Taiteen voimaa, vimmaa ja valoa – HAM, Serlachius ja Sara Hildén

Osa Magdalena Abakanowizcin abakanasta. Kuva: Marja-Leena Torniainen

Marja-Liisa Torniainen, teksti

Magdalena Abakanowizcin (1930-2017) kauan odotettu retrospektiivi Rajojen ylittäjä Helsingin taidemuseossa HAMissa (30.8.2026 asti) on niin tosi, vangitseva ja vaikuttava, että se kipuaa arvosteluasteikkoni kärkeen eikä Anish Kapoorin (1954–) Ancestor voi sille mitään. Abakanowizcin mittavin työ, sekin pääsävyiltään rikkaan punaisena hehkuva, yltää ainakin metrin korkeammalle vanhan kaarihallin kattoon kuin Edeltäjä Mäntässä (4.4.2027 asti).

Tennishalli onkin ensimmäinen paikka, minne teos on saatu esiin koko korkeudessaan. Se ei kuitenkaan ole yksin, vaan sillä on seuranaan kaikki muut abakanat, kun taas suuri tuntematon Serlachiuksella on yksin salissa kohtalonaan toimia sitä ympäröivän ihmislauman taustana heidän selfieilleen ‒ mutta isoisoisoäitimme kestää sen kyllä.

Anish Kapoor: Ancestor, 2026. Sekatekniikka. Kuva: Jussi Tiainen

Puolalainen tekstiilitaiteilija kurottaa ihmismielen syvyyksiin, sisuksiin ja rakenteisiin, kun taas intialaissyntyinen brittikuvanveistäjä on hyvin ekspansiivinen kaikkiin fyysisesti olemassaoleviin ilmansuuntiin. Upottava mustuus, kaiken heijastava peilaus olevasta ja valtavat julkiset taideteokset, jotka jäänevät tulevaisuuden arkeologien tutkittaviksi ajastamme. Suuri koko säväyttää aina, vaikka se jää kaikissa ihmisen rajoissa toteutetuissa hankkeissa jälkeen universumin käsittämättömistä mitoista.

Jokaisella meillä on oma paikkamme maailmassa, omat kykymme ja oma positiomme, josta käsin on hoidettava oma leiviskämme: kukaan muu ei voi tehdä sitä, mitä sinä voit. Kapoor näyttää meille tilaa ympärillämme ja, ehkä kysyy, millä sinä tämän tilan täytät? Voisiko tähän puhaltaa kenties, hengen? Kuvitteletko olevasi pieni ja mitätön? Mitä jos sinäkin olet, suuri?

Hänen elementtinsä on tyhjyys (void), mutta buddhalaisuutta harjoittavalle taiteilijalle se ei merkitse samaa kuin valtaosalle länsimaista yleisöä; tyhjyys käsitetään myös joogafilosofiassa latentissa tilassa olevaksi täyteydeksi, josta kaikki syntyy ja johon kaikki palaa takaisin. Maalarinkin on aina osattava aktivoida käyttämänsä tyhjä tila kankaalla.

Sympaattisinta Kapoorin tuotannossa ovat kuitenkin ne 1980-luvun alun pienet värilliset pigmenttiveistokset, joita Suomessakin nähtiin. Entisessä Bombayssa syntynyttä Kapooria ovat inspiroineet loisteliaan väriset maustevuoret kaupungin toreilla, temppelit ja holi-juhlinnan värikkyys. Punainen pigmentti on edelleen kovassa käytössä: sekä Lontoon Hayward Gallerian että Serlachiuksen jättiläisveistokset ovat sillä päällystetyt.

Kumpaakin taiteilijaa yhdistää se, etteivät he katso voivansa sanallistaa teoksiaan, heidän työnsä on heidän kielensä. Kapoorin sanat ”ei minulla ole mitään sanottavaa taiteestani” voisi jokainen kuvataiteilija toistaa vilpittömästi, sillä sana ei ole hänen ja todellisuuden välissä. Siten todellinen taiteilija on luonnostaan siinä valaistumisen mahdollistavassa sanattomassa lähtötilanteessa, josta henkisissä perinteissä puhutaan. ”Joogan tie sopii kaikille, mutta taide vain harvoille”, sanoo valaistunut tantrajoogi ja esteetikko Abinavagupta (950–1016 jkr).

”Abinavagupta oli ensimmäinen ajattelija, joka esitti, että taide voi viedä samaan päämäärään kuin kaikista vaikein, vaativin askeettinen joogaharjoitus, ja vielä tätäkin pidemmälle – ei ainoastaan tietoisuuden vapauteen kehon ja mielen rajoituksista, vaan tietoisuuden vapauteen kehossa, tunteissa ja ajatuksissa. Autenttisen, esteettisen kokemuksen yhdistävä, sitova, eheyttävä voima on elämän itsensä voimaa.”

 

(Lolia Jokelan pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos / Estetiikka 21.4.2007)

Magdalena Abakanowizc: Monumentaalinen sommitelma 1973–75. Sisal, pellava ja villa. Kuva: HAM / Maija Toivonen

Abakanowizc löi läpi heti ensimmäisillä julkisesti esittämillään tekstiiliveistoksilla 1960-luvulla, niin kotimaassa kuin ulkomaisilla areenoilla. Hän kertoo käsinvärjättyjen, suurten katosta riippuvien veistoksien syntyneen ikäänkuin hänen omaksi turvakseen ja suojapaikokseen, eräänlaisiksi silloiksi itsensä ja maailman välillä. Ne nimettiin abakaneiksi tekijän sukunimen mukaan. Alunp erin sanaa ehdotti taidekriitikko Elżbieta Żmudka kirjoituksessaan ja Marta Magdalena Abakanowizc hyväksyi sen myöhemmin käyttöönsä.

Suojaa hän tarvitsikin: aatelisperheen tyttären oli syytä kätkeä syntyperänsä kommunistisessa Puolassa. Taidekouluun pyrkiessään hän ei voinut paljastaa olevansa aristokraattista sukua. Hän opiskeli kuvataiteita monipuolisesti ja kehitteli jo koulussa kudontatekniikkaa, jota myöhemmin tuli käyttämään. Hän valmistui Varsovan taideakatemiasta 1954.

Ensimmäisen näyttelyn piti olla vuonna 1960 pääkaupungissa, mutta sitä ei ehditty edes avata, kun se suljettiin liian konformistisena. Näyttelyssä olisi nähty öljymaalauksia ja guasseja. Tekstiilitaiteilijoiden töitä ei osattu samalla tavalla arvostella, joten hän siirtyi kokonaan kuitujen maailmaan.

Magdalena Abakanowizc: Keltainen ja musta abakana, 1970. Sisal. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Ennen siirtymistään riippuviin abakani-installaatioihin Abakanowizc kutoi tavallisia kuvakudoksia ja maalasi kankaalle suoraan, sekä työskenteli 1950-luvulla teollisuudessa. Installaatiotaiteilijana hän on edelläkävijä, koko sanaa ei vielä edes ollut silloin olemassa. Vanhan tennishallin ripustus on hänen aikoinaan antamien ohjeiden mukaan metsämäisesti toteutettu. Tila ei haittaa kudoksiin paneutumista, mutta valokuvassa se ei ole paras ympäristö teoksille. Yritän kuvitella, miltä tekstiiliveistokset näyttäisivätkään jossain vanhassa linnassa?

Abakanowizc käyttää töissään luonnonmateriaaleja ja -kuituja: hevosen jouhia, hamppua, pellavaa, puuvillaa, juuttia, köysiä, kiviä, puuta ja löytömateriaaleja. Veistokset ovat pehmeitä ja niiden muodoissa on kaarevuutta, ulokkeita, koloja – aistillisuutta, emotionaalisuutta ja eroottisuutta. Pinnat ovat erinomaisen rikkaita struktuuriltaan ja värit voimakkaita sävyiltään: kolmiuotteisia tekstiilimaalauksia. Ne ovat todellakin luokseen kutsuvia, asumaan houkuttelevia, suuren esteettisen nautinnon antavia ja feminiinisyyttä ylistäviä taideteoksia.

Magdalena Abakanowizc: 80 selkää, 1982. Tilapäinen installaatio Kanadassa Calgaryn lähellä. Kuva: Dirk Bakker

Tuotanto jakautuu kahteen päähaaraan, voimakkaan väristen, suurten abakanien lisäksi jo 1970-luvulla alkoi syntyä juutista muovattuja ja hartsilla kovetettuja olentoja, päättömiä, värittömiä, alistettuja ja alistuneita, typistettyjä – ohjattavia laumoja, joiksi diktatorinen hallinto voi kansalaiset muuttaa.

On vaikea olla yhdistämättä niihin poliittista kannanottoa, mutta Abakanowizc puhuu hahmojensa kohdalla myös ”ihmisen kauheasta voimattomuudesta biologista rakennettaan vastaan”. Toisaalta, päättömät miehet näyttävät myös hyvin päättäväisiltä – mutta mitä ovat päättömien päätökset? Luomiaan kehoja hän on kutsunut joskus nahkoiksi, jotka on irrotettu hänestä ja jotka sisältävät hänen kärsimyksensä, elinvoimansa, persoonallisuutensa ja pyhän henkensä.

Lapsuutensa taiteilija vietti kaukana kaupungista vanhempiensa kartanossa puolalaisen metsän keskellä. Syvä, mystinen luontokokemus onkin hänen ilmaisunsa ytimessä. Hän näkee ihmisen ja koko luomakunnan kuituisina rakenteina. Ei natsien miehitysaika, sota eikä kommunistinen diktatuuri tehnyt hänestä uhria, vaan herooisen ihmisen, jonka teosten emotionaalinen voima sulkee syleilyynsä.

* *

Viljami Heinonen: In the Beginning, 2023. Öljy kankaalla, 114 x 100 cm. Kuva: Serlachius / Sampo Linkoneva

Mikä on ajassa oleellista?

Viljami Heinosen näyttely Somewhere in Between Serlachiuksen Pääkonttorissa avattiin jo 13. syyskuuta viime vuonna. Tämän kuun lopulla (30.8.2026) se sulkeutuu. Vihdoinkin pääsin sinne. Olin valmis pitämään yhtä hänen töistään maailman parhaimpiin kuuluvana maalauksena, mutta kuinka kävikään?

Alku on hyvä. Tekstiseinä ja yksi hyvin alkoviin sopiva hieno maalaus, joka syventää tilaa peiliteemallaan. Mutta sitten avautuu pienten huoneiden kapea putkisokkelikko, joka on auttamatta liian ahdas ekspansiivisille, vimmaisille maalauksille. Eikä huoneiden valaistusratkaisu ainakaan auta asiaa. Harva työ saa juuri tarvitsemansa valon taikka varjoisuuden, jotkin ylivalotetaan kauttaaltaan. Hienoja töitä on mahdoton kuvata.

Kunpa ne olisivat päässeet saliin, jossa Anish Kapoorin maalauksiksi kutsutut kankaat kumisevat tyhjyyttään kahdenkymmenen sentin paksuisine maalikerroksineen. Pelkkä voima ei riitä, vain yksi teoksista on kelvollinen. Kuusi kunnianhimoista näyttelyä samana vuonna on liikaa – Kapoorillekin.

Viljami Heinonen: Incubation, 2024. Öljy kankaalla, 75 x 75 cm. Kuva: Serlachius / Sampo Linkoneva

Heinosen vauhdikas tyyli tuottaa työhön kuin työhön upeaa maalauksellisuutta, mikä kattaa koko kankaan kaikkine yksityiskohtineen; mikään sentti ei ole sivuasia, johon ei kiinnitetä huomiota. Aiheissa toistuu se tosiasia, että elämä maapallolla on vaaravyöhykkeessä, emmekä todellakaan voi olla varmoja, mikä tulevaisuutemme on. Vastakohta upean maalauksellisuuden ja maailmanlopun kuvaston välillä on raju.

On totta, että elämä Telluksella on paljon päreinä, mutta vaikka kaiken pirstaloitumista kuvataankin, maalauksen itsensä ei saisi antaa hajota. Viljami Heinosen parhaat kankaat ovat huippuluokkaa, mutta hänessä riittää potentiaalia vielä paljon pidemmälle.

* *

Ebba Svensson: Naste, 2026. Öljy, pigmentit ja liima kankaalla, 200 x 230 cm. Kuva: Nora Bencivenni / Galleri Magnus Karlsson

Elävää yhteyttä olemassaolevaan

Heinosen näyttelyn jälkeen nuorten maalarinaisten esiintyminen Sara Hildénin taidemuseossa tuntuu vaisulta, mutta hallitulta. Vastamaalattua-näyttely (30.8.2026 asti) on tasapainoinen ja nautittava kokonaisuus. Jokaisella on selkeästi oma persoonallinen maailmansa käsittelyn alla, tekniikka hallussa ja uskallusta noudattaa kutsumustaan. Vaikka kyse on vaikeistakin asioista, niihin suhtautuminen on filosofista.

Ajan henkeen kuuluen etsitään tapoja maalata ilman allergisoitumisvaaraa, mutta hintana on värittömyys. Eihän se haittaa, jos juuri sitä haluaa: Eeva Lietosen itsevalmistetuin öljyvärein toteutetut työt maan sävyin ihastuttavat haptisuudellaan. Pikkumaalaus portaikon yläpäässä karkealla betoniseinällä istuu hienosti paikalleen.

Suosikikseni noussut Ebba Svensson kuvaa luontoa kauniisti ja kärsivällisyydellä murretulla väriasteikolla; töpöttämällä leikatuin siveltimin materiaaleinaan öljy, pigmentti ja liima. Kerttu Saalinkin osuus on tällä kertaa kovin ruskeavoittoinen. Milla Askan herkästi värisevät öljymaalaukset eivät nekään tarvitse toimiakseen paljon mitään.

34-vuotias Emma Luukkala on ehtinyt käydä läpi monta erilaista maalauskautta. Sarja Pieniä tärkeitä vuosilta 2020–2021 ihastutti materiaalien illusorisella käytöllä. Pastöösillä värimassalla maalatuissa kokonaisuuksissa maaliaine taas käyttäytyi kuin muovailuvaha. Tampereella nyt esillä olevat työt yllättävät jälleen, symmetrinen sommittelu ja jäykät rakenteet vievät 1970-luvun tunnelmiin, mutta onneksi muoviset pyykkipojat (tosin melko sotilaallisesti suorassa seisten) ja vaateripustimet väreineen antavat leikin jatkua ja luovat koloristista kontrastia. Hiekkakivitaulut ovat oikeastaan reliefejä maalauksellisin efektein.

Kaisa Huotari ja Sirkku Rosi erottuvat joukosta. Huotari on opiskellut myös kuvanveistoa ja hänen maalauksensakin muuntuvat taidokkaasti kolmiulotteisiksi: leikkaus, liimaus, punonta ja parsinta yhdistävät osia toisiinsa. Detaljeja saattaa levitä ympäristöön ja maalauksista muodostuu sermejä ja ikkunoita luukkuineen. Siniset maisemat vilkkuvat luukkujen takaa.

Jatkuvasti uudistuva Sirkku Rosi taitaa nyt olla aivan parhaimmillaan. Hän maalaa suuria ja pieniä akvarelleja aiheenaan keho, joka vuotaa maitoa, kyyneleitä ja virtsaa. Uskaliaasti. Hän rinnastaa ihon pohjamateriaaliinsa paperiin – ne ovat kummatkin huokoisia, herkkiä ja hauraita. Tekniikka, aiheet ja materiaalit istuvat hämmästyttävän hyvin toisiinsa.

Sirkku Rosi: Tarjoiluehdotus, 2026. Akvarelli paperilla ja mehiläisvaha, steariini ja pigmentti, 111,5 x 75 cm. Kuva: Jussi Koivunen

Yleisesti ottaen voisi sanoa, että näyttelyn taiteilijoilla on hyvin esteettinen (jos siis estetiikka käsitetään siinä kapeammassa merkityksessään) lähtökohta työlleen. Johanna Saikkonen ja Essi Kuokkanen ovat toista maata. Saikkosen työt perustuvat hänen itsestään ottamiin valokuviin. Hän haluaa kuvata ihmisen vähemmän kauniita puolia, joita pyritään piilottamaan. Ne tuovat mieleen Jenny Savillen nuoret naiset.

Essi Kuokkanen maalaa myös aivan figuratiivista kuvaa, mutta teosten tunnesisältö on niin voimakas, että niitä voisi kutsua myös ekspressiivisiksi. Lisäksi mukana voi olla aivan surrealistista asioiden havainnollistamista. Päälle päätteeksi nimet antavat sisällölle viimeisen silauksen: osallistuvan. Mikä mixaus!

Eveliina Hämäläisen kolmessa suuressa sinisessä maalauksessa on hieman sinipunertava sävy. Kauniissa töissä on käytetty mustetta ja öljyvärejä ja ne muistuttavat vanhoja gobeliineja, joiden loimiin aiheet on vangittu. Siveltimen käyttö ihastuttaa, raaputusten alta kuultaa valkea pohjustus. Ne tuntuvat vähemmän valoisilta kuin aiemmin syntyneet – tiukemmilta kudoksilta, melkein tukkoisilta?

Kukaan ei paisko värejä kankaalle kilokaupalla, ei isottele eikä osoittele, vaan keskittyy itselleen läheisimmiksi koettuihin aiheisiin. Se on helpotus ja ilo. Työt viestivät elävää yhteyttä olemassaolevaan ja se on talletettu niihin kuin pankkiin. Sitä voitaneen kutsua substanssiksi. Korkoa ne kasvavat katsoja katsojalta.

Silti jäin kaipaamaan mukaan myös tekijöitä, joilla olisi intohimoisempi ja suurpiirteisempi ote maalaustaiteeseen niin värien käytössä kuin tekniikassakin. Kokoahan töissä on, mutta suuruutta, hei! Naisista vahvuutta ja vallankumouksellisuutta! Tyrmäävää upeutta!

Mukana näyttelyssä ovat myös Emma Ainala, Siiri Haarla, Taru Happonen, Karoliina Hellberg, Juliana Hyrri, Annamaari Hyttinen, Raana Lehtinen, Iisa Maaranen, Elin Odientia, Melina Paakkonen, Riikka Sormunen ja Astrid Strömberg.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua