aiheuttaa epämukavuutta, kuten ulkoa opettelu, läksyjen kuulustelu, velvoite puhua luokan edessä, jämäkät käytännöt ja yhteiset periaatteet, sitoutuminen pitkäjänteiseen työskentelyyn.”
Kun koulussa toimiva ihmisten yhteisö, opettajat ja oppilaat, sijoitetaan opetussuunnitelman määrittämään kehikkoon, opettajat näyttäytyvät opetuksen toimialan viranhaltijoilta, joiden edellytetään toteuttavan suunnitelmaa ja sen tavoitteita. Oppilaat, tai opiskelijat, kuten heitä kutsutaan koulussakin, näyttäytyvät lähinnä asiakkaina, joiden toiveita kuunnellaan herkällä korvalla.
Opetussuunnitelmien mukaan koulun pitää olla ajan hermolla, muutoksessa mukana ja vastaamassa tulevaisuuden haasteisiin. Koulun pitää hengittää samaan tahtiin muun yhteiskunnan kanssa. Laaja-alaisuus, avoimuus, ketteryys, tehokkuus, tuloksellisuus ovat imeytyneet koulua ohjaaviksi ajureiksi, koska koulu ei voi toimia omana saarekkeenaan muun yhteiskunnan ulkopuolella. Viestiä vahvistetaan hankkeilla, joista ulkopuoliset konsultit käyvät opettajille kertomassa: opettaja itsensä johtajana, uudet digitaaliset oppimisalustat – ja jos on jaksamisen kanssa vaikeaa, jooga auttaa.
Seis maailma, tahdon ulos!
Lehtori siis uupuu. Monet kollegatkin varmasti uupuvat, vaan eivät sitä näytä ulospäin. Suojautuvat, rakentavat kuoren, kyynistyvät, tekevät vain omat juttunsa eivätkä vilkuile sivuille. Lehtori ei ole kuitenkaan mikään vanhaa maailmaa haikaileva nostalgikko eikä herkkä idealisti, vaan jalat maassa oleva, oppilaistaan huolta kantava ammattilainen. Seinä tulee kuitenkin vastaan. Seis maailma, tahdon ulos!
Koulu koko painollaan tulee lehtorin kannettavaksi. Nykyinen työ, omat muistot kouluajoilta, koulurakennukset, luokat, käytävät, opiskeluajat, jolloin kaikki oli vielä mahdollista, kunnes sitten koulun rytmi, aikataulut, ajankierrot, virta, vei mukanaan. Hänet, joka oli kouluaikoina aina ollut ulkopuolinen, erilainen, syrjäänvetäytyvä, esiintymistä pelkäävä. Hän seisoi työkseen luokan edessä ja puhui, työkseen, ja koska piti sitä tärkeänä.
Oppilaat, heistä lehtori pitää. Yrittää ymmärtää, vaikka se ei aina ole helppoa. Yrittää löytää yhteyden pulpeteissaan istuviin kännykän ruutuihin uppoutuneisiin huppareihin; tie silmiin katsomiseen, rauhoittumiseen, ajan pysäyttämiseen, keskittymiseen, oman tien löytämiseen on pitkä ja vaivalloinen, mutta palkitseva.
Lukeminen, ajattelu, keskustelu, keskittyminen, oman äänen löytäminen, tämä vaan ei mahdu laaja-alaisuutta ja rajojen rikkomista tähdentäviin opetussuunnitelmiin. Äikkäfysiikka?
”Lehtori tiesi kyllä olevansa keskiluokkainen. Mutta hänelle kävi myös päivä päivältä selvemmäksi, että jos lapsille ja nuorille ei tarjottu koulussa mahdollisuutta olla rauhassa kirjallisuuden äärellä, he eivät välttämättä löytäneet sen äärelle koskaan. Hän ei halunnut määritellä valmiiksi yhdenkään opiskelijan kiinnostusta tai kykyä ymmärtää.”
* *
Rajamäen teksti on vapautunutta, elävää ja ilmavaa, kuitenkin jäntevää ja suunnassaan pysyvää. Sanon tämän siitä huolimatta, että rakenteeltaan teos vaikuttaa ensi katsannossa hajanaiselta kokoelmalta fragmentteja. Lopuksi rakentuu kuitenkin lukukokemus, jossa kaikki palaset löytävät paikkansa.
Kaupungin ja lähiön niukka luonto talven hämäryydessä törmäytyvät alati jatkuvaan uuden ja suuremman rakentamiseen. Talvi taittuu kevääksi, koulun kalenteri kääntyy kohti lukukauden loppua, opettaja ja koulurakennus sinnittelevät ja kantavat muistoja eletystä elämästä ja menneestä maailmasta. Muistot ruokkivat ajattelua, joka uupumuksen syövereistä nousee yhä kirkkaampana esiin. Tiina Rajamäen teksti on näennäisen tavallista puhetta, joka kantaa painavia ajatuksia.
Kirja päättyy kuvaukseen ylioppilaskirjoitusten tietojärjestelmäkatkoksesta ja sen synnyttämästä tilapäisestä katkosta ja poikkeustilanteesta. Lehtori toimii valvojana ja rauhoittelee kokelaita jutustelullaan. Lehtorin puhe on henkilökohtaisuudessaan ja arkisuudessaan hellä ja viisas rakkaudentunnustus opettajalta oppilaille. Kuten oikeastaan koko teos.
Jukka Ahtela
Kirjoittaja on päässyt ylioppilaaksi länsivantaalaisesta yhteiskoulusta, joka ei ole kirjassa kuvattu lukio.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Simon Olsson pureutuu Tšernobylin onnettomuuteen jämäkästi, mutta hairahtuu liian helposti historiankirjojen sivupoluille
KIRJAT | Uusin Tšernobylin onnettomuutta käsittelevä kirja harppoo vauhdilla eteenpäin, mutta onnistuu typistämään aiheensa helposti pureskeltavaksi kokonaisuudeksi.
Vanhan maailman sosiaalihuoltoa – arviossa tietokirjauutuus Rikoksetta rangaistut
KIRJAT | Katariina Parhi ja Vesa Ranta tarjoavat kattavan kuvauksen sosiaalihuollon historian usein unohdettuun osaan.
Juha Hurme ohjasi kirjan Radiopuhelimista – arviossa Radiopuhelimet palasina
KIRJAT | Suomalaisen vaihtoehtorockin legenda analysoi itseään Juha Hurmeen johdolla. Bändi ei ole erillään muusta elämästä vaan keskeinen osa sitä.
Kullankaivuuta ja perhe-elämää – arviossa Inga Maggan Näkymätöntä kultaa
KIRJAT | Inga Maggan kolmas romaani on parhaimmillaan liikkuessaan pohjoisen erämaissa ja seuratessaan päähenkilöidensä perhe-elämää Rovaniemellä.




