Merja Pietilä nähdään näytelmässä äidin roolissa. Kuva: Kati Leinonen

Kiinnostuin Oulun teatterin Poikani joka katosi -uutuusnäytelmästä, sillä olin aiemmin tutustunut Mirjam Sumun Kuinka poikani katosi -sarjakuvaan. Näytelmä on saanut tärkeän sysäyksen kyseisestä sarjakuvasta.

Vaikean ja monimutkaisen ilmiön käsittely teatterin keinoin on vaativa rasti. Kuinka suoraan tai kuinka epäsuoraan asiaa pitäisi käsitellä? Oulun teatteri on löytänyt onnistuneen toteutustavan. Käsikirjoitus pohjaa haastatteluihin ja ajankohtaisiin lehtiartikkeleihin, joita myös lämpiön puolella on luettavina. Lähtökohta on dokumenttiteatterin, esitys on kuitenkin ennen kaikkea taideteos.

Sumun sarjakuvassa kuvataan perheen taistelua ja yksilön tarinaa huumehelvetissä, Heta Haanperän näytelmässä etenemissuunta on induktiivinen ja johtaa yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin. Kiinnostavaa näytelmässä on juuri näkökulman rajaus läheisiin, tässä tapauksessa äitiin, isään ja veljeen. Nyt ääneen pääsevät huumeidenkäyttäjän vierellä elävät ihmiset, huumeongelmaisen läsnäolo on rajattu heidän puheisiinsa sekä lavastuksen ja rekvisiitan symboliikkaan.

Poikani joka katosi zoomaa huumeidenkäyttäjän omaisiin. Kuva: Kati Leinonen

* *

Viisi näyttelijää tekevät tasavahvat suoritukset. Merja Pietilä, Anne Syysmaa, Anneli Niskanen ja Annina Rokka ovat äitejä, Joose Mikkonen tekee isän ja veljen hahmot. Merja Pietilän äiti näyttää humoristisen liioitellusti, kuinka pitkälle huumeomainen on valmis menemään; halu auttaa läheistään saattaa johtaa vaikka pariin tohtorintutkintoon ja politiikan estradeille. Tällainen hyperbola on osuva, koska huumemaailmassa kaikki on överiä, kaikki menee överiksi ja välillä joku vetää överit. Rauno Paanasen soitto kehystää tätä hyvin.

Kokonaistoteutuksessa – lavastusta ja puvustusta myöten – luotetaan yksinkertaisuuteen, mistä syntyy moniulotteisuutta. Katsoja näkee nyrkkeilykehän, jonka keskellä on luukku. Nyrkkeilykehän köydet taipuvat moneksi samoin kuin lattian luukku, jota esityksessä hyödynnetään paljon. Luukku tekee poissaolon näkyväksi. Paitsi että Jukka Kyllösen lavastus on vaikuttava, myös valosuunnittelu osuu nappiin.

Reppu on esityksessä tärkeässä osassa, voisi puhua jopa johtomotiivista. Milloin reppu on vastasyntynyt vauva, milloin kauhistuttava huumeongelman todentaja.

Luukku ja köydet taipuvat esityksessä moneksi. Kuvassa Anneli Niskanen. Kuva: Kati Leinonen

* *

Mirjam Sumun sarjakuvan vaikutus näytelmään näkyy myös käsiohjelmassa. Kun ohjelman kääntää toisinpäin, saa luettavakseen ja katsottavakseen Kuinka poikani katosi -sarjakuvan. Käännös takaisin – ja luettavana onkin taas ”perinteinen” käsiohjelmateksti esitystietoineen.

Dokumenttiteatterihenkeen sopivasti Oulun teatteri on myös lanseerannut Värisuora-rintanauhan. Huumetestin väripalettia kuvaavalla rintanauhalla halutaan tehdä huumeongelman olemassaolo näkyväksi sekä ilmaista tukea huumeongelmaisille ja heidän läheisilleen. Rintanauhoja myydään Oulun teatterin myyntipalvelussa vitosella ja niiden tuotto ohjataan Nuorten Ystävien Verto-hankkeelle.

* *

Vaikka tällä hetkellä suomalaisteatterit purkavat esityssumiaan, en voi silti olla ajattelematta, että Poikani joka katosi sopisi loistavasti kiertäväksi esitykseksi eri paikkakunnille. Lavastuksen ja tekniikan vaatimukset pystyttäisiin täyttämään ainakin sellaisilla paikkakunnilla, joilla on oma teatteri.

Niina Hakalahti

Poikani joka katosi

• Käsikirjoitus: Heta Haanperä
• Ohjaus: Heta Haanperä
• Ohjaajan assistentti: Anne Syysmaa
• Lavastus- ja valosuunnittelu: Jukka Kyllönen
• Pukusuunnittelu: Iida Ukkola
• Äänisuunnittelu, äänimestari ja muusikko: Rauno Paananen
• Kampaus- ja maskisuunnittelu: Emilia Härmä
• Näytelmäteksti on kirjoitettu haastattelujen, julkaistujen tarinoiden ja Mirjam Sumun sarjakuvateoksen pohjalta.
• Tekstin tuottaminen ja sovitustyö harjoitusvaiheessa: työryhmä

Ensi-ilta Oulun teatterissa 18.9.2021. Esityksiä 18.12. asti. Linkki esityskalenteriin.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua