Midlake loistaa hypnoottisen pehmeällä progressiivisuudellaan mutta paikoin johtotähti on hakusessa

21.03.2022

Kuva: Bella Union

LEVYT | Texasilaisyhtyeen parhaat elementit ovat edelleen olemassa, mutta For the Sake of Bethel Woods -levyllä jäävät välillä kokeilujen jalkoihin.

”Midlakellä on hallussaan kaikki ainekset, joilla uusia omaleimaisia hittejä voisi syntyä. Tällä kertaa kokeilut haastavat turhan monessa kohtaa ne toimivat ja hyväksi havaitut elementit.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Midlake: For the Sake of Bethel Woods

  • Bella Union, 2022.
  • Kuuntele: Spotify.
Texasin Dentonista kotoisin olevan indiefolkrockyhtye Midlaken viides albumi For The Sake Of Bethel Woods (Bella Union, 2022) päättää yhdeksän vuoden levytystauon. Kuiskailevan pehmeää melankoliaa ja haikeasti maalaavaa kitaravallia heleän psykedeelisesti yhdistelevä Midlake nousi esille vuoden 2006 kakkosalbumillaan The Trials Of Van Occupanther. Vallankin sen sinkkuhitti Roscoe soi jossain vaiheessa jokaisessa kitaramusiikkia soittavassa yökerhossa ja on edelleen yhtyeen selkeästi suosituin ja soitetuin kappale.

Kun Midlake oli valmistelemassa neljättä albumiaan Antiphonia, laulaja ja biisinikkari Tim Smith erosi yhtyeestä. Bändi päätti luoda nahkansa, antoi lauluvastuun kitaristi Eric Pulidolle ja äänitti albumin uudestaan ihan alusta alkaen. Antiphonin julkaisun jälkeen vuonna 2013 yhtye on pitänyt taukoa; sen jäsenet ovat keskittyneet perheisiinsä ja muihin musiikkiprojekteihinsa ja julkaisseet sooloalbumeita. Nyt oli kuitenkin oikea hetki keskittyä jälleen Midlakeen.

For The Sake Of The Bethel Woods on ensimmäinen Midlake-levytys, jonka luomista johti ulkopuolinen tuottaja. John Congletonin huomassa yhtye on luonut osittain tutulta Midlakeltä kuulostavan albumin, jossa Pulido tavoittaa Smithin kaltaisen haikean toteavan laulun ja soitossa on akustista ilmavuutta, eteeristä leijailevuutta sekä eteenpäin pyristelevää polveilevuutta. Toki mukana on myös neonväristä välkettä ja syntetisaattorivinoutta. Vaikka uutta Roscoeta ei ehkä ole tarjolla ja välillä ratkaisut herättävät kysymyksiä, löytyy albumilta innostavasti soivia, yhtyeen pehmeän progressiivisella leimalla varustettuja teoksia, joissa on imua, ideaa ja harmoniaa.

Lyhyt Commune toimii kuiskailevan pohdiskelevana introna, jossa olisi aineksia pidempäänkin lopputulokseen. Albumille nimen antanut Bethel Woods jatkaa polveilevasti sykkien, toteavan melankolisena ja haikean kauniisti kaartavana. Midlake osaa nojata eteenpäin ilman että soitto kuulostaa kiireiseltä tai hötkyilevältä. Hallittu puskeminen on yksi Midlaken tavaramerkkejä.

Glisdeningin töksäyttelevä sämplemäinen kuvio nousee komeasti stemmattuun nostoon, mutta palaa aallonharjoilta hypnoottisen kaikuiseen pohjaansa ilman syöksyä tai eteenpäin suuntautuvaa liikettä. Pientä paikoilleen jumahtamista on jopa havaittavissa. Exile särökaiuttaa tylysti, mutta palaa energisemmän progressiivisuuden pariin ja kasvattaa instrumentaatiotaan hienosti. Midlake osaa halutessaan laukata hallitun pehmeästi.

Pianovetoinen Feast of Carrion loiventaa akustisempaan ja raukeampaan valssinpyörteeseen pehmeillä aalloilla ja haikealla hymyllä – pieni heleä helmi hiukan synkempien maalausten keskellä. Noble lähtee liikkeelle pikkuhiljaa, eikä puolentoista minuutin alkutunnelmoinnin jälkeenkään ota mukaan teräviä kulmia vaan jatkaa pehmeässä urkuhumisevassa utupilvessä.

Pienen vinosti vatkaava ja kuulaasti pulpahteleva Gone taittuu pidemmälle päästessään haikeaan ja pienieleiseen kaareen. Kappaleen pidättelevä ja töksäyttelevä ilme sortuu kuitenkin hivenen kikkailuksi, kun yhtyeen selkeä vahvuus on se mainittu kyky vaeltaa etupainoisesti maalaillen.

Syntetisaattorin haettu vinous toimii paremmin Meanwhilen pehmeän mäjähtävästi kapuloivassa, utuisen haikeassa pienessä askeleessa, jossa on myös aaltoja, mutta aika kesysti. Neonvalovongutteleva mauste on Midlaken paketissa outo, mutta kappale on kieltämättä ihan toimiva, jopa vaivihkaisen hypnoottinen. Dawning sykkii öisesti, mutta onnistuu kuiskailevan laulun avulla synnyttämään kauniin kaaren ja lämpimän haikeuden tunteen.

The End ei ole levyn lopetus eikä myöskään Doors-pastissi, vaan kaunis pianovetoinen kappale öisen raukealla tummalla sykkeellä, mutta sillä tutun kiivaasti eteenpäinpyrkivällä nojalla ja hienolla intensiteetillä. Laulua paikoin taittavat miksausefektit tuntuvat jälleen vähän turhalta erikoisuudentavoittelulta, miksi rikkoa ehjää?

Päätöksenä soiva Of Desire nousee hissuksiin jumitellen, mutta laulussa on jälleen hienoa rauhan tunnetta ja kaunista kaihoisuutta. Kun kahden ja puolen minuutin jälkeen lähdetään lopulta liikkeelle, on kaari melkoisen massiivinen. Rakenne on silti jumittava ja hyvät ainekset jäävät hiukan telineisiin. Alkujumitus ja isosti ryöpsähtävä särövalli ovat hiukan liian irrallaan eikä yhtenäistä juonta tahdo syntyä.

Midlakellä on hallussaan kaikki ainekset, joilla uusia omaleimaisia hittejä voisi syntyä. Tällä kertaa kokeilut haastavat turhan monessa kohtaa ne toimivat ja hyväksi havaitut elementit. Parhaimmillaan For The Sake Of The Bethel Woods on innostava, paikoin levy kadottaa johtotähtensä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua