Pambikallion esikoislevy esittelee omassa harsoisessa pop-psykedeliassaan hyvin valmiin yhtyeen

Kuva: Anna Sundqvist

Pauliina Nymanin ja Lauri Kallion yhtye Pambikallio on vahvassa vedossa jo esikoislevyllään. Vuonna 2019 Göteborgissa alkunsa saanut duo kasvaa kesän keikoilleen viisihenkiseksi, mutta levyllä soivat ydinkaksikon ohella vain tarpeen mukaan Teemu Mustosen lyömät ja Antti Kallion haulikko.

Kyllä, Antaa tulla vaan -kappale läiskäyttää jossain rumpusoolon keskellä ammusryöpyn utuisen soitantonsa sekaan, josta haulit ropisevat vielä kappaleen päätteeksi alas. Ehkä haulikko on kuitenkin jännempi juttu tarinana ja kuriositeettina kuin äänellisenä mausteena.

Pambikallion uneliaan raukea ja hypnoottisen leijaileva dreampop tai psykedeelinen indiepop lähtee heti avausraidalla Vielä hetken raukeasti haukottelemaan ja venytellen pinnistelemään, jotta pysyisi vielä hetken valveilla ja tarinoiden äärellä. Kallion kuulas näppäily kohtaa Nymanin utuisesti hymyilevän, korkealta taittavan mutta pienesti toteavan laulun tenhoavan intiimisti mutta samaan aikaan etäisesti.

Antaa tulla vaan on huomattavasti reippaampi ja vaivihkaisen kohtalokas, mutta yhtä lailla heleän humiseva ja kiireettömän utuinen. Kaikua ammennetaan juuri sopivasti heleyden vastapainona ja mainittu haulikonlaukauskin hukkuu hallitusti pyrähtelevän sykkeen viipyilevään psykedeliaan. Potkua ja iskua on sen verran, ettei homma jää haahuilemaan vaan etenee leijailevuudestaan huolimatta mukavan energisesti.

Pavarottia katsomaan matkalla oleva Volvo rullaa sitten jo huomattavasti tasaisemmalla harsoisella ilmeellä, haikeasti ja kaiholla. Kaikua ja pyörrettä on, mutta myös pehmeää poljentoa ja leimallista hattaraista pohdiskelevuutta.

Häntä näppäilee kohtalokkaammin ja öisemmin, mutta syke kulkee yhtä lailla pehmeästi ja silitellen, laulu kuiskailee vailla kiirettä. Kokonaisuutta hallitsevat elementit – pehmeys, utuisuus, raukea hymy ja juuri sopiva kaiun kanssa leikittely – pysyvät ytimessä instrumentaation leveydestä huolimatta.

Aiempia monta pykälää viipyilevämpi Mustaa sappea hoipertelee ja vinoaskeltaa hallitun hillitysti kuulaasti kaartavan laulun taustalla, muttei solju ihan edellisten sävellysten tapaan. Maisema on silti hieno.

Akustisemmin hissukseen rämpyttelevä Vallasta nousee lyömillä miltei ärhäkästi, mutta Nymanin laulu pitää huuruisen psykedelian pienenä ja kiehtovan etäisesti vaeltavana. Musiikki vyöryy samaan aikaan iholle, mutta pysyttelee utuisuudellaan kosketusetäisyyden verran irrallaan.

Aina tapahtuu jotain rullaa pehmeästi sykkien ja eteerisesti unelmoiden. Biisissä on mukavaa etenevyyttä. ”Mihin me mennään, ollaanko perillä?” -kysely nousee muuten raukeasta matkanteosta ylös mukavan räiskähtävästi. Neitoperhonen hidastaa eteerisempään toteavaan unelmointiin, josta noustaan kuulaasti kujertaen.

Pidempi päätösraita Rauhassa rauhoittuu nimensä mukaisesti ja riisuu ylimääräiset krumeluurit näppäilyn ja puolikuiskailevan laulun ympäriltä. Heleä mutta vaaniskeleva pinnanalainen pyörteily pörinöineen kaikkineen toimii hyvin Pambikallion eteerisen haaveilevassa paletissa. Kuuden minuutin tunnelmointiin mahtuu nousevaa särömaalausta, kerroksittain kasvatettavaa polveilevaa laukkaa ja raukeaa melankoliaa, mutta ennen kaikkea toimintaa leimaa helpon tuntuisesti hallussa pysyvä utuinen psykedelia.

Pambikallion debyytin viipyilevään matkaan on helppo sukeltaa eikä se päästä suotta putoamaan kyydistään. Vaikka jokainen kappale ei välttämättä ole ainakaan saman tein mikään päähän soimaan jäävä korvamato, on yhtyeen soundissa ainakin kotimaan mittakaavassa ihan omanlaisensa imu ja viehätys. Niitä peruskaavasta nousevia huippuhetkiäkin on riittävästi, ja soitto etenee ilahduttavan reippaasti usvasta ja psykedeliasta huolimatta.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua