Televisiopäiväkirja: The Invite, Elää ja kuolla L.A:ssa, Fallout, Tahraton mieli, Where the Buffalo Roam

Kuvat: Annapurna / Amazon Prime Video

Petri Hänninen, teksti

The Invite (2026)

Ohjaus: Olivia Wilde. Pääosissa: Seth Rogen, Olivia Wilde, Penélope Cruz, Edward Norton.

Jos ärsyttää seurata avioparin alituista riitelyä, tämä elokuva kannattaa jättää väliin. Jos taas pitää yllättävistä heitoista sekä paljon puhuvista eleistä ja ilmeistä, katsomista kannattaa harkita.

The Invite perustuu Cesc Gayn näytelmään Els veïns de dalt. Elokuvassa on neljä näyttelijää ja kaikki tapahtuu yhdessä asunnossa. Angela (Olivia Wilde) on kutsunut yläkerran naapurit kylään, mistä hänen aviomiehensä Joe (Seth Rogen) ei erityisemmin innostu. Piña (Penélope Cruz) ja Hawk (Edward Norton) joka tapauksessa saapuvat, ja viinin puuttumista korvataan pilvellä ja tequilalla. Ja sitten alkaa avautuminen ja lukkojen purkaminen.

Itsestäni tuntuu, että olen nähnyt vastaavia elokuvia aivan liikaa, mutta elokuvateatterin nuorempi yleisö nautti täysin rinnoin.

Seth Rogen on ilmeisesti päättänyt brändätä itsensä henkilönä. Vuosia tuottajana ja koomikkona tunnettu persoona on The Studio -sarjan (lue arvio) menestyksen myötä istuttanut itsensä muun muassa The Boys ja Hacks -sarjoihin. The Studion yhdessä jaksossa hän seikkaili Olivia Wilden kanssa ja Hacksin Jean Smartkin vilahtaa sarjassa. Ristiinmarkkinointia siis.

Mikäs siinä, Rogenin nallekarhumaista ja miellyttävää persoonaa näkee mielellään. Toivottavasti hänen taustastaan ei ikinä paljastu mitään synkkää, kuten hyväksikäyttöä tai alkoholismia.

Lue Maija Kääntän arvio elokuvasta täältä.

Katso: Finnkino

* *

Tietovisa

Missä sairaalasarjassa Olivia Wilde esiintyi usean tuotantokauden ajan?

• a) Greyn anatomia
• b) House
• c) Holby City

Oikea vastaus jutun lopussa.

* *

Elää ja kuolla L.A:ssa (1985)

Ohjaus: William Friedkin. Pääosissa: William Petersen, Willem Dafoe, John Pankow, John Turturro.

Elää ja kuolla L.A.:ssa on visuaalisesti makeaa katsottavaa, ja William Friedkinin ja Gerald Petievichin käsikirjoituskin on poikkeuksellinen. Tarinasta on karsittu kaikki turha jäkätys. Jäljellä on ainoastaan tarinan kannalta oleellisia kohtauksia sekä kiihkeää toimintaa. Jo Friedkinin ohjaamasta Manaajasta (1973) tuttuja välähdyksenomaisia kuvia on istutettu pitkin elokuvaa.

Elokuvan alkaessa poliisit ovat päässeet rahanväärentäjä Rick Mastersin (Willem Dafoe) jäljille, mutta todisteet häntä vastaan puuttuvat. Pian alkaa ilmaantua raatoja, ja Richard Chance (William Petersen) sortuu kyseenalaisiin keinoihin rosmon nappaamiseksi.

Elokuva on aikansa lapsi. Chance harrastaa benji-hyppyjä ja elokuvassa vieraillaan esityksessä, jonka tanssijoilla on Enki Bilalin Nikopol-trilogiana tunnettuun sarjakuvaan viittaavat meikit. Elokuvan tunnari, brittiläisen Wang Chung -yhtyeen To Live and Die in L.A. on klassikko (kuuntele Spotifyssa).

Kasarielokuvien ikävää puolta edustavat naisroolien jääminen pelkkien yksiulotteisten karikatyyrien tasolle sekä hyväksikäyttö, joka pahimmillaan yltää poliisin tekemään raiskaukseen. 1980-luvulla naisten ahdistelu ja hyväksikäyttö koettiin hauskana vitsinä.

