Scifistä ammentava runoteos elää tunnelmista – arviossa Kristian Blombergin Sukupolvialus

Kuvat: Olli-Pekka Tennilä / Poesia

Sukupolvialus on niin tieteessä kuin scifissä kuvitteellinen planeettojen tai tähtien välillä matkaava avaruusalus. Koska matka voi kestää satoja tai tuhansia vuosia, aluksen asukkaat korvautuvat jälkeläisillään eivätkä matkan alku ja loppu enää nivoudu sulavasti yhteen – perillä asukkaat eivät välttämättä enää edes miellä Maata kotiplaneetakseen.

Tieteiskirjallisuuteen ja formalismiin keskittyneen Kristian Blombergin viides runoteos ammentaa tästä ideasta. Sukupolvialus (Poesia, 2025) käsittelee katkoksia sekä tapoja katsoa mennyttä ja tulevaa.

Sukupolvialuksella tieto ja muistot eivät voi säilyä samoina sukupolvien yli, kun ”geenivirrat sekoittuvat ulkoavaruuden muukalaisten kanssa”. Tämä katkonaisuus heijastuu kielessä elliptisyytenä, kun lukija kohtaa toistuvasti niin semanttisia kuin kieliopillisia aukkoja: ”kun olen pääkallon tilalla/ olen tulostettua maametallia// ei kokoavaa enää nurkkaa/ vaan viivat ulottuvuuksien ajelehtivat kolme/ vaeltaessani etäisyyksien sijaan aloillani —”.

Sukupolvialus pakottaa lukijan keskelle merkitysten epävarmuutta, joka on parhaimmillaan runouden kautta toteutettu ihmiskoe siitä, mitä tapahtuu, kun tuttu loitontuu: miltä Maa alkaa näyttäytyä etääntyessään ja merkitysten särkyessä?

Teos leikittelee sekä scifin että pelien genrekielellä. Kryptoamnesia, muistisiirteiden teknologia ja valonnopeudesta taotut sumuholvit tuottavat omalaatuista kuvastoa teokseen väsähtämättä kuitenkaan kliseiksi. Erityisen kiinnostavaa on, kuinka puhuja asetetaan toistuvasti teknologian ja ei-koneellisesti mielletyn ihmisyyden välille: ”minussa . on minussa on massiivinen välimuisti/ mutta ei palauttavaa komentosarjaa”. Puhujan häilyvyys jatkumolla ihmisestä koneeseen pitää lukijan varpaillaan ja herättää kysymyksiä suhtautumisesta tällä tavalla monitulkintaiseen ääneen.

Teos elää kuitenkin ennen kaikkea vahvoista tunnelmista. Sen tunnemaailma on pitkälti melankolinen, ja teos onnistuu välittämään kosmista yksinäisyyttä ja kaiken katoavuutta usein eri variaatioin: ”Myöskään sivuhenkilöille/ ei muodostu pysyvyyttä.// Me vain imeydymme avaruuteen/ rungon ääneti repeytyessä.” Tehokkaimmillaan aluksen tunnelataus on, kun avaruuden ja ikuisuuden pimeyteen törmäytetään jotain toiveikkuutta ja herkkyyttä muistuttavaa: ”Nyt olemme valokupu/ metropolin yllä// koska se hohkaa./ Olemme rakastumassa,/ emme saasteena.”

Sukupolvialus on jatkuvaa etsimistä ja löytämistä kielessä, minkä kautta se kysyy, miten katsomme maailmaa ja mitä sille teemme. Niin kuin scifi onnistuneimmillaan tekee, tämänkin avaruusaluksen onnistuu nostaa esiin epämukavia kysymyksiä nykyisyydestä: ”Mutta minkä verran on sopivaa/ vedota todellisuuteen// jos hävittää tuota todellisuutta/ omalla toiminnallaan?” Blombergin alus lentää omalaatuisessa avaruudessaan, mutta värähtelee vahvasti Maan asukkien taajuuksilla.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua