Kuva: Andy G. Lohner
LEVYT | Tamperelaisen Voikukat-yhtyeen debyytti lupaa hyvää, vaikkei vielä lunasta ihan kaikkea.
”Haettu rupisuus ja vereslihaisuus toimii hyvin, kun sen vastapainona on hyvin rullaava ja riittävän jämäkkä soittokokemus.”
Sister Flon rytmiryhmän Mikko Salosen ja Antti Kaistisen sekä Ville-Heikki Raatikaisen muodostaman The Black Ducks of Despair -yhtyeen raunioille syntynyt Voikukat rakentaa suomenkieliselle ilmaisulle ja luottaa rupiseen sekoitukseen 1990-lukuista indierockia The Lemonheadsin ja Weezerin jalanjäljillä, brittipop-sävyillä sitä maustaen. Särisevä huojuvuus ei menoa haittaa, kun Raatikaisen käsialaa olevissa kappaleissa on hyvää imua ja melodioissa tarttuvuutta.
Rauniola (Alakulttuuritalo, 2023) käynnistyy terhakkaasti. Markat tiukassa viittaa jo valitsemallaan valuutalla tekijöiden nuoruusvuosiin. Akustispainotteinen näppäilevä tunnelmointi syöksyy mukavan pahaenteisesti sähköisempään tulevaisuuteen, josta vauraus edelleen uupuu ja turhanpäiväiset vaateet saavat hamuamaan lisää juotavaa. Haettu rupisuus ja vereslihaisuus toimii hyvin, kun sen vastapainona on hyvin rullaava ja riittävän jämäkkä soittokokemus.
Vasen on oikea alleviivaa poliittista näkökulmaa siitä, ettei kukaan halua olla oikeasti oikealla vaan vasemmalla, jossa ollaan heikomman puolella. Soiton mukavan pelkistetty ja hallitun huojuva ilme sopii hyvin Raatikaisen äänen julistavasti pohdiskelevaan lauluun. Se tärkein eli korvia hörisyttävä tarttuvuus paistaa sinkuiksikin valituista johtotähdistä. Mutta miten matka jatkuu, vastaako loppulevy yhtä lailla huutoon?
Vasemmistolaista teemaa jatkava Balladi ahneudesta aloittaa kuin alkuaikojen Oasis, mutta lupaamastaan balladimaisuudesta huolimatta laahaa raskassäröisesti. Viipyilevä toteutus on hauska, koska notkeuttakin piisaa, eikä biisin laahaavuus ole ummehtunutta vaan mukavan viriiliä. Sovitus hengittää.
Henkeä ahdistavasta taudinkuvasta reippaaseen meuhkaan karkaava Astma nostaa peukun pirteydellään aiemman pohdiskelun viipyilevyyden vastapainona. Rupiset grungekitarasoundit ja vireellä leikittely luovat raskautta, mutta Voikukat osaa nimensä mukaisesti olla samaan aikaan myös kepeä ja kiva musiikissaan.
Puheet Eppu Normaalin ja Nirvanan yhdistämisestä saavat eniten pohjaa Aino-kappaleen Eppujen alkuajoista muistuttavalla aloituksella ja nirvanamaisen tuhnuisesti meuhkaavaan paahtoon huipentuvalla kliimaksillaan. Kepeän punkahtavan suomirockin ja grungepuhinan yhdistävän biisin ”Tällainen mikä lie vaan” -kertosäe on debyytin mieleenpainuvimpia sanallisia koukkuja. Tulevien keikkojen varsinaisen setin viimeinen herutus?
Reippaan positiivinen särörenkutus Matkalla taas on nimensä mukaisesti reissubiisi liha tiskissä, arskat naamalla ja suvituuli sivupeilissä. Vaikka maailma on pilalla, saako asioille silti vielä nauraa?
Muhkeammin muriseva Toukokuu kaipaa kevääseen pienesti pyörivällä mutta jykevästi rutisevalla kuviolla. Turhia ongelmia -kappale kaahaa punkisti, mutta bändin tyylille uskollisen toteavasti. Säröpauhaava kitarakuvio pahaenteilee ysärigrungen opeilla.
Kepeämpi, akustisempi ja aurinkoisempi Hautuumaa näyttää kauniilta päiväsaikaan, vaikka onkin aika mennä. Sen perään akustisesta hempeilystä jykevään turpiin vetoon yltyvä Maailmanloppu yhdistelee levyn kappaleista ehkä vähiten sulavasti kepeämpää ja päällekäyvempää puolta.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Jim Jarmusch näyttää taas, miten hienon elokuvan voi tehdä ilman melodraamaa tai tiukkaa juontakaan
ELOKUVA | Aikuistuneiden lasten suhde vanhempiinsa on se näyttämö, jolla Jim Jarmuschin uuden kolmiosaisen Father Mother Sister Brother -elokuvan maailma aukeaa.
Pieni kapinallinen kasvoi kirjojen ja kiinnostavien ihmisten keskellä – arviossa Patti Smithin Enkelten leipää
KIRJAT | Muusikko ja runoilija Patti Smith kertoo muistelmissaan kiinnostavasti omia, lähipiirinsä ja tapaamiensa ihmisten värikkäitä tarinoita.
Parasta juuri nyt (29.4.2026): Hannu Hautala, Sandra Kantanen, Maija Tammi, Contra Conservatio, Eugene Chadbourne
Kari Heino on nauttinut niin luonnon heräämisestä kesään kuin taidenäyttelyistä, jotka tutkivat eri tavoin luontoa ja sen osana ihmistä.
Kuin kuvastimessa #39: The Blue Sky Maiden (1957)
ELOKUVA | Viime vuosina länsimaissakin löydetyn japanilaisen ohjaajan Yasuzô Masumuran hienossa varhaistyössä optimismi kätkee alleen pisteliään luokkasatiirin.





