Kuvat: Mitro Härkönen
TEATTERIKESÄ | Suomen Kansallisteatterin dokumentaarinen esitys lupaa paljon, mutta toteutus ei tee oikeutta kiinnostavalle journalistiselle työlle.
”Miksi tuoda ruutu lavalle, kun on lavakin — jota kutsutaan siis teatteriksi?”
ARVOSTELU
Suomen Kansallisteatteri: Sokea piste
- Ohjaus: Susanna Kuparinen
- Käsikirjoitus: Susanna Kuparinen ja Jari Hanska
- Esitys: Teatterikesässä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.–6.8.
”Miksi lapsilta leikataan?” kysytään Kansallisteatterin Sokeassa pisteessä, ja kysymykseen yritetään vastata esityksen sotkuisuuteen hukkuvan taustatyön kautta.
Dokumentaarinen esitys pureutuu Helsingin kaupunginvaltuuston budjettipäätöksiin koronapandemian aikana ja erityisesti kasvatus- ja koulutuslautakunnan kipuiluun pienentyneiden määrärahojen kanssa. Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan käsikirjoitus perustuu päätöksenteossa mukana olleiden poliitikkojen haastatteluihin sekä kokouspöytäkirjoihin.
Parhaimmillaan esitys vetää yhteen suuren aineiston ja yrittää valottaa, kuinka valtuusto vähensi muutenkin pandemiarajoituksista kärsivien lasten ja nuorten palveluista, vaikka toisinkin olisi voinut tehdä. Kaupungin talous oli nimittäin lopulta ylijäämäinen. Osansa saavat erityisesti silloinen pormestari Jan Vapaavuori, jonka vallankäyttöä kyseenalaistetaan, sekä vihreät että demarit, joiden yritykset esittää päätökset itselleen edullisesti ovat esityksessä vielä pahempia kuin Kokoomuksen suoraviivaisesti velkaa välttelevä linja.
* *
Esityksen journalistinen taustatyö on vaikuttavaa. Parhaissa kohdissa työryhmä onnistuu haastatteluissaan saamaan poliitikot paljastamaan asioita, joita heidän ei ollut tarkoitus sanoa, ja selittämään auki teknisinä pidettyjä muutoksia, jotka vaikuttavatkin konkreettisesti siihen, mihin esimerkiksi kouluissa on varaa. Budjettipolitiikan tekeminen kiinnostavaksi ansaitse itsessään hatunnoston.
Vallankäytön ja arvovalintojen kysymykset tärkeitä ja kiinnostavia perattavia, mutta ongelmanasettelu jää kuitenkin ohueksi. Esityksessä toistetaan ”lapsilta leikkaamista Suomen rikkaimmassa kunnassa”, mistä jää populistinen maku: laajassa aineistossa sivutaan luokkakokoja, koulukirjoja ja erityisopettajia, mutta ollakseen tehokkaampi asettelu olisi vaatinut täsmennystä ja osoituksia oikeista vaikutuksista. Koronapandemian aikana tehtyjen ratkaisujen kokonaisvaikutukset näkyvät tietenkin vasta myöhemmin, mutta esityksessä viitataan myös ”lapsilta leikkaamiseen” viimeisen seitsemän vuoden ajan eikä mainita mitään konkreettisia seurauksia.
Liika yleisyys tiivistyy retoriseen kysymykseen yleisölle, heittäisivätkö he lapset vai vanhukset rakenteilla olevan raitiovaunun alle – hyvä filosofinen kysymys koulun filosofian tunnille, mutta olisi paljon vaikuttavampaa esittää tämä aitojen, pakotettujen valintojen kautta. Esitys kompuroi omissa yleistyksissään ja jättää perustelematta, miksi kysymyksillä on väliä.
* *
Itse toteutus ei myöskään tee oikeutta journalistiselle työlle. Esitys tuntuu pitkältä yliampuvalta parodiaputkelta, jossa itse asia hukkuu laiskoihin sketsihahmoihin, huutamiseen ja kohtauksiin, joista olisi voinut leikata reippaasti pois – esimerkiksi yhtä paljon kuin Helsinki leikkasi lapsilta. Monet haastatteluista ovat oikeasti paljastavia ja kiinnostavia, mutta niihin on vaikea päästä kiinni, kun hahmo tuntuu suoraan Putouksesta tulleelta.
Esityksessä käyttää paljon näyttämölle tuotua ruutua, jolle heijastetaan videokuvaa näyttelijöistä, usein korostetun läheltä ja usein mukamas erikoisista kamerakulmista. Eri teknologioilla on toki paikkansa teatterissa, mutta tässä tapauksessa ruutu tuntuu lähinnä erikoisuuden tavoittelulta. Miksi tuoda ruutu lavalle, kun on lavakin — jota kutsutaan siis teatteriksi?
Sokea piste on periaatteessa tärkeä ja kiinnostava puheenvuoro kuntatason päätöksenteosta ja poliittisesta pelistä. Sen oma sokea piste on kuitenkin se, kuinka paljastukset jyräytyvät yliampuvan toteutuksen alle.
Anna Hollingsworth
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Markku Maasilta näyttelee ansiokkaasti Markku Maasiltaa – Nahoissaan-monologi Joensuun kaupunginteatterissa
TEATTERI | Joensuun kaupunginteatterin Nahoissaan on monologi, joka ei kerro kuka Markku Maasilta on ihmisenä, mutta maalaa hänestä hienon kuvan yhteiskunnallisesti valveutuneena taiteilijana.
Ikä tuo tullessaan aina tilinpäätöksen – Tämäkö minusta tuli? Arviossa Kansallisteatterin Talo
TEATTERI | Taina Westin käsikirjoittama Talo saa miettimään jäljellä olevaa aikaa ja sen sisältöä. Kansallisteatterin lavalla nähdään Petri Liski ja Pirjo Luoma-aho.
Super-Ricks saa kaikki nuotiopiiriinsä – Perjantai-ohjelman isäntä avaa kirjassaan elämänsä surut ja ihmeet
KIRJAT | Sean Ricks päästää lukijan niihin heikoimpiin hetkiinsä, mitä ilman pienikään elämäkerta ei toimisi.
TTT:n ja Quo Vadiksen Ikarossuunnitelma on komedia uskosta, enkeleistä ja jätehuollosta
TEATTERI | Taiteellinen yhteistyö Otso Kauton perustaman Quo Vadiksen ja Tampereen Työväen Teatterin kesken käsittelee enkelikulttia ja ihmisen toivoa paremmasta.
