Pihla Penttinen ja Hanna Vahtikari. Kuva: Marko Mäkinen

Lappuhaalarit, hedelmäntuoksuiset pyyhekumit, poptähden kuva pussilakanassa.

Ne selvästi nostattavat nostalgisia ajatuksia mieleen etenkin sellaisille teatterikatsojille, jotka olivat tyttöjä 1980- ja 1990-luvuilla.

Ainakin niistä kuuli vaihdettavan muistikuvia Frenckellin lämpiössä, kun Ihan pienet luut -esitystä oli päästy puoleenväliin asti. Näytöksen skene osui kohdalleen ainakin nykyisten varhaisemmassa keski-iässä olevien naiskatsojien kohdalla.

Myös kappaleen tekijät kuuluvat mainittuun sukupolveen ja -puoleen. Ria Kataja, Pihla Penttinen ja Hanna Vahtikari ovat kirjoittaneet tekstin yhdessä. Toteutuksessa Kataja vastaa ohjaamisesta ja Penttinen–Vahtikari-kaksikko roolien tulkinnasta näyttämöllä.

Viime mainitut ovat lavalla todella elementissään. Toistensa lisäksi he ottavat kontaktia yleisöönkin, ja esitys etenee erikoisella kaksijakoisella rakenteellaankin maaliinsa mallikkaasti. Harmittamaan jäi oikeastaan vain se, että parissa kohdassa äänitehosteiden ja puheäänen tasapaino petti, mikä esti kuulemasta joitain oleellisia repliikkejä.

* *

Konsepti toimii. Ja koskettaa. Myös miesyleisöä sekä vähän myöhäisempäänkin keski- tai jopa seniori-ikään ehtineitä, joita nyt väistämättä on penkeissä usein enemmistö, vaikka lavalla pelattaisiin lastensatukuvaelmaa.

Joissain oloissa esitys olisi voinut irrottaa oivalluksineen riehakkaitakin reaktioita, useampia väliaplodeja ja naurumyrskyä, mutta pirkanmaalainen yleisö palkitsi vierasesiintyjät enemmänkin keskittymällä taiteeseen ja hurraamalla vasta loppusuosionosoituksissa.

Saumattoman yhteistyön kaksikko Pihla Penttinen (vas.) ja Hanna Vahtikari vie yleisön lamavuosien maailmaan niin vuorosanoilla kuin hyvin valikoidulla vaikka niukalla rekvisiitalla. Kuva: Marko Mäkinen

* *

Ihan pienet luut on myös hyvä esimerkki siitä, miten teatteria tuotetaan tämän päivän todellisuudessa, jossa budjettipäättäjien näkemys kulttuurin merkityksestä kansakunnan hyvinvoinnille ilmaistaan lähinnä saksia heiluttelemalla. Halvalla on tehtävä, ja valmista tulee, jos apurahoja jakavat säätiöt niin suovat.

Mutta onneksi halvallakin syntyy yllättävän usein hyvää. Liikutettavat lavasteet voi suunnitella oivaltavasti, ja tietokoneella ja videotallenteilla saa lisättyä elävään esitykseen aineksia, jotka syventävät kerrontaa.

Ainakin Helsingissä ja Turussa tähän mennessä pyöritetty kolmen naisen teos kertoo tyttöjen kasvamisesta aikuisiksi naisiksi. Se kertoo itsetunnon kehityksestä, peloista, paineista, hauskuudesta ja häpeästä. Näkymättömäksi jäämisestä silloin kun haluaisi tulla huomatuksi.

Ei tätä genreä ole ainakaan liikaa vielä viljelty suomalaisilla estradeilla. Paljon enemmän on nähty ”nuorten miesten kipeitä kasvukertomuksia”. Ehkä siksikin Katajan, Penttisen ja Vahtikarin tuotoksessa on tuoreuden tuntua vaikka teemat sinänsä eivät ole mitenkään äsken keksittyjä.

* *

1990-luvun lamakin tulee jälleen kerran käsitellyksi yhdestä näkökulmasta. Juuri siksi tuli Frenckellin katsomossa mieleen, että tekijät voisivat tarjota hallituksen jäsenille ja valtiovarainministeriön virkahenkilöille oman erityisnäytöksen Ihan pieniä luita, kunhan nämä pitkälti samaa sukupolvea olevat vastuunkantajamme ovat saaneet kehysriihensä ja muut saksileikkinsä leikittyä valmiiksi ja toistaneet samat virheet, jotka heidän edeltäjänsä tekivät reilut 30 vuotta sitten.

Matti Mörttinen

Ihan pienet luut

• Käsikirjoitus: Ria Kataja, Pihla Penttinen, Hanna Vahtikari
• Ohjaus: Ria Kataja
• Rooleissa: Pihla Penttinen, Hanna Vahtikari
• Lavastus: Annukka Pykäläinen
• Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen
• Musiikin sävellys: Marzi Nyman
• Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen

Kantaesitys Helsingissä Teatteri Jurkassa syksyllä 2024. Tampereen-ensi-ilta 21.4.2026 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä. Esityksiä 9.5. asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua