Kuva: If Society
LEVYT | Keuhkojen yhdeksännellä albumilla on hyvää omannäköistään tekemisen meininkiä, mutta myös valitettavan paljon kylmäksi jättävää junnausta.
”Mökkiloiset inisee kuin sietämättömän loppumaton itikkapilvi.”
Kake Puhuu -taiteilijanimellä toimiva pomarkkulainen kuvataiteilija ja muusikko Kalevi Rainio on rakentanut toinen toistaan kokeellisempia Keuhkot-levytyksiä jo vuodesta 1988 alkaen. Yhteiskuntakriittinen ja surrealistinen julistaminen on kohdannut postpunkista, industrialista ja antimusiikista ammentavan äänimaailman Tyhjiö on varattu alueeksi -levyn (If Society, 2025) myötä jo yhdeksällä albumilla ja viidellä EP:llä.
Ensimmäisinä vuosina mukana olleet Olli Pauke (Liimanarina) kitarassa ja D. W. Ojala rummuissa ja huudossa jäivät pian pois yhden miehen performanssin tieltä, jonka tuotoksia saatiin ulos legendaarisella Bad Vugum -levymerkillä. Keuhkojen uuden tulemisen julkaisijana toimii If Society ja nyt äänimaailmaa on jälleen rakentamassa myös multi-instrumentalisti Ojala.
Tyhjiö on varattu alueeksi on haastava levy. Särisevä ja metelöivä tai vaihtoehtoisesti pelkistetty soittomaailma välttelee helppoja koukkuja eikä välttämättä aina toimi kauhean hyvin edes tunnelman maalaajana. Kampiliiran ja flyygelin kaltaiset välineet uusina elementteinä eivät ainakaan helpota lähestyttävyyttä tai äänimaailman yhtenäisyyttä. Pitkät monologit, joissa muovitehtaan johtajia ja mökkeilijöitä kurmuutetaan tai nykymaailman menoa kritisoidaan, eivät välttämättä sisällä herkullisia kielikuvia tai tarjoa mukaansa tempaavia vastalauseita. Vaikka aina pitää nostaa, hattua kun joku tekee asioita täysin omilla ehdoillaan, on erakkomaisessa paasaamisessa paikoin jopa ummehtunut tuoksu, joka korostuu viimeistään Mikä olen ja Vielä olen -kappaleiden käteenvetämisessä.
* *
Kitaran ja akustisten lyömien tahtiin raukeasti sykkivä Siunaus julistaa mukavan leppoisasti, vaikka persereikääkin siunataan. ”Siunaa meidän hallitusta, joka vie leivän meidän suusta” on ytimekkään ajankohtainen tiivistys raippaa jakavasta oikeistopolitiikasta. Vinosti sinne tänne kaartelevat puhaltelut ja näppäilyt julistuksen taustalla pysyvät epävireessäkin osana kokonaisuuden ydintä.
Painostavasti nytkyttävä Minä ja kyy etenee samaan tapaan loogisesti ja muistaa myös hengittää. Tahallisen tuhnuinen äänimaailma korostuu Kaken vokaalien äänityksessä. Etenevä punainen lanka löytyy ja se onnistuu jopa pienesti koukuttamaan satulaansa. Levylle nimenkin sanoissaan antava Korppi pelkistää myös onnistuneesti kitaranäppäilyn saarnan taustalle, mikä tekee kokonaisuudesta mukavan intensiivisen. Lause tai muutama sana kerrallaan töksähtelevän tarinan päättyminen kaappikellon naksutukseen nostaa myös peukkua. Tarina itsessään ei avaudu kauhean loogisena.
Ennen yhdeksää -raidan kompastellen meuhkaavan ja umpeen ahdetun hardcoremman äänimaailman ja efektoidun huutopuheen industriaalinen kaaos onnistuu monen selkeämmän kappaleen rinnalla kierosti viehättämään. Loppulause ”rynkyttäkää sitä ovee niin ne avaa aikaisemmin” tiivistää hienosti tietynlaisen juntti-ideologian, jossa oma huono käytös ja metelöinti varmasti auttaa saavuttamaan tavoitteen.
Uhkaavasti vinkuva ja inhottavan kuuloisesti uliseva Mökkiloiset alleviivaa soundeillaan sikailevien mökkilomalaisten nostamaa ärsyttävyyttä, johon Kaken suoran katkera, töksäytellen annosteltu pohdiskelu sopii hyvin juoniraitana. Kaivoveden ja perunankeiton sijaan juodaan kaljaa ja limpparia ja syödään valmisruokaa. Sotkujen siivoaminen jätetään seuraaville. Mökkiloiset inisee kuin sietämättömän loppumaton itikkapilvi.
Avantoon huminapyörteilee lumisten askelten päällä ja riisuu kaiken äänen kuplimisen tieltä sukeltaessaan veteen. Veikeästi hilipatihippaava kantrisoitanto lähtee kokonaisuuden keskellä ikään kuin eri kappaleena. Tyhjiössä koskettimia sormeileva ja heleästi pieniä mausteita ammentava Mikä olen -kappale aloittaa kahteen kappaleeseen jakautuvan itsetutkiskelun, joka jatkuu päätösraidalla Vielä olen.
Ihmiskuoriainen tarinoi efektin läpi säristen ja soi avantgarde-jazzin hengessä ristiriitaisesti poukkoillen, mutta industriaalisen surisevassa ja pörisevässä äänikuvassa. Yli kahdeksan minuutin junnailussa kitiinitakkinen kuoriainen taistelee selviytymisestä siinä missä ihminenkin. Luonto rauhaan näppäilee pelkistetysti ja tarinoi mökkijärven rauhoittamisesta, joka kanavoi biologista sotaa metelöiviä veneitä kohtaan.
Kaiutettu Jeesus (Saatanan_messu) -pohdiskelu vaimeine mutta piinaavine taustavingutteluineen mielettömästä maailmantilasta kiteyttää Keuhkojen vastavirtaisuuden. ”Jos minä olisin Jeesus, en ymmärtäisi mitään” on osuva tiivistys, mutta biisin etäinen hämmästely ei onnistu iskemään hermoon tai pysäytä pohtimaan. Itseanalyyttinen Vielä olen flyygelinäppäilyineen jatkaa Mikä olen -kappaleen teemaa ilmavammin ja viehättävämmin.
Keuhkoilla on edelleen levyllään hyvää omannäköistään tekemisen meininkiä, mutta myös valitettavan paljon kylmäksi jättävää junnausta. Parhaimmillaan levy on silloin, kun tarina pysyy riittävän selkeänä.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Takki auki retroestetiikan sydämessä – arviossa The Lemon Twigsin kuudes albumi Look For Your Mind!
LEVYT | Yhdysvaltainen D’Addarion veljespari jatkaa kuudennella albumillaan Beach Boysilta ja Wingsiltä vaikutteita sujuvasti napsien.
Kuusikulmainen aurinko nousee helvetin ylle – arviossa Boards of Canadan Inferno
LEVYT | Kolmetoista vuotta hiljaisuutta, sitten täällä kellarin pimeydessä se vihdoin soi: Boards of Canada palaa Infernolla, synkimmällä ja samalla kauneimmalla levyllään sitten Music Has the Right to Childrenin.
Hillittyjen ja kauniiden melodioiden taiturikolmikko antaa yhteisalbumillaan tilaa elämän äänille – arviossa Kiri Ra!
LEVYT | Linda Fredrikssonin, Lau Naun ja Matti Byen kymmenen vuotta hioma teos vaatii kuuntelijalta valmiutta pysähtyä.
Selma Savolainen vie musiikkiaan uusiin ulottuvuuksiin – arviossa in the shade
LEVYT | In the Shade on kaunis ja persoonallinen musiikkipaketti, jonka haluaa kuulla yhä uudelleen.





