Purasen ja Kaukolammen ääniraita Mister 8 -televisiosarjaan jatkaa kaksikolle tutuissa tummissa tunnelmissa

25.03.2022

Kuvat: timokaukolampituomopuranen.bandcamp.com / Svart Records

LEVYT | Monesta liemestä maistelleet Tuomo Puranen ja Timo Kaukolampi ovat jälleen 1980-luvulle kumartavan syntetisaattoriääniraidan äärellä.

”Tälläkin levyllä voidaan kuulla John Carpenterilta tuttuja sävyjä, joskaan ei ehkä aina niin selkeinä pastisseina kuin kaksikon aiemmilla levyillä.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Tuomo Puranen & Timo Kaukolampi: Mister8

  • Svart Records, 2022.
  • Kuuntele: Spotify.

Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen ovat jo varsin tunnettu suomalaisen soundtrack-musiikin tehokaksikko. Ääniraitaa on tuotettu niin Jussi-palkittuun Armomurhaajaan (ohj. Teemu Nikki, 2017), Marian paratiisiin (ohj. Zaida Bergroth, 2019; lue arvostelu) kuin televisiosarja White Walliinkin (ohj. Aleksi Salmenperä & Anna Zackrisson, 2020; lue arvostelu). Kaksikon taustalta löytyy vuosikymmenten mittaista uraa monenlaisen musiikin saralta sekä tunnustusta keränneitä yhtyeitä, kuten K-X-P ja Op:l Bastards.

Uusimpana on nyt julkaistu ääniraita mustalla muovilla sekä digitaalisessa muodossa Canneseries-festivaaleilla pääpalkinnon voittaneeseen televisiosarjaan Mister 8 (ohj. Teemu Nikki, 2021). Valittavasti minulla ei ollut pääsyä katsomaan sarjaa; tässä arvostelussa keskitytäänkin yksinomaan musiikkiin, levyltä kuunneltuna.

Kun levynkansia hypistelee käsissään, tulee mustavalkokuvasta mielleyhtymä johonkin 1960-luvun lopun tai 1970-luvun alun tieteiselokuvaan, kuten kotimaiseen Ruusujen aikaan (ohj. Risto Jarva, 1969). En ole aivan varma, mistä tämä johtuu, mutta jokin elementti Tomi Leppäsen suunnitteleman kansikuvan estetiikassa sen tekee.

Mister 8 -televisiosarja tiettävästi edustaa lajityypiltään tieteisfiktion sijasta komediaa. Kuitenkin myös musiikillisesti Purasen ja Kaukolammen kylmän sodan ajasta ammentava sointimaailma tukee kuuntelijansa ajatusten harhailua vuosikymmenten takaiseen synkkään mielenmaisemaan. Vaikutelma on ilmeinen heti levyn aloitusraidalla Cold War, alaotsikkonaan Closing Credits. Televisiosarjan jaksot siis kaikesta päätellen päättyvät tähän kappaleeseen. Raidalla liikutaan nimensä mukaisesti 1980-luvun tieteiselokuvamaisissa tunnelmissa, hieman samaan tapaan kuin suositussa retro-televisiosarjassa Stranger Things (2016–).

Arvasitteko oikein? Kyllä vain, lopputekstikappaleen jälkeen kuullaan – tietenkin – alkutekstiraita, Mister 8. Se on hieman Cold Waria menevämpi ja rupisempi, mutta edustaa edelleen hyvin autenttista 1980-luvun alkupuolen syntetisaattorisointia.

Levyltä löytyy varsin monenmoista sävellystä, vaikka yleissävy säilyy kohtalaisen yhtenäisenä. Se 1980-luvun alkupuolen tummanpuhuva syntetisaattorisointi on pinnassa. Soinnillisesti eniten Mister8:n muusta materiaalista erottuu jonkinlaisena täkynä kuultava ”kadonnut” Op:l Bastards –kappale, yli neljäminuuttisena levyn pisin DJ Sex – rakkaus tulee. Kappale kuulostaakin aika lailla sen alun perin äänittäneeltä yhtyeeltä. Hieman paradoksaalisesti se sitten näinkin pitkänä näyttäytyy aavistuksen tylsänä ja paikallaanpolkevana.

Noin muuten Mister8:lla kuullaan aika rauhallista sointia. On Oxytocin, jota levyn lyhimpänä raitana olisi kuunnellut pitempäänkin. On arabialaisestakin musiikista ottava The Smell, jonka taustalla tuntuu viipyilevän jotain mystisen pahaenteistä. Sitten ovat Manipulation ABC ja Lintuset arvoituksellisine tunnelmineen. Tähtäimessä voisi pulputteluineen olla vaikka siltä Stranger Thingsiltä.

On kuitenkin muutakin. Unicorn lähtee alun pimputtelun jälkeen napsuttamaan suorastaan kiivaasti ja tuo ohessa mieleen vielä 1980-lukuakin varhaisemman elektronisen musiikin äänimaisemat. Innokkaan kuuntelijan mielessä kappale jää tosin hieman kesken. Kendo edustaa samaten menevämpää 1980-luvulta tuttua ääniraitamenoa, Levodopa leijailuineen taas hieman kokeellisempaa sointia.

Ja kyllä vain: tälläkin levyllä voidaan kuulla myös niitä John Carpenterilta tuttuja sävyjä, joskaan ei ehkä aina niin selkeinä pastisseina kuin kaksikon aiemmilla levyillä. Tarkastakaa vaikka muutama kappale levyn b-puolelta, All Faces Are Final -raidasta eteenpäin.

Jokunen hieman vähemmän mieleen jäävä kappalekin on levylle päätynyt, esimerkiksi lyhyehkö, sinänsä tunnelmallinen Iho iholla, b-puolen Rope Burns -kasarifiilistely ja Black Ladybug -kolistelu. Jokainen näistä kolmesta olisi kaivannut hieman enemmän variointia noustakseen levyn parhaiden raitojen tasolle. Toisaalta soundtrack-musiikista kun on kyse, on mentävä kuvankin ehdoilla, mikä lienee sanellut osansa näiden kappaleiden muodosta.

Purasen ja Kaukolammen tuotannon sävy on tyypillisesti tummaan kallellaan. Lisäksi kappaleet ovat soundtrack-levyille tavalliseen tapaan enimmäkseen lyhyitä tai melko lyhyitä (Mister8-vinyylille mahtuu yhteensä 17 raitaa), eikä niiden tunnelmissa näin ollen ehdi varsinaisesti viipyilemään – minkä ne kuitenkin melko usein tuntuisivat ansaitsevan. Seuraavaksiko tuplalevy?

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua