Kuvat: Aviador / Valtteri Kangasjärvi
LEVYT | Tamperelaisen Mikko Nenosen toinen runokokoelma Hengittävä eläin saa lukijan ymmälleen, hämilleen – mitä ihmettä tästä sanoisi ja kirjoittaisi?
”Tekoäly ei ikinä pysty näin vimmaista, uniikkia ja asiasta kolmanteen lupaa kysymättä loikkaavaa tekstiä luomaan, edes tahallaan.”
Mikko Nenonen: Hengittävä eläin. Aviador, 2026. 71 sivua.
Häh? Mitä! Miksi? Mikko?
Tamperelaisen Mikko Nenosen, 45, toinen runokokoelma Hengittävä eläin (Aviador, 2026) saa lukijan ymmälleen, hämilleen – mitä ihmettä tästä sanoisi ja kirjoittaisi?
Yksi asia on varmaa: tekoäly ei ikinä pysty näin vimmaista, uniikkia ja asiasta kolmanteen lupaa kysymättä loikkaavaa tekstiä luomaan, edes tahallaan.
Ja se on hyvä.
Kokonaan toinen asia on, pysyykö satunnainen lukija kärryillä Nenosen rönsyisessä tajunnanvirrassa.
Yritetään. Ja aloitetaan runosta, jonka on omistettu Alvaro de Camposille.
Se ilahduttaa minua suuresti. Tunnen näet hyvin Alvaron ja hänen tuotantonsa, vaikka mies ei ole kirjoittanut ainuttakaan runoa eikä ollut edes olemassa: de Campos on portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan yksi pseudonyymi, siis eräänlainen sivupersoona.
Pessoa taas oli, omien sanojensa mukaan, Luonnon ainoa runoilija. Joka tapauksessa yksi maailman parhaista: viisas, oppinut, syvällinen, hauska, rehellinen valehtelija, jolle mikään ei ollut pyhää.
Paitsi runous. Ja lapsuus.
Paitsi ettei runoudessa ole mitään pyhää, se on harmaan arkista puuhaa. Luetaan, ajatellaan, kiroillaan, kirjoitetaan, valehdellaan, heitetään roskakoriin, vihataan väärin ymmärtäviä välimerkkejä, hävetään takaliepeiden taivaita lipovia lupauksia, huokaillaan, yritetään ymmärtää kustantajan kohteliasta vaitioloa, juodaan viiniä, herätään aamuyöstä huonoon sanaan, juodaan kahvia ja aivan viimeiseksi – aivastetaan autot levälleen tielle.
Mutta lapsuus. Se on alati pyhää. Kuten keksitty de Campos kirjoittaa.
”Syö suklaata, tyttö pieni
syö suklaata!
Muista ettei maailmassa ole muuta metafysiikka kuin suklaa.
Muista ettei mikään uskonto opeta enempää kuin makeiskauppa.
Syö, pikku likanaama, syö!
Voisinpa minä syödä suklaata
yhtä väärentämättömästi kuin sinä!
Mutta minä ajattelen,
jo tinasta tehtyä hopeapaperia pois repiessäni,
heitän menemään kaiken niin kuin olen heittänyt elämänikin.”
Ja tässä kohtaa vietämme hiljaisen hetken runon suomentaneen Pentti Saaritsan ikuisesti säkenöivälle muistolle.
* *
No hyvä. Nenosen de Camposille omistama runo alkaa, kuten vain toisen ihmisen keksimän ihmisen runo voi:
”En voi ikinä tajuta, miltä tuntuu olla toinen ihminen,
mutta voin keksiä toisen ihmisen, sillä olen jokainen ihminen,
olen maailma, olen itseään ruoskiva munkki, olen paholainen,
tunnen kaikki idän uskonnot lukematta sanaakaan,
aivastan, ja autot leviävät tielle….”
Hetkinen. Aivastan, ja autot leviävät tielle…
Olen melkein varma siitä, että tätä lausetta ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin, eikä siinä ole järjen häivää. Silti ja juuri siksi se viehättää minua suuresti, ja, kyllä, tuo mieleen kuvitellun de Camposin runon ja hennon toiveen, että Nenosta käännettäisiin joskus portugaliksi tai pessoaksi.
Nenosen runo ei näitä mieti vaan laukkaa huoletta ja hengittämättä eteenpäin ja saa varoittamatta vakavia sävyjä ja ripauksen ajankohtaisuutta:
”Diktaattori, näytä meille sortoa, että taas tuntisimme jotain!
Että meillä olisi jotain, jonka puolesta taistella eikä tämä
loputon roskan, tyhjänpäiväisyyden ja arkisen
mitäänsanomattomuuden ja idealismin puutteen
mielialalääkkeisiin ajava paineeton paine.”
Kyllä, kaikesta huolimatta tai sen takia Mikko Nenonen on tosissaan. Eikä ihme, onhan hän kotoisin Kaakonkulmalta Haminasta ja ammatiltaan kirjastovirkailija.
* *
Yksi kokoelman runoista on silti omistettu Marcello Mastoriannille eli ihanalle elämälle. Se alkaa:
”Muistan epävireiset serenadit petollisen naisen parvekkeen alla keskikesällä yöaikaan.”
Pitkästä runosta pujahtaa ilmoille myös kuulaita, kauniita säkeitä, joka paljastavat Nenosen paitsi anarkistiksi ja surrealistiksi myös realistiseksi romantikoksi:
”Muistan puut, pilvet, lämmön, ihastumiset, hämärtyvän puiston seesteisyyden, tunteen pyhästä, kerrostalojen ruman kauneuden, hymyt lapsien kasvoilla, samaan tahtiin kävelevät pariskunnat, liikenteen kaukaisen metelin.
Muistan Tove Janssonin Kesäkirjan, venematkat saareen, veden kaikkivoivan huokailun.”
Hengittävälle eläimelle ei voi antaa tähtiä. Pitää antaa jotain elävää. Sieppaan siis lennosta pääskysen, poimin pientareelta voikukan, nostan ojasta elämäänsä aloittelevan sammakon, lainaan Mikon runosta lapsen hymyn ja viimeistelen arvion kivellä keikkuvalla västäräkillä.
Viisi niitä tuli. Ansaitusti, vitkastelematta.
Matti Kuusela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Hirviömaailmassa Aapo voittaa pelkonsa ja löytää itsestään ihmeellisen kyvyn – arviossa J. S. Meresmaan Varjokahle
KIRJAT | Lumola-sarja on lempeää kauhufantasiaa, jonka parissa viihtyy aikuinenkin tarinoiden ystävä. Varjokahle päättää trilogian.
Koulu pelastaa nälkäkuolemalta ja antaa lukemisen lahjan – arviossa Helvi Hämäläisen elämäkerta Kauneudenrakastaja
KIRJAT | Helvi Hämäläinen oli 1900-luvun suomalaisista naiskirjailijoista se, joka tiesi mitä halusi, aina saamatta sitä. Minna Maijalan elämäkerrassa jokaisella sanalla on merkityksensä.
Osamu Dazain Narrin kukkia on lyhytromaani, joka ei luota tarpeeksi omiin vahvuuksiinsa
KIRJAT | Dazai yrittää tuoda esiin jotain uutta ja erilaista, mutta keino on niin kuin useimmat neljännen seinän rikkomiset, eli se on vanhentunut alta aikayksikön.
Oikeudenkäyttöä Vanhan Rooman tapaan – arviossa Ciceron Milon puolesta
KIRJAT | Vanhan Rooman ajoista ja roomalaisten oikeusajattelusta kiinnostuneelle teos on pikku helmi: näin he siis puhuivat totuutta venyttäen ja vanuttaen.