Teatteriarvostelu: Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä esitettävä Riivaajat käsittelee halua tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Niiden vuoksi ihminen tekee mitä vain.

Riivaajat Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä tiistaina 15.10.2019.

Näytelmän alkaessa Verhovenski saapuu vallankumouksellisen solun salaiseen kokoukseen. Hänet tunnistaa punaisesta huivista.

Salaliiton jäseniä on ainoastaan viisi. Stavrogin on solun johtohahmo ja häntä Verhovenski kuumeisesti odottaa palaavaksi, jotta vallankumous voisi alkaa. – Ylihuomenna, hän toteaa.

Stavroginin tunnistaa silmälaseista. Muista solun jäsenistä Lizavetalla on hyppysissään viuhka, Kirillovilla kädessään pallo ja Šatov pukeutuu suojakäsineisiin.

Näytelmässä ei suinkaan ole kyse monologista, vaikka niin voisi lähtökohtaisesti olettaa. Näyttelijöitä on yksi, mutta hahmoja on kaiken kaikkiaan kymmenen. Niistä seitsemän välittyy katsojalle fyysisinä, kolme ääninä.

Solun jäsenten lisäksi lavalla nähdään Verhovenskin isä Stepan Trofimovits, jonka tunnistaa röyhelökauluksesta, ja Lizavetan kosija Mavrik, jolla on kypärä, upseerismies kun on.

Toteutus on toimiva ja selkeä. Kulloinkin on selvää kuka puhuu. – Huivi, pallo, viuhka, lasit ja hansikkaat. Hetken myös röyhelökaulus ja kypärä.

Keskusteluja käydään myös munkki Tihovin sekä Stavgorodin äidin, Varvara Petrovan kanssa. Šatovin vaimo Nina puhuu kirjeen kautta. Mukana ovat kuitenkin vain mainittujen hahmojen äänet.

* *

Riivaajien dialogi on kautta esityksen sujuvaa. Markus Järvenpää sukkuloi eri hahmojen välillä huikealla muuntuvuudella ja nopeudella. Hänen on oltava jokaisessa hahmossaan sisällä järjettömällä varmuudella, jotta tällainen monipersoonaisuus näyttämöllä mahdollistuu.

Lopputulos on miellyttävä ja sujuva, taiturimainen, jopa skitsofreenisella tavalla. Sen outo lumovoima hivelee katsojan kokemusta valojen luodessa jylhää tilan tuntua yksikertaiseen lavastukseen.

Yhden näyttelijän hektinen, jopa hekumallinen läsnäolo ja virtuoosimainen varma muuntuvuus. Jos jää liikaa miettimään miten hän sen tekee, menee paras anti ohi. Tietyt jutut tulee ottaa annettuina, arvostaen, ainoastaan ollen, tai jää vaille jotain muuta, kokonaisuutta.

* *

Esitys käsittelee ihmistä ja ideologioita ja sitä millainen maailman pitäisi olla ja miksi? Taustalla on ajatus siitä, että olemme aina matkalla kohti jotain uutta ja parempaa. Onko ihmisen mielen kerroksiin ja olemuksen sisään rakennettu tarve vallankumoukselle, jonkin yli menemiselle, kaiken uhallakin, jotta uusi mahdollistuisi?

Käsikirjoitus pohjaa osin Dostojevskin romaaniin Riivaajat. Teoksen taustalla vaikutti Dostojevskin oma rooli vallankumouksellisessa järjestössä. Teoksessa kritisoidaan vallankumousideologeja. Käsiohjelma kertoo, että näytelmän keskiössä ei ohjaajan mukaan ole kuitenkaan se, onko joku aate oikeassa vai väärässä. Esitys tahtoo kertoa, että aatteen seuraamisessa on aina riskinsä.

Ihminen haluaa seurata jotain ja kuulua johonkin, mutta joskus tämän halun kohdetta on syytä arvioida uudestaan. Kohteet muuttuvat ja niihin vaikuttavat voimallisesti ympäröivä yhteiskunta ja toiset ihmiset. Jos kovasti ihailee jotain tai uskoo johonkin, voi tulla sokeaksi monelle muulle asialle.

Uusi alku on ansaittava, ja joitakin tekoja ei kuulukaan antaa anteeksi. Jossain on oltava oikeutta! Toisaalta on epäselvää mitä oikeus lopulta kenenkin näkökulmasta tarkoittaa. Meitä ihmisiä ohjaa voimallinen ja perustavan tasoinen tarve ja halu tulla hyväksytyksi ja saada osaksemme rakkautta.

* *

Yleisö on saapunut vallankumouksellisen solun kokoukseen. On varmistettava, ettei kukaan ole seurannut meitä.

Kuka vapautti Venäjän Mongolian vallasta? Mikä yhdistää vapauttajia? – Rohkeus epäoikeudenmukaisuuden edessä. Halu muutokseen.

”Toimin, en toivo.” Yleisö toistaa kuorossa. Siinä on kummaa voimaa.

Kokoonnumme vielä salassa, mutta pian on aika tulla julki ja esiin. Pian kaikki muuttuu, kun johtaja tulee takaisin. – Mitä jos johtaja ei palaisikaan? Johtajuuden keskeisyys muutoksessa on ilmeinen. Ilman johtajaa olemme helposti hukassa.

”Vallankumous alkaa ylihuomenna!”

Riivaajat-tulkinta kuvastaa eri ihmistyyppien rooleja vallankumouksellisen solun dynamiikassa.

”Me ravistelemme vielä tätä maata, niin, että se ei ikinä palaa ennalleen.” Vallankumouksen aika on, kun tyrannia tulee selkä edellä vastaan. Oikeuden on voitettava.

Näytelmä pohtii myös todellisen vapaan tahdon mahdollisuutta. Toisen tahdon alla ei voi elää vapaana. Ihmisen omavaltaisuus ja riippumattomuus on todistettava.

* *

”Jonain päivä toivon, että meillä on rahaa myös meren tällä puolen”, toteaa yksi solun jäsenistä. Kautta esityksen vilahtelee ikiaikaisia toiveita, haluja ja pyrkimyksiä johonkin parempaan ja oikeampaan. Tasa-arvo, äänioikeus, naisten oikeudet… uusi maailma odottaa!

Kapteeni Marovkin on ihastunut Lizavetaan.

”Välillä minusta tuntuu, että olisin ikään kuin väärässä tarinassa tämän rakkauden kanssa”, hän lausuu.

Ihmisen itsekkyys on osa hänen tarvettaan tulla hyväksytyksi. Tarve rakastaa: ihmistä, ihannetta, ideologiaa, pyrkimystä. Aina kysymys on siitä, mitä ihminen todella haluaa ja on sen eteen valmis tekemään. Rajoituksia on. Kelpaanko minä?

Ihmisen vastuu teoistaan. Toisen aseman ajatteleminen ja kykenemättömyys siihen rajaavat myös sitä tilaa, jossa vallankumous voi mahdollistua tai käydä mahdottomaksi.

On selvää, että ihminen haluaa olla osa jotain ja tulla hyväksytyksi. Tämän tosiasian hyväksikäyttäminen on ase. Halu ja elimellinen tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi toimii aseena myös vallankumouksen suunnittelussa. Niiden vuoksi ihminen tekee mitä vain. Manipuloinnin mahdollisuudet ovat rajattomat.

* *

Maa on jakautunut. Agitointia. Herätkää! Herättäkää epäilys ihmisissä! Kun hyökkäät ihmisen, eläimen tai lapsen kimppuun, saat hänen jakamattoman huomionsa. – Julkisen säikäyttämisen voima ja järkytys. Manipulaatio. Suora toiminta on ainoa vaihtoehto, kun laillinen tie on kuljettu loppuun.

Isä, poika ja kaksintaistelukohtaus. Ulvon naurusta! Ensin luulen, että toinen on äiti, olisikin – mutta ei nyt sentään. ”Minä olen sentään opettanut yliopistossa”, isä toteaa ja nauru yltyy yltymistään. Repeilen. Sukupolvien välinen kuilu, aina vaan, historian hetkestä riippumatta.

Ihminen tarvitsee johtajan, ja ellei hän itse johda itseään, jonkun muun täytyy. Tähän liittyy elimellisesti myös se mihin me uskomme, tunteiden koko skaala ja tarvitsevuutemme. Kaipaamme toivoa ja vastauksia. Lapsi esittäytyy uutena mahdollisuutena. – ”Jos me suojelemme maailmaa kuin omaa lastamme, niin rakkaus voittaa.” Tässä vilahtaa myös kristillinen symboliikka.

Kuka on petturi? Epäluulo. Kuka ilmiantaa ja kenet? Kenet pitää uhrata? Lizaveta vastustaa murhaa: ”Vallankumous nielee teidät!” Ihminen rakentaa oman tappionsa ja vallankumouspyrkimykset vaativat uhrinsa.

Kelmun kietominen pään ympärille ja ideologian tukehduttava voima. Itsemurha ilman syytä ja ajatus ihmisjumalan synnystä itsemurhan kautta. Entä jos rakennamme kaiken uudelleen ja nämä uhrit nostetaan marttyyreiksi? Haluamme nähdä merkitystä sielläkin, missä sitä ei enää ole nähtävissä.

* *

Näytelmässä on muutamia fyysisesti alkuvoimaisia kohtauksia, jotka toimivat eräänlaisena vastapainona muutoin tasaiselle, dialogiin pohjaavalle käsikirjoitukselle. Se herättää uinuvan, jylhän ja syvämietteisenkin näyttämön eloon.

Lavastuksen yksinkertaiset elementit toimivat kokonaisuudessa. Isot kaiuttimet, katosta roikkuvat verhomaiset kettingit ja valojen käyttö. Musiikki, joka muuntuu rauhallisesta laulusta raskaaksi ja kovaääniseksi, kuvastaa kiihtyvää vimmaa vallankumousaatteen nousussa ja menee osin mielenhäiriöön.

Kokonaisuus ei kerro ainoastaan vallankumouksellisen solun rakenteesta ja toimista vaan kuvastaa myös ihmisen perimmäisiä tarpeita ja sitä kuinka historiassa väistämättä toistuvat tietynlaiset tapahtumat. Näin on, koska pyrimme tahoillamme siihen oikeaan ja hyvään mitä näemme, ja nämä hyvät eivät koskaan kohtaa.

* *

Pääsin sattumalta kesällä näkemään samojen tekijöiden lyhennetyn Rikos ja Rangaistus -tulkinnan Vanhan kirjallisuuden päivien etkoilla kirjamuseo Pukstaavissa. Sen pohjalta odotukseni olivat hyvin korkealla. Eikä niitä petetä, ne lunastetaan, kiitoksin.

Kokonaisuus on hersyväkin sekoitus komiikkaa, syvämietteistä filosofista pohdintaa ja ihmiskohtaloita. Lähtökohtamme ovat aina erilaiset, niin yksilön kuin yhteisöjen tasolla. Näistä muodostuvia mahdollisia variantteja on ääretön määrä. Vallankumoukselle on kysyntää aina.

Vallankumoukset, suuret tai pienet, osana elämän itseään toistavaa paradigmojen muutosta. Yhteiskuntien ja ihmisten ongelmat ovat samat, vaikka aika muuttuu.

Olemme inhimillisten tarpeidemme ohjailtavissa ja tahtomattammekin syyllistymme hyväksikäyttöön elämän selviytymistaistelussa, jossa mikään ei lopulta ole itsestään selvää tai annettua.

Oikeudenmukaisuuteen voidaan pyrkiä, mutta elämä on väistämättä epäreilua ja eriarvoista. Pyrittävä kuitenkin on. Totuus ja valhe sekoittuvat ja rakkaus sekoittaa päämme, oli kyse ihmisestä tai aatteesta.

Hanna Telakoski