Vanhan maailman sosiaalihuoltoa – arviossa tietokirjauutuus Rikoksetta rangaistut

Kuva: Henna Raitala / Siltala Kustannus

Katariina Parhi & Vesa Ranta: Rikoksetta rangaistut – Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa. Siltala, 2026, 288 sivua.

Suomen sosiaalihuollon eräs toimintamuoto on ollut yhteiskuntaan ”sopeutumattomien” työikäisten ja -kykyisten henkilöiden hoito, kuntoutus ja valvonta työlaitoksissa. Historiantutkija Katariina Parhi ja kuvajournalisti Vesa Ranta ovat ottaneet tehtäväkseen selvittää näiden laitosten ja niihin siirrettyjen ihmisten historian pääpiirteet itsenäisyyden alkuvuosista laitosten lakkauttamiseen 1970-luvun loppupuolelle saakka.

Rikoksetta rangaistut -kirjaan (Siltala, 2026) perustuva näyttely avautuu yleisölle Työväenmuseo Werstaalla Tampereella vappuaattona 30.4.2026.

Organisoituneessa yhteiskunnassa tämänkaltainen puolisuljettu laitos tuottaa merkittävän paperijäljen. Hallinnollista aineistoa asiakkaista, toimintamalleista ja kuluista löytyy hyvin tutkijan käyttöön, joskin jonkin verran on tuhoutunut tulipaloissa (Ilmajoen naislaitos) tai kadonnut laitosten lakkauttamisen tai joissakin tapauksissa rakennusten purkamisen myötä. Työlaitoksista on myös kertynyt oppaita, uutisointia alan lehdissä, työryhmien raportteja ja hallituksen esityksiä.

Onnikin on suosinut tutkijaa. Yhden laitoksen vintiltä nimittäin löytyi pahvilaatikollinen kirjeitä, jotka toivat lisäinformaatiota työvelvollisista ja heidän verkostoistaan. Historian dokumentointia auttoi myös se, että lakkautetut laitokset ovat enimmäkseen edelleen pystyssä ja entistä henkilökuntaakin on vielä elossa. Työvelvollisista vain yksi on halunnut kertoa kokemuksistaan, mikä osaltaan kertoo työlaitosten jälkimaineesta.

Hallinnollisesti ja toiminnallisesti työlaitokset sijoittuivat kunnalliskotien, irtolaisuuden, mielisairaaloiden, ja vankilalaitoksen väliin sijoittuvaan hallinnolliseen ja poliittiseen tilaan. Sinne päädyttiin määräajaksi poliisipäällikön tai huoltolautakunnan ehdotuksesta ja maaherran päätöksellä, jos muut laitokset tai ratkaisut eivät eri syistä olleet sopivia ainakin periaatteessa työkykyisille henkilöille. Laitoksen toiminnan ytimessä oli työvelvoite. Asukkaan luonnetta ”parannettiin” fyysisellä maa-, metsä- ja rakennustöillä, jotka oli pisteytetty työn vaativuuden mukaan. Työvelvollisia (tai hoidokkeja) lähetettiin töihin myös laitoksen ulkopuolelle maatiloille tai muihin ”palveluspaikkoihin”. Työstä kertyneellä palkkiolla puolestaan kuitattiin hoitopäiväkorvauksen vähentämisen jälkeen eri tahoille kertyneitä ja maksamatta jääneitä velkoja.

Työvelvollisia ohjattiin useita polkuja pitkin. Kunnalliskodeista niihin siirrettiin toistuvasti häiriötä aiheuttavat henkilöt, irtolaisista työtä vieroksuvat, ”maankulkijat”, alkoholistit ja haureuden harjoittajat, elatusvelvollisista ”perhepinnarit” (eli elatusmaksuvelalliset), mielisairaista epämääräisesti käyttäytyvät tai pahatapaiset, ja myös vankiloista niihin ohjautui tuomion istumisen jälkeen taparikollisia ja ”asosiaalisia” henkilöitä. Porukan jatkona oli puolisoitaan ja lapsiaan pahoinpidelleitä sekä vaimojensa, äitiensä ja rakastajiensa varoilla eläneitä miehiä. Tämän ohella laitoksessa käytiin erityisesti ensimmäisinä vuosikymmeninä katkolla tai muuten rauhoittumassa: sittemmin selkeästi päihdeongelmista kärsineet eriytettiin omiin laitoksiinsa.

