Kuvat: Maija Väätäinen / Humu Records
LEVYT | Vehkeen kolmas levy ei uudista savolaisorkesterin konseptia, mutta eipä se ole uudistamisen tarpeessakaan vaan kantaa yhä.
”Vehkeen tapa sanoittaa pieniä vitutuksen aiheita ja pieniä, arkisia ilmiöitä on kulttuurisesti arvokasta työtä.”
Kun konsepti on sinänsä aika yksinkertainen, oli ehkä oikeutettua miettiä, että vieläkö Vehje kolmannella albumillaankin pysyy kovana. Mutta huoli on turha: esikoisalbumi Terveisiä (2021) ja sitä seurannut Puolkuppia (2022) olivat silkkaa tykitystä ja niin on myös kolmosalbumi Poispoikkeen (Humu Records, 2025). Väljähtymisen, seesteytymisen tai luovuttamisen merkkejä ei näy.
”Vehkeen musiikki on kuin metallinkalskeiseksi punkiksi väännetty Kansanradio. Peräkammarien, haalean kaljan ja vääjäämättömän arjen ääniraita”, luonnehdin orkesteria taannoin. Tähän kun yhdistää vielä keski-ikäistyvän, ruuhkavuosistuvan miehen tavan katsoa maailmaa anarkistisen linssin läpi, tuntuu kuvaus edelleen osuvalta.
Vehje tuntuu jakavan mielipiteitä. Vastaan on tullut ihmisiä, joiden on vaikea sietää yhtyettä. Luulen, että kyse on erilaisesta tavasta kuunnella. Siinä, missä moni kuuntelee savolaispoppoota jonkinlaisena huumoripunkkina, kuuntelen sitä itse enemmänkin nykykansanmusiikkina, jossa on vahvaa performanssitaiteen tuntua. Ja Vehkeen tapa sanoittaa pieniä vitutuksen aiheita ja pieniä, arkisia ilmiöitä on kulttuurisesti arvokasta työtä. Sanoitukset ovat usein häkellyttävän laadukkaita.
* *
Albumin ylittämätön helmi on tosin se poikkeus sääntöön, jos Vehkeen kohdalla voi sellaisista puhua. Bändille epätyypillisen pitkä ja lähes The Doorsin tapaan progeileva, unenomainen ja elokuvallinen Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) on kenties parasta, mitä Vehje on tähän mennessä tehnyt. Näin on, vaikka jo ensimmäiseltä levyltä löytyviä kappaleita Bepanthen, Reeperbahnin setä ja Loppuu tämä tämmöinen on vaikea ylittää – kakkoslevyn helmistä Rytkösen maine, Oikea järjestys, Palkinto ja Yön selekään puhumattakaan.
Toki Painajainen Elm Streetillä on jo jonkin verran elämää nähnyt biisi. Bändi esitti sen jo ensimmäisellä keikallaan Outokummussa vuonna 2022. ”Pitkähkö, monenlaisille symbolisille tasoille ulottuva ja maagisen realismin sävyttämä tutkielma keskustalaisuudesta”, luonnehdin sitä silloin keikkaraportissani. Olin väärässä, ei se ole tutkielma keskustalaisuudesta vaan maakuntien Suomesta paljon yleisemmin. Se suhtautuu monitulkintaisen vivahteikkaasti nostalgiaan ja on lisäksi ihan vain tavattoman hienoa tarinankerrontaa.
* *
Joistakin uuden levyn kappaleista, kuten Valtionkonttorissa ja Rekkamiehen hymy, on vaikeampi saada otetta. Mutta sitten on sellaisia kuin Pitäs, pitäs ja Kunnanmiehet sekä Kunnanmiehet (reprise), jotka potkivat kovaa ja heti. Aarreloitsu on maagisen realismin puolelle sukeltava, suomalaista maskuliinisuutta hienosti ruotiva kappale. Nuoruus (Hats off to Vera Telenius) on koskettava kunnianosoitus hienolle taiteilijalle.
Kokonaisuutena Poispoikkeen on vahva, laadukas levy, joka ei tarjoile suuria yllätyksiä Vehkeen kontekstissa. Toisaalta bändin konsepti kantaa edelleen niin hyvin, ettei sellaisia edes kaipaa.
Pasi Huttunen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Avomielisiä ja aitoja tarinoita elämästä ja pohjalaisuudesta – arviossa Juha Lagströmin Punainen pohjalainen
LEVYT | Juha Lagströmin albumi on tekijänsä mukaan raakaa iskelmää. Muusikko tunnetaan parhaiten Elonkerjuu-yhtyeen entisenä laulusolistina.
Ylva Harun vaivattomasti hymyävä ja pienesti kaunis levykokonaisuus – arviossa Kuiskaa mulle
LEVYT | Folkrockin, popin ja americanan maisemissa liikkuva Kuiskaa mulle luottaa livesoittoon ja sen luomaan pienieleiseen lämpöön.
Matti Johannes Koivun Pojanpoika ei huuda, mutta sen ääni resonoi luuytimiin saakka
LEVYT | Matti Johannes Koivun yhdeksäs soololevy on nostalginen matka juuri sinun nuoruuteesi.
Lopulta kynsinauhatkin paranevat ja ikävästäkin pääsee yli – arviossa Teini-Pään Uusi vuosi
LEVYT | Helsinkiläisen Teini-Pään kolmoslevy laventaa teiniunelmaa ja nössöpoppia indiesäröisempään suuntaan.