Kivesveto Go Go on vihdoin myös albumimitassa rento ja tarttuva – arviossa Masters of the Kivesveto Go Go

Kuva: Teme Toivainen

Kivesveto Go Go on kärsinyt samasta vaivasta kuin moni muukin punkyhtye: muutaman biisin EP-levyt ovat täynnä hittejä, mutta albumeilla – jotka eivät ole ”Kivareilla” edes puolituntisia – kappaleiden taso heilahtelee yllättävän paljon. Ikään kuin ideat olisivat loppuneet kesken. Näin on tapahtunut kahdella aiemmalla albumilla, Tutti Frutilla ja Nopeempi Ku Veijolla, jotka kokoelma EP-julkaisuista voittaisi mennen tullen. Elävänä yhtye saa yleisön riehaantumaan ja laulamaan mukana altavastaajien vastoinkäymisistä niin vaivattoman kuuloisesti, että albumeiden väkinäisyys on hämmentänyt.

Masters of the Kivesveto Go Go -uutukaisella (Kalansilmä, 2026) yhtye on viimein sama rento ja tarttuva itsensä kuin livenä, ja kolmas pitkäsoitto on yhtyeen selkeästi paras kokonaisuus vailla huteja. Nopeatkin vedot ovat nyt viihdyttäviä, tarinaa eteenpäin vieviä ja ilmavia, eivätkä vain päämäärätöntä kaahausta ylikierroksilla. Rivakka tempo toimii tehokkaana kontrastina Lentää paikallaan -rypistyksen saamattomuuden kuvaukselle, joka on Kivareita omimmillaan. Freddy, lyö ensimmäisenä, laina virolaisen Psychoterror-yhtyeen kappaleesta Freddy, löö esimesena, tuo raivokkuudellaan ja terävällä kitarariffillään poikkeavaa soundia ja muistuttaa rouheudellaan Äiti hei! -klassikkoa.

Kansikuva: Vilunki 3000

* *

Muuten Kivesveto Go Go kuulostaa häpeilemättömästi juuri siltä 77-punkin ytimeen osuvalta punkrockilta, jossa se on tällä hetkellä maamme kärkiyhtyeitä. Yhtenevät rytmit ja soundit toimivat paikoin jo tehokeinona: jos ei tietäisi kappaleen vaihtuvan Laulujen lauluun, voisi luulla, että Musta koira jatkuu pienen tauon jälkeen C-osalla. Kummankin kertosäkeet jäävät melodioillaan ja näppärillä lyriikoillaan kerralla päähän muhimaan eikä niitä halua päästää sieltä pois.

Tarinat eivät ole mitään unelmavävyn kertomuksia. Kivarit esiintyy elämään pettyneen ja omista mahdollisuuksistaan jo toivon menettäneen kulkijan äänellä, kuten muillakin Kouvola-punkkareilla on ollut tapana. Kun Kakkahätä-77 nälvi suoremmin oikeistopuolueita, Kivesveto Go Go kuvaa hillitymmin ja alleviivaamatta sitä, mihin tuo politiikka mielestään vie.

Herkällekin puolelle meinataan lipsahtaa, sillä Masters of the Kivesveto Go Go hyppää välillä jo parisuhteiden maailmaan – raadollisesti toki. Usein ollaan kuitenkin tekemisissä pikkurikollisena poliisin kanssa, kun ei kai täällä muutakaan tekemistä ole. Kolkoksi parjatun Kouvolan kasvatit ovat harjaantuneet löytämään muistakin kaupungeista niiden kylmän puolen.

* *

Synkistä aiheista huolimatta soinnissa on riemua ja potkua. Aloituskappale Piipaa tarttui kertakuulemalla ”piipaa piipaa, ei saa isää kiinni” -huudatuksellaan yhteislauluksi 3-vuotiaan lapseni päiväkotimatkoille, toistuvasti. Näin on nuoriso jo pilattu. Toisena kuullaan jouluaiheinen kappale, kuten edellisellä Nopeempi ku Veijo -albumillakin. Joulubileet ovat nyt vaihtuneet jouluaaton kaipaukseksi kumppanin viereen, ja lempibaarikin on kiinni. Arkisessa ahdistuksessa rypeminen taitaa olla enemmän Kivareiden heiniä, sillä Joulujen joulu vie lähes kymmenen vuoden takaisen kilpailijansa lumierällä.

Rento lopetuskappale Ei vittu Kivarit alleviivaa albumin levollista asennetta. Enää ei yritetä liikaa. ”Tämä on meidän juttu, tässä me ollaan hyviä, ja tämän pitää olla hauskaa”, yhtye tuntuu sanovan.

Pietari Raekallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua