Pekilon aula kunnioittaa Risto Heikinheimoa. Kuvat: Mikko Vattulainen
KUVATAIDE | Mäntän kuvataideviikot jatkuvat Pekilossa vielä elokuun loppuun. Paljon keskustelua herättänyt näyttely kutsuu ajattoman ihmettelyn äärelle.
Eli Harju, teksti
Mikko Vattulainen, kuvat
Mäntän kuvataideviikkojen 30. näyttely Olemisesta (31.8.2026 asti) on jotain muuta kuin perinteinen kesänäyttely ja erilainen kuin aikaisemmat kuvataideviikkojen näyttelyt. Se on alusta alkaen luvannut olla spektaakkelin vastakohta.
– Tämä on vähäeleisin näyttely, mitä täällä on järjestetty, toiminnanjohtaja Sampsa Virkajärvi sanoo.
Osa palautteesta on ollut ylistävää, osa taas on ollut sitä mieltä, että näyttely on vaikeasti avautuva.
– Se on herättänyt hyvää keskustelua siitä, mikä on taiteen tehtävä. Teema Olemisesta on kutsu ihmettelemään, rauhoittumaan, keskittymään ja tekemään havaintoja. Kiitän Mäntän kuvataiteen ystävät ry:tä, että se otti nyt 30. kerralla kuraattoriksi oman tiensä kulkijan Leena Kuumolan.
Päänäyttelypaikka Pekilo on entinen tehdas. Se saa joka vuosi uuden tunnelman.
Näyttelyssä ei ole selkeitä vetonaulateoksia, varsinaisesti parrasvaloista tuttuja taiteilijoita tai suoranaisen poliittisia teoksia. Leena Kuumolan taidekäsityksen mukaan taide ei ole uutinen eikä vallitsevien olojen suoraa toistamista, vaan asioiden tarkastelua toisin.
Taiteilijoita mukana on seitsemältä vuosikymmeneltä.
– Kuumola halusi silläkin osoittaa, että taide on pitkä kaari, joka käsittelee jopa ikuisia asioita, kuten olemassaoloa itseään, Virkajärvi kertoo.
Kuumola on näyttelyn taiteilijoiden tavoin itsenäinen ajattelija, jonka mielestä taiteessa tulisi aina pyrkiä mahdotonta kohti. Itse hän on sanonut ennemminkin koonneensa kuin kuratoineensa näyttelyn, sillä arvostus kuuluu taiteilijoille.
Rauhan saareke
Olemisesta-näyttelyn omaleimaisuuden huomaa heti sisälle astuessaan. Taiteilijoita on yli 30, mutta teoksia selvästi vähemmän kuin kuvataideviikoilla tavallisesti.
Sampsa Virkajärvi kuvaa näyttelyä rauhan saarekkeeksi. Nopeasti suorittamalla sitä ei oikein voi kokea.
– Havainnoinnille pitää antaa väljyyttä. Siinä on vahva viesti siitä, mitä tämä aika kaipaa. Ne, jotka ovat löytäneet sen rauhan ja hiljentymisen, ovat saaneet tästä irti valtavasti.
Kokemus vaatii aikaa. Näyttelyvieras Seppo Leinonen pysähtyi Hepa Halmeen Huilujen huone -teoksen äärelle.
Osa teoksista lähestyy jopa pyhyyden kokemuksia. Esimerkiksi Catarina Ryöpyn installaatio Estetty katse – Hiljaisuus (1998) muistuttaa asettelultaan katolista sivualttaria. Teoksen näkee kokonaan ainoastaan osallistumalla rituaaliin: kävijä voi kastaa sormensa veteen ja paljastaa himmeän lasin peittämät kuvat.
Göran Torrkullan Argumentum ex silentio taas on kuin ortodoksinen ikonostaasi. Torrkulla on kuvataiteilijan lisäksi filosofi ja esseisti, jonka työkalu ovat sanat. Teoksessa hän peittää sanat kultaisella hiljaisuudella. Torrkulla on tehnyt teosta yli 30 vuotta.
Hiljaisuus on kultaa Göran Torrkullan teoksessa.
Aikaansa edellä olevaa ja ajatonta
Olemisesta on erityinen näyttely myös siksi, että se tekee tavallaan museaalista työtä. Heti ovella kunnioitetaan Risto Heikinheimon (1955–2010) työtä.
Samoja taiteilijoita on nähty eri vuosien kuvataideviikoilla aiemminkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun sama teos on esillä toistamiseen. Heikinheimon Ympyrämaalaus nähtiin ensimmäisillä Mäntän kuvataideviikoilla vuonna 1993, ja nyt 30. kuvataideviikoilla uudestaan. Niiden rinnalla on Sakari Viikan valokuvia Heikinheimon performanssiryhmän esityksistä, millä halutaan tuoda esiin Heikinheimon monia puolia.
Risto Heikinheimon ympyrämaalaus nähtiin jo ensimmäisillä Mäntän kuvataideviikoilla vuonna 1993.
– Mielestäni tämä on jo museaalista työtä, kun keräämme ja vedostamme teoksia, toiminnanjohtaja Sampsa Virkajärvi sanoo.
Toinen historiallinen teos on rekonstruktio Philip von Knorringin (1948–2016) installaatiosta Bevakat. Valvontakameroista ja monitoreista koostuva installaatio nähtiin ensimmäisen kerran Moderna Museetissa vuonna 1977.
– Tällä haluttiin näyttää se, että joku jo vuonna 1977 ajatteli valvontayhteiskuntaa. Silti harva muistaa tätä, Virkajärvi kertoo.
Taiteen ja inhimillisen havaitsemisen ajattomuutta näkyy myös Martti Jämsän valokuvissa. Jämsän toinen kuvasarja on perhealbumista 1960- ja 1970-luvuilta, toinen taas sarjasta Kesäloma vuodelta 2026. Tavoissa tallentaa ihmisiä ja kesää ei lopulta ole paljonkaan eroa vuosikymmenten ja sukupolvien välillä.
Bevakat-teoksessa katsoja tulee katsotuksi.
Tajunnan ja taidemuotojen ylitystä
Orgaanisia ja konkreettisia teoksia Mäntän kuvataideviikoilla on tänä vuonna vähän. Konkreettisin on Georg Grotenfeltin dokumentaarinen henkilökuva Päivä Pentti Linkolan elämässä.
Laajasta aikajänteestään ja taiteilijoiden omaleimaisuudesta huolimatta Olemisesta on kuitenkin hyvin yhtenäinen näyttely. Päivä Pentti Linkolan elämässä esimerkiksi rinnastuu kauniisti vieressä nähtäviin Sofia Vuorenmaan Aaltogrammeihin, joissa tarkkaillaan ja tallennetaan aaltojen korkeutta nuottiviivastoa muistuttavalla havainnollistamistavalla.
– Samalla tavalla kuin Linkola teki lintupäiväkirjojaan 1940-luvulta asti, Vuorenmaan teoksessa keksitään uusi metodi tehdä havaintoja monimutkaisesta luonnonilmiöstä, Sampsa Virkajärvi sanoo.
Vaikka Aaltogrammit ovat visuaalisesti vaatimattomia, ne pystyvät kuljettamaan katsojan mielen meren rantaan. Samoin Charlotta Östlundin seinän läpi pujotteleva Ele on niukka olemukseltaan, mutta siitä tuleva haurauden kokemus on voimakas.
Charlotta Östlundin Ele on hauras ja perfektionistinen.
Haurautta ja katoavaisuutta sisältää myös Mikko Maasalon installaatio Konvektio, jossa ylöspäin nouseva lämpö luo seinälle kuvion, jota äkkinäinen ohikulkija ei huomaisi olevan olemassakaan. Katsojan havaintoja niin ikään haastaa ja jopa kyseenalaistaa Pekka Sassin puolituntinen videoteos Favourite Colors, jossa kuviot ja värit vaihtuvat hiljalleen. Silmät ja mieli alkavat kuitenkin pian täydentää yksinkertaista näkymää ilmiöillä, joita siinä ei varsinaisesti ole – ja puolituntinen video voi haastaa jatkuvaan muutokseen ja kohinaan tottuneen ihmisen jo pituudellaan. Toisaalta Virkajärven mukaan moni kävijä on unohtunut hypnoottisen teoksen äärelle pitkäksi aikaa.
Sampsa Virkajärvi Konvektio-teoksen äärellä. Seinään piirtyvät hienovaraiset lämpöaaltojen varjot muistuttavat Platonin luolavertauksesta.
Hypnoottista ja meditatiivista otetta löytyy myös Emilia Tannerin Aether-teoksesta. Siinä on 20 neliötä paperia, joka on pistelty käsin täyteen reikiä, yksi toisensa perään. Aikaa teoksen tekemiseen on kulunut kuukausia.
– Aether menee jo tajunnan ulkopuolelle, monen hermosto ei riittäisi siihen. Tannerin toisessa teoksessa taas aurinko on polttanut työhuoneen ikkunaan ripustetun halvan makulatuuripaperin. AIkaa kului taas paljon, mutta luonto teki työn, Virkajärvi kertoo.
Yhtenäisen näyttelynsä lopussa kuvataiteen rajat rikotaan ja ojennetaan kättä muille taidemuodoille. Ylimmän kerroksen perukoilla olevassa käytävässä on Göran Torrkullan teos Huoneentaulu ja käytävän päässä Tuomas Anhavan kääntämiä tankarunoja.
Olemisesta päättyy sanoihin, joista katsojan mieli alkaa heti hakea yhteyttä äskettäin koettuihin kuviin.
– Yhdeksän kymmenestä kuraattorista täyttää tämän käytävän, mutta Kuumola jätti sen lähes tyhjäksi.Visuaalinen ajatus luodaan sanoilla ja palataan kuvasta sanalla ilmaistujen havaintojen kauneuteen. Se kertoo Kuumolan avarakatseisuudesta, hän näkee, että samaa taidetta on kirjallisuudessa, musiikissa ja kuvassa.
Mäntän XXX kuvataideviikot on avoinna 31.8.2026 asti Pekilossa Mäntän keskustassa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Vielä on kesää jäljellä – ja kaksi kiehtovaa luontoteemaista näyttelyä Turussa
KUVATAIDE | Marja Heinonen kirjoittaa islantilaisen Eggert Péturssonin teoksista Turun taidemuseossa ja Maija Tammen näyttelystä Aboa Vetus Ars Novassa.
Vapaus barrikadeilla – Miten Delacroix’n mestariteos puhuttelee vielä kahdensadan vuoden jälkeenkin?
ESSEE | Maalauksen hahmoissa kauneuden ihanteet yhdistyvät kapinan arkiseen todellisuuteen. Teos muistuttaa meitä siitä, miten hauraita käsitteitä ovat demokratia ja vapaus.
Voiko ajatus taiteesta olla taideteos? Pohdintaa Anish Kapoorin näyttelystä Serlachiuksella
ESSEE | Kulttuuritoimituksen Petri Hänninen purkaa esseessään Anish Kapoorin näyttelyssä syntyneitä kysymyksiä taiteesta.
Elga Sesemann aloittaa Ateneumin uuden Modernit klassikot -näyttelysarjan
KUVATAIDE | Elga Sesemann (1922–2007) oli modernin ajan taiteen uudistaja ja Karjalan evakko. Muistot Viipurista ja evakkomatka talvisotaa pakoon toistuvat taiteilijan aihepiirissä.