* *

Kaiken kaikkiaan porukkaa siis seulottiin monessa vaiheessa ja monen viranomaisen toimesta ennen kuin haaviin saatiin laitokseen suljettavaksi huono-osaisten ryhmän kovin ydin, jota Parhi nimittää ”paarialuokaksi”. Ryhmään mahdollisesti kuuluneista ryhmistä jäivät pois lähinnä kiertelevät ja varkauksiin syyllistyneet romanit, ja koska aikalaiskäsityksen mukaan ”veren- ja rodunvika tuskin korjaantuu pakkotoimin”.

Työlaitokset olivat huonojen vaihtoehtojen joukossa paras toimeenpanokelpoinen vaihtoehto tämän sekalaisen seurakunnan hoitamiseksi tai kontrolloimiseksi. Työlaitos oli myös tai ensisijaisesti sosiaalinen pelote. Se näyttää asiakirjojen mukaan olleen sellaisena varsin toimiva, sillä moni potentiaalinen asiakas alkoi hoitaa asioitaan kuntoon työlaitoksen portin häämöttäessä.

Koko olemassaolonsa ajan työlaitokset olivat alttiita toimintamalliin kohdistuvalle kritiikille. Sitä tulikin monesta suunnasta. Lisäksi kunnat joutuivat maksamaan (netto)kustannukset, joten ne eivät olleet vastuustaan innostuneita. Laitoksia pyrittiinkin siirtämään kuntainliitoille, valtion omistukseen tai ainakin valtionosuuksilla rahoitettavaksi. Laitokseen määrätyt puolestaan pitivät niissä tehtävää työtä ylimääräisenä rangaistuksena ja suhtautuivat velvoitetyöhön usein nuivasti. Työvelvollisten tekemän työn tuottavuus oli siten varsin heikko.

Laitoksia oli parhaimmillaan tai pahimmillaan kymmenkunta. Sijoituspaikat olivat enimmäkseen kaukana muusta asutuksesta maaseudulla ja etäällä kaupunkien houkutuksista. Paikan valintaan vaikutti myös ostettavan maan matalampi hinta ja valmiit rakennukset sekä karkaamisen ehkäisy. Sijainti oli lisärangaistus kaupunkilaiselämään tottuneille henkilöille, jotka eivät tunteneet maaseudun töitä ja tapoja. Vankiloita tai pakkotyölaitoksia ne eivät olleet, vaikka niissä oli rajoja määrittäviä piikkilanka-aitoja, öisin suljettuja ovia ja muutamia vartijoita. Kuitenkin mikäli asiakkaan käyttäytyminen oli toistuvasti sääntöjen vastaista (esimerkiksi perusteetonta työstä kieltäytymistä tai toistuvaa karkailua), työlaitos saattoi ohjata pakkotyölaitokseen.

* *

Pääsääntöisesti laitosten arki näyttää olleen aika rauhallista ja työkeskeistä, mutta asiakirjoihin ja muistitietoon on tarttunut myös väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Laitokset olivat enimmäkseen miesvaltaisia ja niissä oli omanlaisensa tapa määrittää miehen arvo ja paikka. Myös sodan pitkä varjo näkyi yhteisön asenteissa, joissa ei hyväksytty esimerkiksi siviilipalvelumiehiä.

Pääsääntöisesti irtolaisuuden perustella työlaitokseen määrätyt naiset olivat omissa yksiköissään: sekalaitoksissa eivät aidat estäneet suhteiden rakentumista tai laitonta kirjeenvaihtoa. Laitoksissa oli myös homoseksuaaleja tai samaa sukupuolta olevien kanssa laitosoloissa suhteisiin ryhtyneitä. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut työlaitokseen määräämisen peruste.

Kaiken kaikkiaan työlaitoksiin ohjautui eri tavoilla omanlaistaan porukkaa. Julkinen valta katseli enimmäkseen kriminaali- ja sosiaalihuoltopolitiikan erilaisten yhdistelmien näkökulmista. Arjen toiminta vaihteli henkilö-, aika- ja laitoskohtaisesti rangaistusten ja kuntoutusten välillä: vuosien mittaan painopiste siirtyi edellisestä jälkimmäiseen. Henkilökunta oli enimmäkseen kouluttamatonta tai työssä työnsä tekemällä oppineita, mutta koulutettujen osuus kasvoi ajanjakson loppua kohden.

Lisänsä kokonaisuuteen toivat psykiatrit, jotka usein määrittelivät työvelvollisia jollakin tavalla sairasmielisiksi (psykopaateiksi) tai luonteeltaan asosiaalisiksi, vastuuttomiksi ja kehittymättömäksi. Taudinkuvaan liittyivät erilaiset tarttuvat taudit (tuberkuloosi ja sukupuolitaudit) ja lääkärien huomiota vaativat krooniset sairaudet. Toiminnassa oli epäilemättä mukana myös sielunhoitoa tekeviä pappeja ja saarnamiehiä, mutta heidän roolinsa tässä kirjassa jää vähäiseksi.

* *

Erityinen työlaitokseen joutuneiden kategoria olivat elatusmaksuvelalliset (kansankielellä ”perhepinnarit”). Suurin osa heistä jätti lastensa elatusmaksut maksamatta taloudellisista ja terveydellisistä syistä, mutta osa oli myös elatusmaksuja eri syistä aktiivisesti vältteleviä miehiä. Lisäksi laitoksissa oli myös omaa isyyttään epäileviä. Tähän olikin syytä, sillä 1960-luvun lopun tutkimuksen mukaan noin 40 prosenttia isyystutkimukseen määrätyistä miehistä ei ollut lapsen isiä. Joskus puolisolle syntyi lapsi tilanteessa, jossa aviomiehen isyys ei ollut mahdollinen, mutta laki joka tapauksessa määritti aviomiehen lapsen isäksi ja eron jälkeen elatusmaksuvelka tuotti työlaitostuomion.

Säästyneet aineistot ovat tietysti valikoituneita ja tiettyyn tarkoitukseen tuotettuja. Siellä täällä kuitenkin tulee näkyväksi myös ryhmään kuuluvien aktiivinen toimijuus. He eivät olleet vailla vastavaltaa ja omaa tahtoa. Aineistosta käy ilmi myös parhain päin selittämisen sekä tyhjien lupausten kulttuuri. Näitä monella tapaa huono-osaisten kunniallisuuden ja kunniattomuuden rajapinnassa kulkevia teemoja Parhi käsittelee tasapainoisesti.

Työlaitokset lopetettiin tai muuttuivat sosiaalihuollon muiksi yksiköiksi enimmäkseen 1970-luvun aikana. Syyt tähän olivat moninaiset. Yhteiskunnasta sulkeminen toimintamallina vähentyi, irtolaisuuslainsäädäntö kumottiin ja sosiaalihuollon periaatteet suhteessa asiakkaan taloudelliseen vastuuteen ja työvelvoitteeseen muuttuivat. Ylipäätään sosiaalihuollon laitoshoito vähentyi 1990-luvulle tultaessa, kun avopalvelut kehittyivät, laitospalvelujen yksikkökustannukset kasvoivat eikä yleiskatteellisessa valtionosuusjärjestelmässä ollut enää niille korvamerkittyä rahoitusta. Sittemmin laitokset on myyty yksityisille. Joitakin on purettu ja yhdestä on tullut ekokylä.

Kaikkiaan Parhin ja Rannan kirja on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja kustannustoimitettu. Teksti soljuu luontevasti ja kielioppi on kohdallaan. Taitto on ilmava ja muutenkin lukijaystävällinen. Kuvajournalisti Rannan huolella valitsemat valokuvat ja arkistokuvat tuovat tarinaan tarpeellista visuaalisuutta. Epäilemättä myös ne tarttuvat kirjan lukijoiden kollektiiviseen muistiin, ja tekevät osaltaan menneet ajat lukijalle eläviksi.

Juho Saari

* *

Jälkikirjoitus

Eräs tässä tutkittuun ryhmään liittyvä, mahdollisesti tuhoutumisuhan alainen aineisto on valtion sosiaalisairaalassa, joka toimi Järvenpäässä 1951–1994 ja sen jälkeen A-Klinikan yksikkönä samassa paikassa. Yksikkö siirtyi Espooseen vuonna 2025, mutta sosiaalisairaalavaiheen arkisto jäi vanhoihin tiloihin. Syksyllä 2025 sen tuleva sijoituspaikka oli silloin saamani tiedon mukaan auki. Toivottavasti aineisto löytää uuden kodin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua