Kuvat: Jaakko Silvast / Kaskelotti
LEVYT | Toistakymmentä vuotta poissa valokeilasta ollut veikeä punkprogesuomirockyhtye väläyttelee myös ilman laulajaansa Jarkko Martikaista.
”Martikainen on pärjännyt ihan hyvin ilman YUP:ta, miten pärjää YUP ilman häntä?”
Kesti viisitoista vuotta ennen kuin vuodesta 1987 suomalaista musiikkikansaa viihdyttänyt ja hämmentänyt savonlinnalaislähtöinen YUP päätti palata uuden julkaisun kerta. Vai onko se sama yhtye lainkaan, kun paketissa ei ole valovoimaista solistia Jarkko Martikaista, jonka virnuileva laulutyyli ja mielikuvitukselliset tarinat veivät viisikon musiikillista puoskarointia karhunannoksen korkeampiin sfääreihin? Soolouralle siirtynyt Martikainen on pärjännyt ihan hyvin ilman YUP:ta, miten pärjää YUP ilman häntä?
Onneksi yhtye ei sentään ole lähtenyt liikkeelle jonkun muun laulajan kanssa vaan nimenomaan palannut kohti progressiivisia juuriaan instrumentaalimusiikin parissa. Wöyh!-yhtyeensä kanssa soittohommia jatkaneen kitaristi Jussi Hyyrysen ehdotus YUP:n sävellykselliselle moottorille, basisti Valtteri Tynkkyselle, oli ”tehdä pidäkkeettömästi omannäköistä musiikkia”. Opus 1 -albumilla (Kaskelotti/Playground, 2024) omannäköinen musiikki on aiemman YUP:n tapaan yhdistelmä punkia, jazzia, kansanmusiikkia ja progea. Meikäläisen korvaan YUP-kokonaisuuteen olennaisesti kuuluva leikittely ja virnuilu onnistuu sekin paikoin pilkahtamaan esille, vaikkei laulua mukana olekaan.
Varsin jykevästi nylkyttävä Ketjureaktio elehtii vinolla syntetisaattorilla ja maalailee varsin mukiinmenevää ja kepeää elektronismuovista kikkailuheviä, johon banjohelskyntä ja muutkin kantrimausteet tuovat irtonaista kahjoutta. Munniharppukin värjyy mukana.
Rähinää, Höyheniä jatkaa yhtä lailla hevihaaralla, mutta keventää sivuaskeleita haikeilla melodiakaarilla – molemmat tuttuja elementtejä yhtyeen nuoliviinestä. Erilaisten elementtien sekoittelu hullun tiedemiehen laboratoriossa sopii hyvin mielikuvaan YUP:stä. Energinen juoksutus, nopeat suunnanmuutokset ja riehakas tekemisen meininki yhdessä nippanappa hillityn mielipuolisuuden kanssa soi rivien välistä myös ilman Martikaista.
Perinteisempään instrumentaalisurfiin rakentava Pillastunut toteemi antaa tilaa rautalankakaiulle eikä ole kauhean kaukana vaikkapa Mary Ann Hawkins -yhtyeen vireästä maalailusta. Janne Mannosen tiukka rummuttelu pitää vaeltelussa rytmin korkealla ja Petri Tiaisen kosketinveikeily tuo pakettiin onnistuneesti leikittelevyyttä. Pillastumisestaan huolimatta toteemi seisoo mukavan tanakasti.
Kykloopit kuusimetsässä lähtee haikeasti pianon harteilla, eikä lähde kasvattamaan lihasta jyrällä vaan harkiten. Puolivälin jälkeen psykedeelit iskevät päälle ja kaiken maailman smurffeja alkaa kurkistella sienitalojensa takaa. Sellainen vekkulius on edelleen omaan korvaan olennainen keventävä ja omaa leimaa tuova elementti nelikon tekemisessä, mutta syntyykö maailmoja yhteen rysäyttelevästä kaavasta todellisia korvamatoja tai päähän soimaan jääviä soittoääniä? Tuleeko Opus 1 kuulijan uniin?
Presto Ma Non Troppo jatkaa samoilla laduilla edellistä jykevämmin ja vauhdikkaammalla rautalankasurffilla. Mollimelankolinen maalaus yhdessä välisoiton hippulavinkumisen kanssa luo omanlaatuistaan psykedeliaa. Wrappaa II nytkyttää menemään ja onnistuu kaarevan ytimekkäällä maalauksellaan aikaansaamaan niskassa hyväksyvää nyökkäilyä. Lyhyt Kokin terveiset jää sellaiseksi välisoitoksi, josta huomaa vasta jälkikäteen, että ahaa, tässähän oli tällainen pieni hauskutteluraita välissä.
Kansanmusiikkimainen alku viehättää levyn päättävässä Hankasalmen puskaradiossa, sähköisessä säröpyörteessä on kivasti tuttua YUP-vinoutta. Seitsemän ja puolen minuutin pakettiin mahtuu melkoisen monta maailmoiltaan toisistaan poikkeavaa hetkeä poukkoilevasta säröprogesta utuisen näppäilyn kautta valloittavaan slaavilaiseen agenttihumppaan balalaikkoineen. Punainen lanka on silti paikoin hiukan hakusessa.
Martikaisen laulu ja sen kertoma tarina oli YUP:n musiikissa usein se liima, joka yhdisti erilaisia osioita tai vähemmän normaaleja reittejä luontevasti toisiinsa. Yksi instrumentaali-YUP:n suurimpia haasteita onkin löytää luontevat välineet kutomaan osaset sekä loogiseksi että mieleenpainuvaksi kokonaisuudeksi. Opus 1:llä se ei aina onnistu. Herkullisiakin hetkiä onneksi on.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mä oon vähän outo, mutta silti ok – arviossa 20 000 Hz -yhtyeen kolmoslevy Kaaosteoria
LEVYT | 20 000 Hz -yhtyeen suriseva soundi rakentuu syntetisaattoreille ja rumpukoneille, mutta melodia loistaa rosoisuuden keskeltä.
Levykatsaus: Keith Jarrett, Trygve Seim, Louis Sclavis, Avishai Cohen, Tord Gustavsen
LEVYT | Müncheniläinen levymerkki ECM on käsite. Modernin, eurooppalaistyylisen avantgarden lipunkantaja tunnetaan virheettömästä, pohjoismaisen viileästä soundistaan.
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.