Elokuva on lainattavissa dvd:nä kirjastoista.

* *

Fallout

2 kausi, 8 jaksoa. Pääosissa: Ella Purnell, Walton Goggins, Aaron Moten, Kyle MacLachlan, Moises Arias, Annabel O’Hagan.

Ensimmäinen jakso menee että hohhoi, miten edes jaksoin katsoa ensimmäisen kauden (lue arvio) kokonaan, mutta sitten tarina lähtee liikkeelle ja rempseä fiftarihuumori alkaa toimia.

Tv-sarja perustuu Fallout-videopelisarjaan ja varmaankin siksi sen juoni on kuin pelistä: mennään jonnekin, siellä vastaan tulee sellainen-ja-sellainen, ja sitten tapellaan kunnes joudutaan uuteen pulaan. Tarina etenee hyvin vähän. Kauden vahvuus on erilaisissa valtataisteluissa, sekä siinä, että eri juonten päähenkilöt eivät enää törmäile yhtenään toisiinsa toisin kuin ensimmäisellä kaudella.

Huomautin jo ykköskauden arviossani, että Fallout muistuttaa Westworld-tv-sarjaa. Molempiin sarjoihin musiikin säveltänyt Ramin Djawadi on tehnyt Falloutiin kappaleen Time Takes a Toll, joka kuulostaa puolen välin jälkeen häiritsevästi Westworldin tunnarilta (kuuntele kappale täältä). Sarjan 1950-luvun musiikki sen sijaan on nokkelasti valittua ja alleviivaa tapahtumia.

Katso: Amazon Prime

* *

Tahraton mieli – Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004)

Ohjaus: Michel Gondry. Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Kirsten Dunst, Elijah Wood, Mark Ruffalo, Tom Wilkinson.

Ensin tuntuu, että elokuvan juoni toistaa turhaan samoja kuvioita ja voisi mennä nopeammin eteenpäin, kunnes älyän, että tämä on se juoni! Joelin ja Clementinen (Jim Carrey ja Kate Winslet) elämää seurataan toinen toistaan seuraavissa takaumissa ja katsoja pääsee pikkuhiljaa jyvälle siitä mitä on tapahtunut.

Tarina kertoo riitaisasta pariskunnasta, joka on eronnut monta kertaa, ja pyytänyt muistin pyyhkimiseen erikoistunutta firmaa poistamaan toisen ihmisen mielestään. Silti he löytävät yhteen aina uudelleen. Eli tämä on romanttinen elokuva.

Halusin katsoa elokuvan siksi, että käsikirjoitus on Charlie Kaufmanin käsialaa. Tiettyjä kaufmanmaisuuksia onkin nähtävissä. Aika ja paikka vaihtelevat lennosta, ja elokuvassa mennään syvälle ihmisen pään sisään. Kirsten Dunstin ja Tom Wilkinsonin lyhyt sivujuonen sivujuoni on nerokas ja voimakas pätkä, joka antaa ainekset elokuvan lopetukseen.

Elokuva on lainattavissa Blu-Rayna kirjastoista. Varaudu pitkään varausjonoon.

* *

Where the Buffalo Roam (1980)

Ohjaus: Art Linson. Pääosissa: Bill Murray, Peter Boyle.

Olin valmis julistamaan tämän kadonneeksi elokuvaksi, joten minulle tuli täytenä yllätyksenä, kun dvd löytyi kirjastosta. Bill Murray koheltaa Hunter S. Thompsonina neljä vuotta ennen suurta läpimurtoaan Ghostbusters-elokuvassa.

Elokuvassa ei ole juonta, ja alun ja lopun kehyskohtauksia lukuun ottamatta ei oikeastaan rakennettakaan. Elokuvassa juopotellaan sairaalassa, oikeussalissa, hotellihuoneessa ja lentokoneessa. Jos jotain läpi elokuvan kantavaa aihetta etsii, niin se voisi olla kainalossa kannettu jääpala-astia.

Olen juonivetoisten elokuvien ystävä, joten tämän katsominen oli enemmänkin kokemus kuin nautinto. Elokuvan tunnelma ja rytmi ovat hyvin B-elokuvamaisia. Ohjaaja Art Linson onkin paremmin tunnettu menestyselokuvien tuottajana kuin ohjaajana. Bill Murrayta ei tästä roolisuorituksesta muisteta.

Elokuva on lainattavissa dvd:nä kirjastoista.

* *

Salem’s Lot – painajainen (2024)

Ohjaus: Gary Dauberman. Pääosissa: Lewis Pullman, Makenzie Leigh, Jordan Preston Carter.

Stephen Kingin vampyyriromaaniin perustuva Salem’s Lot on filmattu pari kertaa aiemminkin. Tuorein tekele sijoittuu hurmaavasti kirjan kirjoittamisaikaan 1970-luvulle. Myös kauhuainekset ovat vanhanaikaisia, eikä elokuvassa ole mitään pelottavaa, tai edes jännittävää. Itse vampyyri on kalpea, kalju, punasilmäinen ja langanlaiha hirviö, Nosferatu (Alexander Ward).

Elokuvassa viihdekirjailija saapuu kotikaupunkiinsa etsimään aineistoa seuraavaa romaaniaan varten ja joutuu romanssin pyörteisiin. Kaupunkiin on muuttanut myös nuori ja rohkea uusi lapsioppilas (Jordan Preston Carter) sekä pahamaineisen ja kartetun kartanon vuokrannut eurooppalainen aristokraatti 1970-lukulaiset pahisviikset kasvattaneen alaisensa kanssa (Pilou Asbæk).

Tarinan suurin rohkelikko on lapsi, joka ei jää suremaan edes vampyyrin tappamia vanhempiaan. Tylpähköt puuvaajat sujahtavat helposti vampyyrien rintalastasta läpi suoraan sydämeen. Vanhoissa kauhuelokuvissa sentään piti käyttää vasaraa. Ja jostain syystä vampyyrijahtiin lähdetään aina juuri ennen auringonlaskua eikä heti auringonnousun jälkeen.

Ristit hehkuvat, silmät kiiltävät ja täpärän pelastuksen suorittaneen hyviksen kasvot näkyvät vampyyrin päähän isketyn reiän läpi. Efekti toimii, vaikka se on nähty todella monessa elokuvassa. Kuvakerronnassa käytetään paljon peilejä, mikä on olennaista vampyyrielokuvissa. Vampyyrin kuvajainen kun ei näy peilistä. Kokonaisuus on hauskaa viihdettä mutta elokuvalliset ansiot jäävät vähemmälle.

Katso: HBO Max

* *

Daaaaaalí! (2023)

Ohjaus: Quentin Dupieux. Pääosissa: Anaïs Demoustier, Edouard Baer, Jonathan Cohen, Gilles Lellouche, Pio Marmaï.

Yksi joutavimmista koskaan näkemistäni elokuvista. On saatu hieno idea ja sitten on yritetty venyttää se elokuvaksi joutavalla, itseään toistavalla länkytyksellä, joka ei kuljeta tarinaa mitenkään. Koko elokuva on väkisin päkistetty.

Judith (Anaïs Demoustier) haluaa tehdä dokumenttielokuvan Salvador Dalísta (Edouard Baer, Jonathan Cohen, Gilles Lellouche ja Pio Marmaï). Dalí on kiinnostunut kaikesta julkisuudesta, mutta vaativa ja suureellinen taiteilijapersoona osoittautuu hankalaksi haastateltavaksi.

Kohtaus, jossa Dalí elokuvan alussa saapuu hotelliin ja kävelee loputtoman pitkää käytävää, olisi ollut helppo venyttää absurdeihin mittoihin. Nyt Dalín marssin aikana ainoastaan paikalle soitettu huonepalvelu ehtii täyttää baarikaapin ja päähenkilö käy vessassa. Surrealistista olisi ollut pistäytyä kahdeksan ruokalajin illallisella vastapäisessä ravintolassa, osallistua kamelikisoihin ja hypätä ohikiitävän kuumailmapallon kyytiin.

Elokuva yrittää olla absurdi komedia, mutta jää aivan tavallisten elokuvakikkojen varaan. Useampi näyttelijä näyttelee samaa henkilöä, filmiä pyöritetään taaksepäin, ja jo nähtyihin kohtauksiin palataan aina uudestaan. David Lynch on tehnyt kaiken tuon paljon paremmin. Valuvia kelloja tai moninivelisiä norsuja ei nähdä.

Katso: Cineast

* *

Tietovisan oikea vastaus

• b) House

Lue juttusarjan edelliset osat täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua