Analyysi: Naiset ja Minä – Tietokirjavuosi 2021 pursuaa historiaa ja mällää määrällä koronapandemian varjossa

28.10.2021

Kanava-palkintoraadille lähetettiin yli 200 tietokirjaa. Kuva: Matti Mörttinen

TIETOKIRJALLISUUS | Kustantajien Kanava-palkintoraadille lähettämissä ehdokaskirjoissa nousee esiin myös ”autofakta” eli teokset, joissa yhteiskunnan ilmiöitä tutkaillaan pääsääntöisesti oman minän ja kokemuksen kautta.

Juttelin alkuvuodesta erään kokeneen vaikuttajan kanssa. Hän oli kirjoittanut tietokirjan. Jo toisen lyhyen ajan sisään.

Mistä tuollainen tahti, utelin. ”Mitäpä muuta olisin koronan aikana tehnyt”, oli vaikuttajan vastaus.

Sittemmin keväällä, kesällä ja syksyllä sain arvioitavakseni kolminumeroisen lukumäärän tämänvuotista tietokirjallisuutta. Syy: kuuluin raatiin, joka valitsi viisi ehdokasta Kanava-lehden tietokirjapalkintokisan finaaliin.

Tajusin saman tien, että aika monella muullakin on ollut aikaa kirjoittaa. Seuraavaksi aloin sääliä kustantajia: kuinkahan monta kirjaideaa ja käsikirjoitusta on ollut pakko tyrmätä valtaisan tarjonnan takia.

Toki julkaisuun astikin on päässyt paljon teoksia. Oletus lienee ollut, että myös kuluttajilla on ollut aikaa lukea.

* *

Toinen myötätuntoni kohde on arkistolaitos. Koska kauden 2021 tietokirjallisuudesta varsin suuri osa on erilaisia historiaopuksia, on etulinjassa ainakin Kansallisarkisto taatusti saanut poikkeuksellisen määrän tietopyyntöjä. Niitä on sitten pitänyt toteuttaa koronan ja etätyökäytännön ehdoilla.

Itsekin lähetin tämän vuoden kirjaprojektissani pyyntöjä niin Kansallisarkistoon kuin muutamaan muuhunkin laitokseen. Osa vastauksista tuli ilahduttavasti heti sen jälkeen, kun kässäri oli mennyt taiton kautta painoon.

Lienevätkö syynä resurssit vai yleinen toimintakulttuuri, mutta Ruotsin kansallisarkisto Riksarkivet toimitti dokumentteja pyytäjälle selvästi suomalaisia verrokkejaan ripeämmin.

* *

Historia on aina ollut tietokirjallisuuden suosikkigenrejä. Uutta on, että nyt myös merkittävien suomalaisten naisten historiat pääsevät esiin.

Maria Petterssonin kynästä viime vuonna kansiin päätynyt ja sosiaalisen median sekä joukkoistamisen kautta kehittynyt Historian jännät naiset (Atena; lue Terhi Skaniakosin kirjoittama arvio) käynnisti suoranaisen aallon naishistoriointia. Pettersson poimi kohteensa maailmalta. Nyt muut jatkavat kotimaisilla merkkihenkilöillä.

Niin, pakkohan se on myöntää. Kirjoja on kirjoitettu ja historiaa tulkittu vuosisatojen ajan aivan liikaa miesoletettujen kautta ja miesnäkökulmasta. Nyt sijansa saavat niin naisoletetut kohteet kuin naiskirjoittajat. Veikkaan, että seuraavaksi myös miehet haluavat kirjoittaa naisista ja muista sukupuolista.

* *

Kanava-palkinnon finaaliehdokkaiksi [lista jutun lopussa] päätyi lopulta viisi historiaa vähintäänkin sivuavaa teosta, joista kolmessa on kohteina jo edesmenneitä, naisoletettuja ja suomalaisia kulttuuripersoonallisuuksia. Jokaisessa niistä ainakin jollain tavalla myös tuodaan naiset esiin miesten varjosta.

Näiden lisäksi listalle nousi ruokahistoriaa elävästi käsittelevä teos. Se on samaa sukua naiskirjojen kanssa siinä mielessä, että se hakee uuden näkökulman historian analysoimiseen. Tarpeeksi kauan on mennyttä arvioitu sotien, politiikan ja miesten kautta.

Se, mitä on kulloinkin ollut lautasella (tai mistä ateriat milloinkin on syöty), antaa monella tavalla käytännöllisemmän ja ihmisläheisemmän näkökulman historiaan.

Myös ainoa palkintoehdokkaaksi noussut miehen kirjoittama mieshistoria on poikkeava teos. Se nimittäin on ehkä jopa enemmän tässä päivässä kiinni kuin menneessä. Se nimittäin tutkii myyttiä ja henkilöbrändiä enemmän kuin varsinaista päähenkilöä tekemisineen.

* *

Naiskirjavuoden toinen päähenkilö on Minä.

Minä on ollut monessa mukana. Hän on käyttänyt huumeita, ahdistunut töissä, kokenut paineita ulkonäöstään, hakenut elämäänsä rakkautta ja keinoja tehdä jotain ilmastonmuutokselle. Muun muassa.

Kaunokirjallisuudessa kaikkien huulille noussut autofiktio on ilmeisesti saamassa tai saanut vastinparikseen autofaktan.

En halua tuomita ilmiötä. Parhaissa tapauksissa minälähtöisyys tuo helposti lähestyttävän ulottuvuuden tietokirjaan. Edellyttäen, että kirjoittaja on myös nähnyt riittävästi vaivaa käsittelemänsä ilmiön selvittämiseen tutkimuksen ja muiden ihmisten kokemusten kautta.

Jos kirja ei sisällä Minän lisäksi yleistä, tarkastettua ja tutkittua näkökulmaa, jää siitä väistämättä maku, jota kuvastaa nykyaikaamme iskostunut ja vähemmän mairitteleva käsite: kokemusasiantuntijuus.

* *

Kutsumaton covid-19 on siis lyönyt leimansa kauden kirjallisuuteen. Yllättävän vähän on kuitenkin kirjoitettu kokonaisia teoksia koronan vaikutuksista yhteiskuntaan ja elämään. Ehkä niiden vuoro tulee myöhemmin.

Monissa tietokirjoissa toki näkyy se, että niitä on viime hetkillä päivitetty pandemialla. Muutamassa on korona nostettu jopa opuksen otsikkoon asti. Kirja on tässä tapauksessa kuitenkin mediumina huono kilpailemaan ajankohtais- ja uutisjournalismin kanssa. Painokoneen pyöriessä ja kirjalaatikoiden matkatessa kohti kauppoja voi yhtäkkiä tapahtua jotain, mikä tekee teoksen vähintään osin vanhentuneeksi jo ennen ilmestymispäivää.

Ja onhan maailmassa muutakin ajankohtaista kuin korona, vaikka välillä tämä tuntuu unohtuneen niin julkaisijoilta kuin vastaanottajilta. Ilmastonmuutos esiintyy tietokirjatarjonnassa niukasti tiheämmin kuin virusvieraamme. Maahanmuutosta ja pakolaisuudesta on viime vuonna kirjoitettu yllättävän vähän.

Perussuomalaisista sen sijaan on kirjoitettu niin monta tuotosta, että niitä Kanava-palkintoraadin arvioitavaksi asti tuli neljä kappaletta. Ja kuinka ollakaan, kirjojen peruspäätelmissä on eroa enemmän kuin yöllä, illalla, päivällä ja aamulla.

Puolue kuin puolue on toki aina kirjan väärti, jos kirja tehdään taiten. Hiukan tällaista vanhaa EU-entusiastia jäi kuitenkin huvittamaan, että persuista on tuotettu suomenkielistä tietokirjallisuutta tänä vuonna enemmän kuin Euroopan unionista ja ylipäätään eurooppapolitiikasta tai Euroopan historiasta.

Matti Mörttinen

Kirjoittaja oli tänä vuonna Kanava-tietokirjapalkintoraadin jäsen, joka itse kirjoitti viimeksi elämäkerran miehestä.

Kanava-tietokirjapalkinnon ehdokkaat 2021

Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin (Gaudeamus)

  • Monipuolisesti eri kansankerrosten arkea ja juhlaa esittelevä teos kuvaa ihmiselämää tavalla, joka jää usein ylätason tapahtumien varjoon. Ruoka limittyy oivaltavasti aikakausien kulttuuriseen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen.

Minna Maijala: Katri Vala. Kulkuri ja näkijä (Otava)

  • Dramaattinen, huolella tehty elämäkerta täyttää yhden merkittävän auon kirjallisuutemme historiassa. Maijala on myös löytänyt ennen julkaisemattomia dokumentteja muun muassa Valan Erkki-veljeltä.

Jaakkojuhani Peltonen: Aleksanteri Suuri. Sankari ja myytti (Gaudeamus)

  • Oivaltava teos tuo kaukaiseen historiaan liitetyn hahmon nykypäivään ja osoittaa, mikä vaikutus hänellä on ollut viime vuosikymmeninäkin poliittiseen ajatteluun ja jopa viihteeseen. Pääosaan nousee Aleksanteri Suuren jälkikuva ja sen moninaisuus.

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi (WSOY)

  • Teoksen ansioihin kuuluu henkilökuvan ja ajankuvan onnistunut nivominen yhteen. Samalla kirja täydentää Akseli Gallen-Kallelan henkilökuvaa ilman, että teksti kuitenkaan pyörisi liikaa tämän ympärillä.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like)

  • Erilliset tarinat sulautuvat lopussa hienosti yhteen Aino Sibeliuksesta kertovassa jaksossa. Schreckin tekstissä yhdistyvät tutkijan kiihkottomuus ja henkilökohtainen ote. Kirja on tyyliltään kokeileva ja tavanomaisia tietokirjan konventioita rikkova.

* *

Muita tutustumisen arvoisia tietokirjoja

Markku Henriksson: Tähtilipun maa – Yhdysvaltain alueen historia (Tammi)

  • Yli 900-sivuinen ja mukaansatempaava yhteenveto. Tiesittekö esimerkiksi, että USA:n perustajat ottivat liittovaltiomalliinsa tärkeitä aineksia Irokeesiliitolta?

Timo Miettinen: Eurooppa – Poliittisen yhteisön historia

  • Tutuksi tulleen EU-tietäjän syväluotaus unionin taustoihin. Yksi teema: Euroopan ongelma ei ole se, ettei se muista – vaan se, ettei Eurooppa ole oppinut unohtamaan.

Outi Mäkinen: Karu planeetta – Kirja rakkauden kaipuusta (Otava)

  • Rohkea, jopa paikoitellen sokeeraava avautuminen nuoren aikuisen epäonnistumispelosta. Tehoaa myös ikääntyneempään, joka tunnistaa jälkiä eletystä elämästään.

Reetta Huttunen & Salla Nazarenko: Miten käy ihmisen ilman antibiootteja (Into)

  • Onnistunut kirjoittajayhdistelmä, lääkäri ja toimittaja. Sairastuneiden ja parantajien haastattelut rytmittävät faktoja vyöryttävää sisältöä.

Jukka-Pekka Pietiäinen: Ulkoministerin kujanjuoksu – Rudolf Holsti ja skandaali Genevessä (Minerva)

  • Lähes trillerinä luettava kertomus yhden lahjakkaan mutta epäonnisen vaikuttajan seurassa maailmanpalosta toiseen.

Kaisa Raittila: Yhteyden rakentajat – Kohti kaikille avointa kirkkoa (Kirjapaja)

  • Perusteellinen kuvaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tuskallisesta taipaleesta sen määritellessä suhdettaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin.

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena)

  • Erinomaisesti kirjoitettu, jutusteleva ja tarinoiva sekä omakohtainen kuvaus laajojen massojen vierastamasta taiteenlajista.

Juha-Pekka Raeste & Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yritystä (Nemo)

  • Lievästi provokatiivinenkin, mutta ennen kaikkea ajatuksia herättävä kuvaus talousmaailman muutoksesta, jonka tulevat seuraukset voivat olla vaikka mitä. Lue Kari Pitkäsen arvio.

Liisa Seppänen: Viiltävät vuodet – Nuoren naisen selviytymistarina (Kirjapaja)

  • Onnellisten Suomessa on 19 000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Lähes neljännes nuorista kärsii jonkin sortin mielenterveyshäiriöistä.

Suvi Ratinen: Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten (Tammi)

  • Mielenkiintoisesti valittu teema: millaisissa paikoissa suomalaiset uraauurtavat naiskirjailijat tekivät töitään. Lähtökohtana Virginia Woolfin ajatukset ja kirja.

Kristiina Markkanen & Leena Virtanen: Wivi & Hanna (Atena)

  • Kaksi uranuurtajaa: arkkitehti Lönn ja kauppaneuvos Parviainen samassa elämäkertakirjassa. Aitoa ja elävää ajankuvaa naisten välisistä suhteista ja suhtautumisesta niihin eri aikoina.

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä (Into)

  • Ennalta-arvaamattomia näkökulmia tiiviissä paketissa. Tiivis paketti, ei väsytä lukijaansa turhalla tekstimassalla. Äänessä on ensisijaisesti tutkija ja toissijaisesti poliitikko. Lue Pasi Huttusen arvio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua