Penniless jurnuttaa hiukan turhankin tylysti – arviossa Ego Catastrophe

Kuva: Soit Se Silti

Nakkilan lahja suomalaisen rockin ja voimapopin maailmalle eli Penniless julkaisee jo 11. studioalbuminsa. Vuodesta 1988 iloa ja voimasointuja maailmalle tarjoillut, kolmesta Alisaaren veljeksestä Ossista (laulu ja kitara), Peksasta (laulu ja kitara) ja Lassesta (rummut) sekä basisti Kimmo Kuritusta ja kolmannesta kitaristista Mikko Perestä muodostuva viisikko on tarponut englanninkielisellä voimapopillaan pääasiassa marginaalin puolella, vaikka niin ulkomaankiertueita kuin listasijoituksiakin löytyy pitkän uran varrelta.

Viimeiset vuosikymmenet yhtyeen musiikissa on vakuuttanut Ossi Alisaaren johtaman laulun ja pakettiin säröriffien ohella kuuluvien stemmojen sulava juoksu. Energinen ja eteenpäin kiivaasti mutta hengittäen puksuttava sympaattisen melodinen paahto on tarjoillut vuosien saatossa monia Adam’s Apple Pien kaltaisia yksittäisiä helmiä ja olipa vuoden 2007 The Attraction erinomainen paketti, jonka silloisessa arviossa pohdiskelin, että Pennilessin kaltaiset kansallisaarteet nostetaan jalustalle vasta ajan heistä jättäessä. Toivottavasti hyvä musiikki löytää ystävänsä jo ennen sitä.

Millainen kokonaisuus uusi Ego Catastrophe (Soit se silti, 2024) sitten on? Tummasti jurnuttava Silence löytää korkeakaarisella isoudellaan hyvin energiaa levyn avausraitana, vaikka viimeinen askel jää hiukan telineisiin. Soiton tymäkkyys on silti viehättävää ja hallittu vinksahtaneisuus sopii pakettiin. The Ones Behind Your Door heittelee viehettä hiukan kepeämmin keinuvien lanteiden suuntaan, muttei lopulta malta päästää tummasta lanauksesta irti. Biisi on tummissa piirteissään tunnistettavaa väkevästi huohottavaa Pennilessiä, mutta kaipaisi hiukan lisää tilaa hengittää, pientä pilkettä silmäkulmaan tai aivan timantin lailla korvakäytävään tarttuvaa kertosäekoukkua.

Sweet Lobotomy rokkaa samalla hiukan täyteen ahdetulla, jos nyt ei sentään masentuneella sävyllä niin ainakin melkoisen päällekäyvän tylysti. Onneksi kertosäe keventää hiukan runttaamisen vastapainona. Hiljaisempi, harmonisoundinen loppupyörteily tarjoaa sitä toivottua tilaa hengittää, muttei solju vastapainona vaan hiukan irrallaan.

To A Friendissä ei kuljeta niin painostavasti, vaikka säröiset käännökset ovat yhtä lailla teräviä ja kipakoita. Keskimäärältään hiukan kepeämpi laulu ja ilmavammin sitä ympäröivä riffiputki kohtaavat alkulevyä paremmin. Seitsemän minuuttia on silti aika pitkä vaellus, kun ydinasiat käyvät selväksi jo biisin puoliväliin mennessä.

Actorin uskaltaisin nimetä levyn ykköshitiksi, sen verran selkeän koukun se onnistuu tiukkaan kaahaukseensa muodostamaan. Laulu surffaa säkeissäkin hienosti tumman jurnutuksen aalloilla, mutta lopun actor-mantra jää erityisesti mieleen. Pientä tyhjäkäyntiä on silti tässäkin, mutta enemmän hyvää.

Väkevästi leveillä hartioilla syöksyvän Boy Scoutin säkeissä loistaa samoin Pennilessin vaivattoman paahdon parhaita puolia, mutta ihan kaikkea yhtye ei tällä kertaa tunnu saavan itseään irti. Onko soitannollisia ideoita pakattu liikaakin vuosikymmenten kokemuksella juoksevaan särölaukkaan? Vai peitelläänkö täyteen ahdetulla soitolla lopullisen kuningasidean puutetta?

Numerobiisi 44 hengittää alusta asti, mikä sopii turbon jälkeen hyvin. Vaikka leppoisammin leijaileva Penniless saattaisi jättää puolitäyden vaikutelman ilman jykevämpiä raitoja vierellä, ei viisikko silti kevyempäänkään laitaan oikein onnistu tiivistämään ydinmehua.

Päätöksenä soiva Dark Waves leijailee nimensä mukaisesti hienosti tummassa aallokossa, pientä uhkaa kasvattaen ja komealla riffikierrolla nousten. Hiki kyllä irtoaa, mutta sydän ei silti ole ihan sadalla mukana.

Ei albumi sisällöltään mikään katastrofi ole, mutta ei se iske ihan Pennilessin parhaiden hetkien koukulla. Perusasiat ovat kunnossa, mutta se kuuluisa viimeinen silaus on hakusessa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua