Hey What piirtää 1990-luvun hiljaisimman rock-yhtyeen kasvoihin uusia uurteita – arviossa Low’n uusi albumi

Kuvat: Nathan Keay / Sub Pop

Hey What (Sub Pop, 2021) on miltei 30 vuotta toimineen Low’n ensimmäinen virallinen levytys duona. Perustajajäsenet, pariskunta Alan Sparhawk (kitara ja laulu) ja Mimi Parker (lyömäsoittimet ja laulu), ovat aina ilman muuta olleet musiikkinsa ominaisin ainesosa, mutta ”sen basistijätkän” sijasta tukirankana toimii nyt entistä enemmän BJ Burtonin tuotanto. Linjaveto on viisas, sillä Ones and Sixes -levyllä (2015) käynnistynyt yhteistyö on vienyt Duluthin hiljaiset synkistelijät aivan uudenlaisen äänipaletin äärelle.

Double Negative (2018) rätisi, kolisi, paukkui ja vääntelehti, mutta jollain ihmeellisellä tavalla sen kappaleista kuitenkin välittyi tuttuja Low-tuntemuksia. Pettämätön melodiavaisto, vuosikausien yhteiselon ja -uran yhteen hitsaamat uniikit lauluharmoniat sekä hienosäädetty dynamiikka erottuivat äänimassojenkin läpi. Elektroniselta kollaasilta vaikuttava kokonaisuus oli pohjimmiltaan koukuttavaa ja tinkimättömästi viimeisteltyä popmusiikkia.

Hey What, bändin kolmastoista albumi, liikahtelee samoissa soonisissa sfääreissä, mutta siveltimet ja paletti ovat jälleen vaihtuneet. Liekö miltei päivälleen kolmen vuoden syklillä ilmestyneiden ”Burton-kauden” tuotosten numeraaleissa jokin salaisuus? Tiedä häntä, mutta se toimii. Jotain perin syksyistä orgaanisuutta albumin tunnelmassa on.

Ajoittain tuntuu siltä, ettei biisejä itse asiassa ole viimeistelty ollenkaan, vaan palaset ovat etsiytyneet toisiinsa soundien varassa. Mikäli jokin melodia tai rakenteellinen idea onkin ollut lähtökohtana, se on myllätty miltei impressionistisella otteella ja lopulta iskostettu osaksi kokonaisuutta.

Lähestymistapa on mainio, koska näissä käsissä haasteellisempikin kokonaisuus pursuilee merkityksellisyyttä ja intohimoa seikkailumielisyyteen. Lopputulos on digitaalinen ukkosmyrsky, joka hetkittäin hiljenee kauniin alakuloisiin mietteisiin.

Olen pyöritellyt Low’sta erästä vertauskuvaa jo tovin ajan, ja albumi toisensa jälkeen se alkaa tulla entistä enemmän toteen. Nimittäin, jos jotakin yhtyettä voi verrata elämään itsessään, mielestäni juuri Low’ta. Alussa se kihelmöi (I Could Live in Hope, 1994), alkaa hiljalleen loistaa (Things We Lost in the Fire, 2001) ja keskivaiheilla onnistuu yllättämään (Drums & Guns, 2007).

Nykyhetkessä (jota voidaan pitää myös loppuna, sillä tämän pidemmälle ei ainakaan levyarvion puitteissa ole mahdollista nähdä) se on jollain tapaa kaikkia näitä. Se ei kuitenkaan johdu ainoastaan nykyhetken erityisyydestä, vaan pikemminkin kohonneesta ymmärryksestä aiempia kokemuksia kohtaan. Sinne mahtuu paljon rutiinia, uupumusta ja velvollisuuksia. Hetkiä, joita emme muista tai joihin tulisi mieleen edes palata. Hetkiä, joiden ansiosta hahmotamme, miten ainutlaatuista ja vailla vertaa kaikki kauneimmillaan on.

Aleksi Leskinen
Instagram: @kenkula_leskinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua