LEVYT | Näsäviisastelevasta ja tanssijalkaisesta indierockista on aika pitkä matka The Car -albumin kepeästi hiippailevaan aulajazziin.
Sheffieldiläisen Arctic Monkeysin matka näsäviisastelevasta indierock-yhtyeestä tuoreimman The Car -albumin (Domino, 2022) aulajazz-viihdyttäjiksi on melkoinen suunnanvalinta. Vaikka musiikin laimentumista ei voi kieltää, on nykyisessä kypsemmässäkin napsuttelussa paikoin melkoisesti viehätystä. Toisissa kohdin ei taas auta kuin pyöritellä päätään.
Ennakkoon singlenä julkaistu There’d Better Be A Mirrorball on niitä viehättävämpiä kappaleita Arctic Monkeysin jazz-tunnelmoinnista. Alex Turnerin vakavamietteisen pehmeän, falsettiinkin kääntyvän laulun raukea hymy, bändin pehmeät askeleet ja sovitusta koristelevat jouset lyövät kättä viehättävästi. I Ain’t Quite Where I Think I Amin muovisen funkit sävyt eivät puolestaan oikein solju edellisen tapaan jousilla koristelussa aulahipsuttelussaan. Laulukaartelut toimivat tässäkin, mutta sovituksen miedosti toteutetut poukkoilut lähinnä hämmentävät.
Sculptures Of Anything Goesin tummemmin sykkivä tunnelmointi esittelee ihan hienon maiseman, jota hiukan haastetaan säröllä. Jotain sellaista Bond-tunnarin fiilistä kappaleessa on, vaikkei se koskaan nousekaan asiankuuluvan korkuisiin kaariin.
Jet Skis On The Moatissa katsellaan maalin kuivumista kiireettömästi, ja jälleen muoviset, funkisti vinguttelevat mausteet ovat lähinnä tiellä. Falsetin äärellä tasapainoileva ja jälleen hymyilevämmän raukea Body Paint on Mirrorballin tapaan kuultu jo sinkkuna. Kappaleen jousisovituksen tasapainoisuus ja veikeän hattarainen virne nostavat sen levyn parhaiden hetkien joukkoon. Ilme saa myös kasvaa kappaleessa jykevämmäksi, mikä voisi palvella monta muutakin sävellystä.
Albumin nimibiisi The Car istahtaa pianon äärelle ja soi riisutummalla sovituksellaan pari astetta keskiarvoa tunteikkaammin. Jouset ovat heleän komeat, mutta särökitarasoolo jää hiukan irralleen. Big Ideasin kohdalla pienesti tumma laahaavuus sekä ärsyttää että toisaalta viehättää – ja jälleen särökitaravinguttelu on oikeastaan turha elementti. Jos joku albumi onnistuu olemaan samaan aikaan musiikillisesti rikas ja viehättävä mutta myös herättää haukotuksia ja ärtymystä, niin se on tämä.
Hello Youssa on mukavan veikeä potku albumia leimaavaan heleästi napsuttelevan pelkistyksen pohjalla. Soitossa on hillityn piilevää huohottavuutta, joka tuo kaivattu liikettä kokonaispakettiin. Heleän surumielinen Mr Schwartz onnistuu myös herkkyyden osalta. Päätösraita Perfect Sense on kauniin tasapainoinen mutta hiukan tasapaksu.
Mitähän tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Entinen lupaava indierock-yhtye on ”kasvanut aikuiseksi” ja ”laimentanut soundiaan” aikuiseen jazz-tunnelmointiin? Vaikka Arctic Monkeysin jousilla koristeltu hiippailu on parhaimmillaan ihan veikeää kuultavaa ja tunteellista korvakarkkia, ei se kauhean mieleenpainuvia hetkiä tarjoile. The Caria kuuntelee ihan mielellään, mutta kyllä se silti jää taustatapetiksi. Niin kuin aulajatsin on tarkoituskin jäädä.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Amuri jatkaa ajattoman kaihon parissa mutta tarjoaa myös yllätyksiä – arviossa Kun mä kotoa lähdin
LEVYT | Raukean iskelmäisen tamperelaisyhtyeen neljäs levy sisältää taattua laatua, pari yli muiden nousevaa kappaletta ja sukelluksen dub-kaikuun.
Iskelmäparaatissa on joulu kesälläkin – arviossa Pet Shop Boysin Nonetheless
LEVYT | Englantilaisen synth pop -duon viidestoista albumi on lämpimän haikea, ajattoman oloinen ja lähes musikaalimaisen melodinen kuuntelulevy.
YUP Instrumental on jotain hieman muuta – arviossa Opus 1
LEVYT | Toistakymmentä vuotta poissa valokeilasta ollut veikeä punkprogesuomirockyhtye väläyttelee myös ilman laulajaansa Jarkko Martikaista.
Katsaus suomipunkin pioneeriyhtyeen Problemsin kirjavaan ja epätasaiseen tuotantoon aloittaa uuden kokoelmalevyjen sarjan
LEVYT | Vuonna 1977 perustettu Problems oli vahvasti mukana suomalaisen punkrockin alkukahinoissa. Tällä hetkellä se on myös surullisen ajankohtainen: alkuperäisjäsen Ari Taskinen menehtyi tammikuussa.
