Kuva: Suuri Kurpitsa
SARJAKUVA | Heikki Kemppaisen pelkistetty viivapiirtotyyli sopii toimivasti äidin kodin muistorikkaaseen tyhjentämiseen.
”Luopuminen elää tuokioissa, pilkahtavissa muistoissa, joita tutut ja unohtuneet esineet avaavat.”
ARVOSTELU
Heikki Kemppainen: Perintö
- Suuri Kurpitsa, 2026.
- 100 sivua.
Lappilaislähtöinen, pitkään jo Etelä-Suomessa asunut Heikki Kemppainen on työskennellyt toimittajana ja valokuvaajana. Sarjakuvien pariin Kemppainen on palannut nuoruusvuosien kokeilujen jälkeen opiskelemalla sarjakuvien tekemistä Aalto-yliopistossa ja julkaisujen pariin vuoden 2022 Nännit-esikoisteoksensa myötä. Hyvää yötä, äiti (Suuri Kurpitsa, 2024) jatkoi omakustanteisen debyytin aloittamia teemoja äidin muistisairaudesta ja sukelsi äidin lapsuuden sotamuistojen kautta ikävästi jälleen ajankohtaiseen sotaan ja sen jättämiin arpiin.
Kemppaisen kolmas albumi Perintö (Suuri Kurpitsa, 2026) jatkaa edellisen jalanjäljillä äidin tyhjäksi jäänyttä asuntoa tyhjentäen ja äidin ja pojan viimeisiä yhteisiä hetkiä taltioiden. Sarjakuva-albumi ei ole suoraviivainen tositarina vaan tekijän fiktiivinen sovitus todellisen elämän pohjalta. Luopuminen elää tuokioissa, pilkahtavissa muistoissa, joita tutut ja unohtuneet esineet avaavat.
Äidiltä perinnöksi jäävät afrikkalaiset patsaat toimivat omatuntona, kysellen milloin viimeksi äidille soitit, olisiko pitänyt jäädä äitiä hoitamaan pohjoiseen ja niin edelleen.
Kemppaisen pelkistetty mustavalkoinen viivapiirtotyyli onnistuu tiivistämään olennaisen sekä luopumisen tunnelmista että asunnon tyhjentämisen yksinäisestä puurtamisesta jo valtaosassa kuvissa esillä olevan tekijänsä asennoilla. Ilmeitäkin Kemppainen saa tiivistettyä, vaikka tyyli on vähäeleistä. Mustataustaiset negatiivipiirrokset öisestä talosta ja muistisairauden kalvamasta äidistä toimivat hyvin synkempinä tuokiokuvina kaiken valkoisuuden seassa.
Kemppainen ei juurikaan käytä puhekuplia vaan kirjaa keskustelut ja ajatukset kuvien alle. Välillä mennään useampia aukeamia ilman että puhetta tai selityksiä kaivataan; kuvat puhuvat puolestaan. Hengelliset puhekasetit, huonekalut ja tavarat kutovat toimivasti kuvaa äidin nyt jo pölyyntyvästä elämänhistoriasta. Samoin kotihoidon jättämät päiväkirjat. Kemppainen osaa hienosti kuvittaa myös Facebookin kauppakeskustelujen ydintä pistäessään äidin tavaroita myyntiin.
Valittu pelkistetty tyyli toimii mainiosti, kun teema on tunteille käyvä, pääasiassa yksin suoritettava oman äidin elämän paketointi ja loppusiivous. Onnistunut tunnesiirto nostaa albumin pisteitä, pelkistys sopii luopumiseen ja yksinäiseen puurtamiseen. Vähemmän koskettavassa aiheessa tyyli saattaisi jättää kylmemmäksi.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ville Tietäväinen avaa Kalevalan kolonialistista puolta – arviossa sarjakuvaromaani Metsän kuningatar
SARJAKUVA | Elias Lönnrot tapaa vienankarjalaisen runonlausujan Moarie Karhun ja luo luvatta Kalevalan.
Varhaisnuorten sarjakuvakirja ei olekaan ihan saippuaa – arviossa neljäs Love College -tarina Rakkauden planeetta
KIRJAT | Varhaisnuorten ja teinien Love College -kirjasarjassa on ilmestynyt neljäs osa. Karkkimainen kuvitus koukuttaa yläkouluikäisten ranskalaisteinien maailmaan.
Alice Osemanin sarjakuvailmiö päättelee sydämellisen kasvukertomuksensa – arviossa Heartstopper osa 6
SARJAKUVA | Alice Osemanin tunteikas läpimurtosarjakuva ihanasta poikaparista paketoidaan odotetun tunteellisesti.
Veres ei herätä suuria intohimoja mutta on silti kaivattu avaus uudelta käännössarjakuvien kustantamolta
SARJAKUVA | Beth Hetlandin psykologinen kauhutarina ei ota tarpeeksi välimatkaa genrensä tyypillisyyksiin.